lauantai 5. heinäkuuta 2014

Introvertti Pohjois-Savossa


Noin viisitoista vuotta ehti kulua siitä kun olen viimeksi bussilla kulkenut. Silloin ennen sillä kuljettiinkin jatkuvasti, meillä kun ei perheessä ollut autoa. Ensimmäinen kerta tämän tauon jälkeen suorastaan jännitti. Mitä se maksaa, miten se maksetaan? Mistä reitti menee, mistä tiedän milloin painaa nappulaa pysähtymisen merkiksi? Testiajo piti hoitaa miehen kanssa, jotta uskalsin tehdä ensimmäisen matkani yksin. Bussikortti hankittiin heti, sillä töiden vuoksi käytän nykyään bussia joka päivä. Ja tykkään siitä. Harmittelen aamuisin, ettei matkani ole pidempi. Reissaisin mielelläni enemmän kuin sen viitisentoista minuuttia. Siinä saa jollain lailla vain olla, itsekseen, kun joku muu hoitaa ihan kaiken. Joku muu, jolla ei ole sinuun mitään sidettä. Ei enempää, kuin aiemmin sanottu huomenta. Jollain tasolla olen bussissa istuessani kovin onnellinen. Vietän useita hetkiä miettien, että mihin kaikki ne ihmiset ovat menossa. Siinä ollaan kaikki samassa tilassa, samaan suuntaan menossa, samaan aikaan. Ja kaikki lopulta kuitenkin eri paikkoihin.

Huomenta on tullut toivotettua myös bussipysäkilläni usein olevan naisen kanssa. Nimeä en tiedä, mutta parissa päivässä olen oppinut kaikenlaista. Missä talossa hän asuu, kenen kanssa, miehensä harrastuksista, tervapastilleista ja tupakoinnista. Lasten asuinpaikat, lastenlapset. Naisen työpaikan, kesäloman. Sen, että heillä on kissa. Samaan tapaan tämä nainen tietää, että meillä on kissa, mitä teen työkseni, mistä ollaan muutettu tänne ja mistä ollaan kotoisin, ja kaikenlaista muuta. Nyt huomaan konkreettisesti sen miten olen muuttunut ulkomailla asumisen myötä. Että minusta ei tuppisuuta enää saa ja siitä pidän kiinni. Tykästyin small talkiin siellä ulkomailla. Ennen vihasin sitä Suomessa. En enää, en täällä. Tämä on jännä piirre nyt itsessäni. Olen monessa tilanteessa aivan täysin erilainen kuin ennen. Siinä missä ennen olisin ollut vahvasti epämukavuusalueellani, en ole enää. Jostain syystä minulla on nykyään asiaa. Vaikka sitten vain sitä small talkia. 

Ennen pelkäsin kuollakseni tilanteita, joissa olen tekemisissä ihmisen kanssa, jota en vielä juuri tunne, tai ehkä ollenkaan, ja tuleekin hiljainen hetki. Painajaiseni! Nykyään huomaan olevani itse se, joka sen hiljaisuuden täyttää puheella, jos sellainen hetki tulee. Koska minulla on asiaa. Näitä hetkiä on tullut jonkin verran vastaan, kun sain viikon verran olla koulutuksessa töissä, pääasiassa kaksistaan erään naisen kanssa. Johon muuten tykästyin tosi kovin. Ehkä täytyy pitää yhteyttä vähän jatkossakin. Huolimatta esimerkiksi siitä, että kyseessä on minua paria vuosikymmentä vanhempi ihminen. Noin viikon tauon jälkeen näin hänet ensimmäistä kertaa töissä hetkellisesti ja vitsit, että tuli kiva tunne. Oli ihan valtavan kiva nähdä häntä. Jollain tapaa hassua, sillä juuri hänelle kerroin, että en pidä ihmisistä yleisellä tasolla ja että olen vahvasti introvertti. Hänessä kuitenkin on ihan tietynlaista särmää ja sen verran antoi sydämestäänkin, että tokihan tykästyin. Ja annoin itsestäni myös paljon. Koska minulle annettiin.

En koe small talkia epämukavuusalueekseni enää, enkä myöskään yleisesti ihmisten kanssa kanssakäymistä. Täällä ihmiset ovat niin erilaisia, pitkälti sellaisia kuin Skotlannissa. En edes keksi olisiko pohjois-savolaisissa ja skotlantilaisissa eroa toisiinsa nähden. Jos nyt ei niitä humalaisia lasketa kuvioon mukaan, joita on aina iltapäivällä keskustassa bussia kotiinpäin odottaessani siinä pysäkin tuntumassa, niitä elämäntapajuoppoja. Muuten täällä on ihmiset skotlantilaisten kaltaisia; mukavia, lämpimiä, aidosti toisesta kiinnostuneita ja välittäviä, toiset huomioonottavia. Töissä näitä riittää. Minusta on pidetty siellä hyvä huoli ja varmasti pidetään jatkossakin. Sinne on ilo mennä, jo tämänkin vuoksi. Ja tietysti sen vuoksi, että tykkään työstäni aivan valtavasti. Siksi tätä tahdoinkin tehdä. Se on itsenäistä suureksi osaksi, se on fyysistä. Se ei ole tylsää, siinä saa käyttää päätään ja kokea onnistumisia. Ja saan siitä mielihyvää, kun pääsen viemään kirjeitä ihmisille. Tulen aina itse niin onnelliseksi postia saadessani, että tulee hyvä mieli siitä, kun saan tuottaa sen saman innostuksen toisille. Mukavia on myös asiakaskohtaamiset, joita päivittäin osuu kohdalle. Aina ei paketti mahdu luukusta sisään ja ovikelloa on soitettava. Sitten sitä saattaa hetken aikaa sen jälkeen jahdata vaikka vimmatusti häntää heiluttavaa chihuahuaa pitkin käytäviä takaisin kotiinsa.


En ole melkein kolmeen vuoteen ostanut itsekseni mitään mistään. Saksassa en puhunut kieltä enkä sen vuoksi lähtenyt mihinkään yksikseni, jos sellaisia haluja edes oli. Skotlannissa en yksinkertaisesti päässyt mihinkään, sillä kuljetusyhteyksiä ei käytännössä meidän seudulla ollut. Täällä kuljen itsekseni bussilla ja voin itse hakea kaikenlaista kaupasta tai vaikka torilta, jos mieli tekee tai on muuten tarvetta. Pieniä, mutta niin suuria asioita.

Taannoin ostin töiden jälkeen torilta mansikoita. En ole aikoihin ollut yhtä onnellinen kuin sen hetken jälkeen. Mansikat kädessäni hymyilin päätöntä onnea ja tallustelin bussipysäkkiä kohti. Minä maksoin itse, minä ostin mansikoita. Minä vein ne miehelle kotiin, yllätykseksi. Ja minä juttelin torimyyjälle kaikenlaista, vaikka hän ei jutellut minulle ensimmäisenä. Ihan vain, koska tuntui siltä. Oli jotain sanottavaa ja kerrottavaa, joten kerroin. Koska pystyin, koska tahdoin. Koska se ei ole enää kamalaa.

Ei introvertistä ekstroverttiä tule täälläkään. Mutta introvertin elämä on täällä huomattavasti helpompaa ja mielekkäämpää kuin aiemmin Suomessa asuessani se on ollut. Kanssaihmiset mahdollistavat sen. Täällä on introvertin varsin hyvä olla. Vaikka kissalla on syöpä ja elämään mahtuu sen vuoksi paljon huolta, mahtuu siihen myös mielekkyyttä ja iloa, onnea pienistä asioista, jotka eivät ole itselle välttämättä niin kovin pieniä sittenkään. Normaalisti sosiaaliset kohtaamiset imevät itsestäni energiaa pois, mutta täällä niiden ollessa näin mukavia koen saavani niistä valtavat määrät lisäenergiaa. Jokaisen kohtaamisen jälkeen tunnen ehkä hieman ylittäneeni itseni, huomaan muutoksen itsessäni, ja saan siitä voimaa. Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että olen muuttunut tässä itselleni tärkeässä asiassa. Sitä ei olisi koskaan tapahtunut, jos en olisi Suomesta aikoinani poistunut. Kyllä vaan kannatti lähteä, jo tämänkin vuoksi. Vasta ulkomailla tunnistin sen, että olen introvertti, enkä yleisellä tasolla pidä ihmisistä. Vasta sen myötä hyväksyin piirteen itsessäni ja vasta sen vuoksi voin elää vapaasti, itsenäni. Ja ehkä sen vuoksi voin nyt sitä small talkia itsekin jutella, kun se ei enää kauhistutakaan. Olen nykyisin varma itsestäni, enkä joudu peittelemään. Koska tiedän kuka olen. Ja se on huikea voimavara. Ehkä erityisesti juurikin introvertille.

10 kommenttia:

  1. Tämä oli muuten vallan mainio ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Ekstrovertille tekee erittäin hyvää lukea tätäkin puolta asioista.

    Reippaita työpäiviä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että herätti ajatuksia! Minusta itsestänikin on kovin kiehtova aina saada kuulla siitä, miten erilaisia me kaikki ollaan. :)
      Ja kiitos, reipas lupaan olla! ;)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen teksti! Itse olen jotain introvertin ja ekstrovertin välimaastosta ja täällä ulkomailla sitä tosiaan huomaa lipuvansa lähemmäs ja lähemmäs ekstroverttia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä miten sitä täysin vieraassa ympäristössä, saati sitten vieraassa maassa, vapautuu ihan uudella tavalla kaikesta. Siellä saa aloittaa kaiken täysin alusta ja se on aina ihana ajatus. Kukaan ei vielä tunne eikä tiedä taustaa. Tietävät vain sen, mitä kerrot ja sen, mitä sillä hetkellä näkevät. Eivät menneisyyttä. Minusta se oli ihana ajatus, kun muutettiin silloin Suomesta pois Saksaan. Että en ollut vielä kenellekään mitään. Sain aloittaa elämän uudelleen, sellaisena kuin tahdoinkin. Se oli kiva tunne. :)

      Poista
  3. Introverttejäkin on varmasti eriasteisia, skaala on varmaan aika laaja. On niitä, jotka ovat kuin Bill Watterson (bongasin FB:stä sun ansiosta, kiitos), ja tiedän itsekin yhden tällaisen todella erakoituneen tyypin. Sitten on sellaisia, joille yksinolo on ihanaa lepoa ja antaa energiaa, mutta päivittäinen kanssakäyminen ihmisten kanssa ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta tai ihottumaa. Koen itsekin olevani introvertti. Sosiaaliset välttämättömyydet hoidan jo ihan töidenkin puolesta, mutta muuten viihdyn omien juttujeni parissa.

    Minusta introverttiys ei myöskään pois sulje lähimmäisenrakkautta; huolta ja huolenpitoa muista ihmisistä. Tai peruskohteliasta muiden huomioimista. Jos edessä on akuutti tilanne (joku vaikka on sammunut kylmään ulkoilmaan), se tietenkin hoidetaan. Mutta mihinkään bileisiin en tosiaan jaksa lähteä. Enkä oikeastaan koskaan tunne oloani yksinäiseksi. Minulle on täysin vieras se tunne, kun joku sanoo, että "jos en nyt tänä iltana lähde sinne, niin missaan kuitenkin jotain kivaa".

    Kiva lukea, että sä et käytä introverttiyttä syynä olla juttelematta muiden ihmisten kanssa ja saat siitä myös hyvää mieltä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon kanssa, että on. Bill Watterson edustanee sitä toista ääripäätä. Uskon myös, että ympäristö muokkaa sitä astetta. Itse ainakin olin aiemmin huomattavasti sulkeutuneempi kuin nykyään, johtuen siitä, että ympäristö mahdollisti sen. Eteläisemmässä Suomessa ei ollut tapana puhua vieraille ja kaikki tuijottelivat kenkiinsä tai leikkivät puhuvansa puhelimessa välttääkseen epämieluisat tilanteet, eli ne, joissa olisi ollut mahdollista jutella vieraan ihmisen kanssa. En koskaan tykännyt siitä, mutta mitäs sille osaa introvertti itse tehdä, kuin mennä vain tilanteen mukaan ja sulkeutua entisestään. Täällä saan olla enemmän omanlaiseni, ei ole niin sanotusti pakko olla niin sulkeutunut, kuin ennen. Tästä tykkään enemmän.

      Olen myös samaa mieltä, ettei introverttiys sulje pois lähimmäisenrakkautta sen kaikissa muodoissaan. Vaikka itse koen olevani aika erakko, ei se silti tarkoita sitä, etteikö auttamisenhaluni olisi aivan pohjaton. Joku joskus kyseenalaistikin tämän, että jos en kerran yleisesti ottaen pidä ihmisistä, niin miksi sitten tahdon auttaa heitä, jotka apua tarvitsevat. Siksi, koska he tarvitsevat apua ja minä välitän. Koska mulla on sydän ja tunteet. Kaiken maailman kissanristiäiset jätän itsekin väliin, ellen koe niitä tärkeiksi ja tahdo oikeasti mennä, sillä niistä uuvun niin, että saan levätä monta päivää sen jälkeen. Siihen vaikuttaa myös tuo HSP -juttu tämän introverttijutun lisäksi, aika varmasti enemmänkin, kuin tämä.

      Ihmisten kanssa juttelussa on jotain kivaa. Ihmiset on loppupeleissä kovin mielenkiintoisia olentoja, joilta voi oppia paljonkin, jos vain pitää korvat auki. Enemmän olen kuuntelija kuin puhuja, sellainen tarkkailija, mutta enenevästi osaan myös suuni avata, kun siihen on nykyään ihan oikea halu olemassa. :)

      Poista
  4. Tulipa tästä tekstistä valtavan hyvä mieli. Olen tätä ja treeniblogiasi lukenut jo reilun puolitoista vuotta. Itsekin koen itseni jollain tavalla introvertiksi, ja vaikka olen vuosikausia ollut asiakaspalvelutyössä, koen tyypillisenä suomalaisena small talkin hieman ahdistavaksi (täysin vieraiden ihmisten kanssa - kantikset asia erikseen). Mutta kiva silti huomata että toivoa on :)

    Ja tuohon yllä mainittuun ympäristön vaikutukseen voin yhtyä: olin nuorempana kovin hiljainen ja ujo, jopa pelokaskin välillä, mutta uuden työpaikan työkaverit "pakottivat" muuttumaan - pakko oli yhtä kovaa ääntä käyttää kuin muutkin jos meinasi asiansa saada kuuluville - ja siitä lähtenyt face-to-face asiakaspalvelutyöura. En ole enää pienessä ja tutussa porukassakaan se hiljainen sivustaseuraaja (vaikkakin tykkään valtavasti ihmisten katselusta). Ujous kyllä on säilynyt edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsellenikin tuli hyvä mieli tätä kirjoittaessa, ehkä se siitä sitten välittyi. Hyvä niin. :)

      Itsekin olin nuorempana todella ujo. Lapsena ja teini-ikäisenä aivan valtavan ujo, pelkäsin melkeimpä kaikkea ja kaikkia. Jotenkin siitä napsautin itseni ulos jossain kohtaa aikuis-iällä ja sille tielle jäin. En koe enää olevani ujo laisinkaan. Jotenkin hassua, kun se oli niin vallitseva piirre itsessäni aina. Kunnes vain lakkasi olemasta, kun en enää tahtonut sen olevan olemassa.

      Kaikenlaiset muutokset on siis mahdollisia. :) Uskon, että itsensä hyväksymisen kautta sitä pääsee helposti erilaisista sosiaalisista rajoitteista eroon. Jos tahtoo päästä, ylipäätään. Kyllä mullakin vielä joitain juttuja on ja tulee kyllä aina olemaankin. En esimerkiksi lähtisi minnekään iltaa istumaan työporukan kanssa tai vastaavaa, vaikka kuinka heidän kanssaan viihdyn ja heistä vähän tykkäänkin. Siihen vedän rajan, se ei ole enää millään lailla mitään sellaista, jota tahdon tehdä. Edelleen olen siis onnellisesti introvertti. ;) Osittain vain erilainen nykyään kuin ennen.

      Poista
  5. Samaa olen näemmä tulossa sanomaan kuin muutkin kommentoijat: ihana lukea tämmöstä tekstiä.

    Ja erityisesti ihana lukea, että vaikka huolen aihettakin on, niin kuitenkin on onnellinen olo. :) Voi kun itekin pääsisi siihen olotilaan joskus. Noh, maybe one day. :)

    Omalta kohalta tuntuu että introverttiydyn ja mökkiydyn mitä kauemmin oon työttömänä ja sen syystä siis poissa ihmisten keskeltä. Sosiaaliset tilanteet tuntuu trasittavammilta ja väsyttävämmiltä kuin aikoihin. Mutta sitten taas, tiiän myös sen, että jahka johonkin työyhteisöön joskus vielä pääsen, niin kyllä se people person -puolikin taas pääsee esille. Siis kunhan sit pääsee kotiin olemaan itekseen ja lataamaan akkuja. Pohjimmiltani oon kuitenkin introvertti4eva. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Joskus ne huolet on niin suuria, ettei niille voi mitään. Ei silloin onnea oikein mistään löydä. Sellainen aika mullakin oli tuossa välissä, kunnes saatiin vähän toivoa kissan suhteen. Silloin asiat muuttuivat ja onnea alkoi taas näkyä siellä sun täällä. Kun asiathan oli loppupeleissä sittenkin aika hyvin.

      Mulle käy ihan samoin kuin sulle, että mitä kauemmin on ihmisten parista poissa, sitä korkeampi kynnys on sinne takaisin joskus mennä. Uskon, että Skotlannilla oli se merkitys tässä mun kaikessa muutoksessani, että se valmisti mut tähän. Saksassa en ollut kenenkään kanssa tekemisissä, kun en ymmärtänyt kieltä, mutta Skotlannissa olin. Ventovieraiden kanssa tuli juteltua, koska se oli siellä tapana. Ja englanniksi, mikä sopii itselleni todella hyvin, rakastan puhua englantia! Siellä oppi tykkäämään siitä kaikesta, ja sen tyyppisistä ihmisistä. Nyt toteutan sitä samaa täällä, suomeksi vain. Koska nyt osaan. Jos oltaisiin matkattu suoraan Saksasta takaisin, en usko, että muutos olisi ollut tällainen.

      Jossain kohtaa muistan ääneen sanoneeni miehelle, että sitten kun joskus pääsee takaisin työn pariin, tulee se kynnys olemaan todella suuri, enkä silloin osannut oikein sitä edes kuvitella, että miten kamalaa se tulisi olemaan. Miten paljon jännittäisi. Kävikin niin, etten ole kokenut mitään jännityksiä missään kohtaa, edes työhaastattelussa, vaan koin kaiken jotenkin niin luontevana. En olisi ikinä uskonut. En meinaa käsittää, että mihin se kaikki jännitys on kadonnut. Mutta pois se meni. Olen jotenkin kaikesta niin valtavan inspiroitunut nyt, kun pystyn kaikkeen, mihin en tiennyt pystyväni! Kun kerran ylittää itsensä, on siitä yllättävän helppo jatkaa. En usko, että mulla on koskaan paluuta niihin edellisiin aikoihin, mihin tahansa tässä maailmassa päädynkin.

      Uskon, että sulle käy ihan samoin, sitten kun pääset takaisin työelämään. Tokihan se alkuunsa voi jännittää ja normaaliahan se onkin, mutta siitä se taas lähtee. Ja sitten siitä saa energiaa enemmän kuin mitä se ottaa. Usko vaan, kun näin sanoo toinen introvertti4eva. ;)

      Poista