tiistai 29. heinäkuuta 2014

Heidi 2.0


Olen täynnä inspiraatiota. Tämä ympäristö, nämä ihmiset, tämä elämä. Kaikki tämä saa aikaan sen, että voin, kykenen, haluan. Ja uskallan.

Edelleen mietin paljon sitä miten olen muuttunut ja tätä koko introverttiasiaa. Se tulee esille nyt niin helposti ihan päivittäisissä asioissa, kun niin paljon on yhtäkkiä ihmisten kanssa tekemisissä. Esimerkiksi alunperin luulin, että tykkäisin työssäni eniten siitä, kun pääsen yksin porhaltamaan pitkin kaupunkia, postia jakamaan. Onkin käynyt ilmi, että pidän vähän enemmän siitä lajitteluosiosta, ennen jakoa. Sillä saan olla ihmisten seurassa. Sopivassa määrin, en ole jatkuvassa kanssakäymisessä kuitenkaan. Lähinnä kuuntelen ja hihittelen toisten jutuille. Itse harvemmin ääntä pidän. Ja mikä hienointa - tiedän, että se on ok. Aiemmin (eli ennen ulkomaille muuttoa) olisin huolehtinut siitä, että mitähän muut asiasta meinaavat. Että pitäisi keksiä yhtä paljon juttua kuin kaikki muutkin. Nyt riittää, että yksikseni hymyilen ja välillä naureskelen muiden kanssa. Tauolla minun ei ole pakko mennä toisten pöytään, vaan halutessani istun yksikseni. Osan kanssa viihdyn niin hyvin, että menen samaan pöytään. Mutta pakko ei ole, jos ei tahdo. Nyt tiedän sen, hyväksyn sen, nautin siitä. Ja se riittää. Minä riitän.

Välillä ihmettelen miksi minua pyydetään tauolle seuraksi tai vaikka terassille työpäivän jälkeen. Tai ylipäätään yhtään minnekään. Olen tullut siihen lopputulokseen, että ehkä meille kaikille on vain paikkansa. Hiljainenkin mahtuu tähän maailmaan ja mahdollisesti täyttää toisen ihmisen elämässä jonkin tarpeen, jota äänekkäämpi ja sosiaalisempi ei voi täyttää. Ainakin minulle tunnutaan uskoutuvan helposti, todella aroistakin aiheista. Minusta on kunniatehtävä olla kuuntelevana korvana noina hetkinä.

"Laji, jonka kaikki yksilöt olisivat kenraali Pattoneita ei menestyisi,
yhtä vähän kuin rotu jossa kaikki olisi Vincent Van Gogheja.
Ajattelen mieluummin niin, että planeettamme tarvitsee urheilijoita,
filosofeja, seksisymboleita, taidemaalareita, tiedemiehiä:
se tarvitsee lämminsydämisiä, kylmäsydämisiä ja heikkosydämisiä ihmisiä.
Se tarvitsee heitä, jotka ovat valmiit omistamaan elämänsä tutkiakseen
kuinka monta nestetippaa koirien sylkirauhaset missäkin tilanteessa erittävät,
ja se tarvitsee heitä jotka osaavat ikuistaa kirsikankukkien ohikiitävän
loiston neljätoistatavuiseksi runoksi tai käyttää 25 sivua kuvatakseen
yksityiskohtaisesti pienen pojan tuntemuksia,
kun tämä odottaa vuoteessa äidin hyvänyön suukkoa..
Poikkeuksellisten lahjojen olemassaolo edellyttää,
että toisille alueille tarvittava energia on kanavoitu niiltä pois."
- Allen Shawn

Joka päivä juttelen uuden ihmisen kanssa, enemmän tai vähemmän. Saan niistä kohtaamisista energiaa, enkä kykene olemaan hämmästelemättä miten mukavia ihmiset täällä on. Pienissä arkipäivän asioissa. Kun vaikka lähestyt rappua postikärryjen kanssa ja rappuun on hetki sitten mennyt nainen hissiä odottamaan. Jäät penkomaan kärryä ja tämä nainen tuleekin avaamaan sinulle jo valmiiksi oven, jotta ei tarvitse avaimia enää kaivaa. Samalla hissikyydillä mennään ylös asti ja matkalla höpötellään. 

Ja miten töissäkin ihmiset katsovat lähes lakkaamatta silmiin, ja miten niistä silmistä huokuu aito halu oppia, ymmärtää, jopa välittää. Lämpö. Ihmisten silmät täällä tulvivat lämpöä. Se sykähdyttää, se jää mieleen pitkäksi aikaa. Ja lämpimän katseen ihmisten kanssa juttelee mielellään.

Taannoin juttelin aamulla bussipysäkillä koiraansa ulkoiluttavan naisen kanssa, jolle toivotin reippaat huomenet. Hän siitä innostuneena jäi pohtimaan itselleen tärkeää ja suuresti askarruttavaa asiaa kanssani ja kyseli mielipidettäni. Kun bussi tuli, hän kysyi, että saako joskus toistekin jäädä juttelemaan. Tottakai, sanoin.

Entinen minä olisi ollut tästä kohtaamisesta kiusaantunut ja olisi miettinyt ahdistuneena, että mitä sitten jos tämä samainen henkilö oikeasti joskus saapuu taas juttelemaan? Että osaanko sanoa jotain siihen, ja mitähän aiheita käydään silloin ylipäätään läpi? Ja joka päivä olisi jännittänyt mennä bussipysäkille, jos se nainen taas sieltä saapuu. Nykyinen minä nauttii tästä kaikesta. Ja tarvitseekin sitä. Enemmän, kuin osasin aiemmin aavistaakaan. 

Olen löytänyt sen paikan, jossa saan olla juuri sellainen ja sen tasoinen introvertti kuin olen. Kaikki osaset täyttyy hienosti. Tämä paikka, nämä ihmiset, tämä työ. Saan olla minä. Sitä ennen minun piti selvittää se, kuka olen, ja tässä nyt on se palkka siitä kaikesta. Että kun itsensä tuntee ja uskaltaa olla oma itsensä, arkipäiväisessä elämässä ei ole ahdistusta, jatkuvia vastoinkäymisiä tai ikäviä hetkiä. Arjessa on juuri sitä mitä siihen kaipaakin. Mitään ahdistavia asioita ole pakko tehdä. Ei oikeasti ole. 

Kun katson työkavereideni muodostavan pieniä ryhmiä, naureskelevan keskenään, en enää kaipaa mukaan. Kun tiedän, ettei se ole minua varten. Istun yksikseni, enkä mieti, mitä he minusta ajattelevat. Hymyilen, sillä olen onnellinen heidän puolestaan. Että heillä on tuollainen porukka, jossa viihtyvät keskenään. Ettei heidän tarvitse olla yksin.


Saksassa kasvoin minuksi ja Skotlannissa tunsin käsittämätöntä inspiraatiota, mutta en saanut siitä kiinni. Se jäi tuohon rinnalle, eikä päässyt ulos. En tiennyt mitä tahdon tehdä, miten itseäni toteuttaa ja samaan aikaan tahdoin tehdä kaikkea ja toteuttaa itseäni niin monella eri tavalla. Mutta se jäi aina tuohon rinnalle. Siitä ei tullut konkreettista, se ei päässyt ulos. Ja melkein päivittäin olin tikahtua tunteeseen. Tahdoin suorastaan väkisin repiä sen ulos.

Mutta ympäristö oli väärä. Siellä se ei voinut päästä ulos. Täällä kaikki on jo valmiiksi vapaudessa, mitään solmuja ei ole matkalla. Kaikki jännitys on poissa, ihmiset ja kohtaamiset eivät enää jännitä. Nyt tahdon tehdä kaikkea, nyt teen kaikkea. Koska pystyn. Tulevaisuudessa tulen palkkaamaan itselleni PT:n, ehkä astun jopa salille ensimmäistä kertaa elämässäni sen myötä. Käyn hierojalla, jossa ihan tosissaan ollaan tekemisissä ihmisen kanssa. Puhun puhelimessa, soittelen, eikä entisestä puhelinfoobikosta ole enää juuri merkkiäkään. Tulvin myös tatuointi-ideoita, enkä malta odottaa, milloin pääsen niitä toteuttamaan. Soitan monesti ihmisen ovikelloa pakettia tuodakseni ennen kuin kokeilen, että mahtuisiko se luukusta kuitenkin. Yleensä mahtuu. Mutta minusta on niin kiva kohdata ihmisiä.

Yksi suuri asia on myös se, että aion opiskella saksaa. Ensimmäistä kertaa se inspiraatio iski. Tätä ennen kieli on ollut yksinkertaisesti liian vaikea, ja olen tiennyt, etten tule koskaan sitä oppimaan sille tasolle kuin oikeasti tahtoisin. Tiedän sen edelleen. Mutta onko siitä haittaa, että osaisin edes alkeet? Nyt olen sillä ajatuksella, että opin sen mitä opin ja se riittää. Se on aina enemmän kuin ei yhtään. Sillä tulevaisuudessa sinne Keski-Eurooppaan mennään taas ja nyt tahdon, ettei kieli olisi aivan yhtä suurena muurina enää kuin viime kerralla. Tiedossa on nettikursseja, mahdollisia Kansalaisopiston kursseja (joita en olisi ennen voinut ajatellakaan, liian kauhistuttavaa!) ja lisäksi vielä paikallisen ystävän saaminen, joka osaisi sitten siellä maassa ollessa opettaa vielä lisää. Mikään ei enää pelota. Uskon jopa, että tuon paikallisen ystävän saisin. Tämä inspiraatio tuntuu varsin ihanalta. Se on juuri sitä, että sillä siirtää vaikka vuoria, jos on tarve. Se on sitä, että osaa lentää. Että mikään ei pysäytä.



Kissalla on kolmas viikko sytostaatteja menossa. Neljäsosa pilleriä annetaan neljänä päivänä peräkkäin, jonka jälkeen on kolmen päivän tauko. Pillerit ovat ihmisten suun kautta nautittavia sytostaatteja, joita joudutaan pilkkomaan pienemmiksi. Pilkkominen ja anto tapahtuu nitriili -hansikkaiden kanssa. Pilkkoessa toimitaan läpinäkyvän muovipussin sisässä, pitkähihainen päällä. Pillerit pussin sisässä rasiaan, rasia kiinni, pussin suu kiinni. Hanskat roskiin, paita pesuun ja käsipesulle. Pillerit tietysti myös annetaan hanskat kädessä. Piilotetaan ne herkun sisään, joka sitten annetaan kuin pilleri, jotta ei maista pillerin makua, kun siinä on rikottu pinta kuitenkin. Antaminen on mennyt hyvin ja viikot nopeasti. Uskon, että tuleva kuusi kuukautta menee yllätävän nopeasti. Vaikka nyt rinnalle tulikin vielä kortisoni, puolikkaalla pillerillä (ihmisten lääke tämäkin) kahdeksi kuukaudeksi. Sytostaateista ei ole kissa oireillut millään lailla. Niin se eläinlääkärikin sanoi, että mitään ei päällepäin pitäisi näkyä. Annos on niin pieni ja lempeä.

Ennusteesta kysyin ja sanoi, että ei kissalla ole nyt mitään hätää. Että hyvin sen tulee käymään. En koskaan edes osannut ajatella, että voisi tästä oikeasti parantua. Ihan vieras ajatus, mutta nyt uskalletaan olla senkin suhteen varovaisen toiveikkaita. Ehkä tämä kamala tauti ei viekään kissaa meiltä. Sekin tietysti inspiroi. Ehkä tämä on tosiaan se syy, miksi ollaan täällä juuri nyt. Kaikki tämä. Täällä kissallakin on niin paljon toivoa.


Viikonloppuna käytiin ensimmäisellä yhteisellä reissulla täällä Suomessa, nyt kun ollaan täällä oltu kohta kolme kuukautta. Paikaksi valikoitui Tiilikkajärven kansallispuisto, sillä suolle teki mieli mennä. Pienestä pitäen olen suolla käynyt, talsinut pitkospuita pitkospuiden perään ja oppinut luonnosta niin valtavan paljon. Suon tuoksu on tärkeä. Vuodet ulkomailla oli soista taukoa, mutta nyt siihen on taas mahdollisuus. Pieniä sammakoita, vikkeliä sisiliskoja, pohjantikan ensibongaus ja huumaava helle yhdistettynä suon tuoksuun olivat nekin niin kovin inspiroivia asioita. 

Heidi 2.0 rakentuu koko ajan enemmän omaksi itsekseen. Kaikesta, mitä täällä on. Rakennuspalikat eivät kesken lopu. Ei näiden ihmisten keskellä, joista olen jo ääneen kerran lausunut, että täällä minä jopa vähän tykkään ihmisistä.

Se on paljon minulta sanottu. Olen niin onnellinen siitä, että olen sen saanut ääneen sanoa. Voi, mikä vapauden tunne on olla täällä!

26 kommenttia:

  1. Mahtavaa, tulin todella iloiseksi tästä kirjoituksesta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä tulin niin iloiseksi kun kaikki tulivat niin iloiseksi! :D :')

      Poista
  2. Loistavaa! Ihan huippua lukea sun ajatuksia. Tulin myös oikein hyvälle mielelle siitä, että sulla on noin seesteinen olotila <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että seesteisyys ja hyvä mieli välittyy sinne ruudun toisellekin puolelle <3 Semmosta hyvää mieltä täällä juurikin on valloillaan.

      Poista
  3. Oi Heidi, tuli niin hyvä fiilis tätä lukiessa <3 oot löytänyt itsestäs ihan uuden ulottuvuuden! Noi päivittäiset kohtaamiset, ihan vaikka matkalla kauppaan ovat ihmeellisiä. Kun vaikka joskus kunnolla katsoo toista ihmistä silmiin - joskus tulee moikattuakin ihan tuntematonta ihmistä. Voi tuntea jotain inhimillistä yhteyttä sellaiseen henkilöön jota ei ole aiemmin tavannut. Tai kuten sulla kun oot hississä ja vaihdat muutaman sanan jonkun uuden ihmisen kanssa.

    Inspiroivia hetkiä sulle kaunotar!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaista, ihanainen Janna! <3 Tuollaiset päivittäiset kohtaamiset on aina olleet mulle todella isoja juttuja, vaikka kun on kampaajalla käynyt ja juttu on luistanut, niin siitä on saanut suuret määrät energiaa ja sitten olen ollut loppupäivän aina ihan kuin mikäkin papupata. :D Mutta ennen niitä kohtaamisia tuli niin harvoin, kun ei siellä etelämmässä Suomessa harrastettu tuntemattomille höpöttelyä. Ne rajoittuivat juurikin niihin kampaamoreissuihin ja niiden vaikutus lakkasi seuraavaan päivään (mikäli siis juttu luisti - jos ei, niin ei niistä saanut energiaakaan). Täällä sitten taas höpisen joka ikinen päivä jonkun itselleni entuudesta tuntemattoman kanssa. Tervehdin kaikkia, jotka postinjakoreitillä vastaan tulee, tervehdin jokaista, joka esimerkiksi aamulla tulee odottamaan bussia mun kanssa, hymyilen jokaikiselle vastaantulijalle. Ja katson silmiin. Aloitan keskusteluita. Koska täällä se kuuluu tapoihin. Ja se on ihanaa!

      Tunnen, että tämä inspiraatio vie mut vielä vaikka minne!

      Poista
  4. Sama kuin Jeritalla, mäkin tulin iloiseksi :)!

    Kielen opiskelusta: oon opiskellut saksaa moneen otteeseen, enkä silti osaa sitä mitenkään sujuvasti. Mutta niin vaan pälätin sitä molemmilla Berliinin reissuillani, ja tilkkasin vähän englannilla ja ruotsillakin varmaan joukkoon kun en sanoja muistanut. Ja en todellakaan muista mitään oikeita sijamuotoja sun muita, mutta mitä väliä! Ei minullekaan jää täällä epäselväksi jonkun maahanmuuttajan "mina laitta sine pizza valkosipuli?" -puhe. Sillä mennään, mitä osataan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ette tiiäkkään miten iloiseksi tulin, kun näitä kommentteja sateli sähköpostiin kesken työpäivänkin. :')

      Näinhän se on, että kun itse miettii sitä, ettei se häiritse ollenkaan jos maahanmuuttaja täällä puhuu huonoa suomea. En ikinä vaatisikaan täydellistä kielen osaamista! Sillä tosiaan mennään mitä osataan ja monesti se riittää, ja mitään ei voi osata jos ei opettele. Minä tahdon vähän oppia. En tule oppimaan sitä sille tasolle kuin oikeasti tahtoisin (esim. juurikin small talkin mahdollisuus saksaksi tilanteessa kuin tilanteessa), mutta jotain on aina parempi kuin ei mitään ja se on varma. :)

      Poista
  5. En ole pitkään aikaan inspiroitunut toisen blogitekstistä näin kovin. Olen näin aamutuimaan lähes liikuttunut. Liikuttunut siitä, miten onnellinen voi toisen puolesta olla. Ekstrovertti huomaa jälleen ymmärtävänsä introverttia.

    Alamme siis tahoillamme kumpikin opiskelemaan saksaa! Minä pohdiskelin tuossa saksan ja ranskan kielien välillä, mutta eiköhän se saksa vie voiton. Koulussa on aiemmin opiskeltu kumpaakin, mutta käytön puute rapistuttanut. Kansanopistoon vie tie hyvin todennäköisesti syksyllä. Eikun kanssa ollaan samiksia, samalla tavalla Berliinin reissulla saksaa tullut itsekin käytettyä.

    Ihania päiviä sinne Heidi! Natuselle rutistus. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä liikutuin sun kommentista, kiitos. :')

      Ooo, lisää saksan kielen opiskelijoita! Itseltäni löytyisi enempi halua opetella ranska, jos valita saisi, sitä olen joskus itsenäisesti opetellutkin. :D Mutta kun se saksa nyt on vain hyödyllisempi tässä tilanteessa, niin mennään sillä. ;) Minä aloitan opiskelun aivan nollasta. Toivon pääseväni edes jonnekin nelostasolle, jos asteikko on tuosta nollasta kymppiin. :D

      Kiitos! Ja Natusta on taas rutisteltu ja paijailtu niin maan perkuleesti tämänkin toivotuksen puolesta. <3 Tsempit saksan opiskeluun!

      Poista
  6. Pitäis varmaan itsekin kokeilla joskus tuota ulkomaan asumista, olen ihan kade siitä miten paljon olet rohkistunut :D Mä olen tällä hetkellä kans juuri se ihminen joka ahdistuu ihmiskontakteista ja juoksee kaupassa hyllyjen väliin piiloon jos näkee puolitutun. Ja kielten opiskelu eiii ei eiei, niillä kursseilla pitää aina puhua ja harjoitella vierustoverin kanssa...

    Paranemisia kisulle! Hieno juttu että pillerit menee alas noin helposti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! :D Tai sitten voi myös muuttaa tällaiseen ympäristöön kuin täällä - uskon, että täälläkin iso osa tästä muutoksesta olisi ollut mahdollista. Ei kuitenkaan missään nimessä kaikki. Piti käydä tosi pohjalla ja potea aivan jumalatonta ikävää Suomeen, jotta sitä kasvoi omaksi itsekseen, kun sieltä pääsi ylös. Siitä alkoi mun henkinen matkani itseeni, eikä niitä pyöriä pysäyttänyt mikään.

      Olen ollut ihan samanlainen, että jos kaupassa näkyy puolituttu, niin juoksen mieluummin karkuun kuin kohtaan. Kielten opiskellussakin olen ennen ajatellut samoin. Nyt kun katselin netistä mitä tuo kurssi sisältää, ja kun mainittiin ryhmätyöt ja muut sellaiset, tottumuksesta sanoin heti ääneen ei kiitos! Kunnes tajusin, että se oli tottumus, joka puhui. Oikeasti se ei tuntunut miltään. Ei ahdistanut. Kun en enää jännitä. Ja kaikki me siellä ollaan samalla lähtöviivalla (eli ei osata kieltä laisinkaan) ja sitten vielä nämä savolaiset.. Ei siellä voi olla kamalaa!

      Kiitos! Kissa on edelleen hyvävointinen ja nyt alkoi jo neljäs viikko pillereitä. Se on jo yksi kuukausi kohta takana!

      Ja hei. Muutos on mahdollista. Sosiaalisista kontakteista ahdistunut voi oikeassa ympäristössä muuttua sosiaalisista kontakteista energiaa saavaksi. Ja jopa niitä kaipaavaksi. Minä tiedän!

      Poista
  7. Voi Heidinen, kyyneleet vaan valuu pitkin poskia. :') Onnenkyyneleitä. <3
    Hirveän kauniisti kirjoitettu myös. Heidi 2.0. Jäin ihan mutustelemaan sitä. Ihan kerta kaikkiaan niin ihana. Ja oivallinen. Nyt tekisi mieli sanoa melkein, että Rinkeli 2.0. Tasan siltä oikeasti tuntuu, ihan loistava ilmaus.

    Ja Natunenkin. Apua, ei näille kyyneleille tule loppua. Paijaa Natusta mun puolesta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvostan Rinkelin onnenkyyneleitä. <3
      Ja kiitos! Mun tuli itsekin mutusteltua tuota kakspistenollaa. Saat ehdottomasti ottaa sen itsellesi kanssa, sillä tiedän, että sinä olet. Rinkeli 2.0.

      Natusta taas paijailtiin, tämänkin kommentin kohdalla. Hörisi valtavan tyytyväisenä. <3

      Poista
  8. Hirmuisen kaunis teksti, ai että! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hilla! <3 Hyvä ja onnellinen olo siis välittyi tekstistä!

      Poista
  9. Luin tätä ensin silleen: missä maassa sä nyt oikein asuitkaan? Ja sit: niin kuka tätä tekstiä kirjottikaan? Kunnes lopulta: Wau. Niin hienoa. :)

    Ja tajusinpa senkin, että nii joo, tosiaan, joku saattaa olla mielissään siitä, että bussipysäkillä saattaa tavata taas sen jutustelevan koiranulkoiluttajan. O.o Ite oon kuulunu aina noihin tollasten tilanteiden kammoajiin. Mut siis: toivoa on ja kehitys on tässäkin asiassa mahdollista. :D Wau.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen itsekin aina välillä pihalla, että mikä maa, mikä valuutta. :D Ja mitä on tapahtunut missäkin maassa?! Mutta nyt ollaan täällä, ja tää kaikki tapahtuu täällä. En olisi uskonut. Vaikka tiesin, että aivan erilaisena ihmisenä tänne tullaan, ja että en enää kammoksu muita ihmisiä, vaikka varuillani edelleen olinkin. En silti olisi uskonut olevani tässä asiassa ihan näin erilainen. En täällä. Onneksi olen. Ja onneksi olen täällä.

      Toivoa tosiaan on. Sanoisin, että erittäin huimakin kehitys on mahdollista! :')

      Poista
  10. Ihan mahtavaa tekstiä taas kerran Heidi! Olen itsekin introvertti, ja lämmittää ja hymyilyttää niin paljon kuulla miten olet oppinut hyväksymään itsesi juuri sellaisena kuin olet ja elämään täyttä elämää introverttinä. Koin itse tämän piirteen joskus lähinnä vain suureksi taakaksi ja esteeksi elämässäni, mutta iän, suurien oivallusten ja rohkaistumisen myötä olen muuttanut käsitystäni täysin. Nykyään tekee mieli lähestulkoon kailottaa kaikille että hei, mä olen introvertti ja ihan pirun ylpeä siitä! Sillä kyllä, kuten totesit, meidänkin kaltaisille on ehdottomasti olemassa paikkamme maailmassa ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin sen paikkansa voi löytää ainoastaan hyväksymällä itsensä ja hylkäämällä ajatuksen, että pitäisi muuttua joksikin toisenlaiseksi tai mikä pahinta, että pitäisi jotenkin peitellä sitä mitä oikeasti on. Ja todellakin, pystyn hyvin samaistumaan tuohon miten introverttinäkin voi nauttia suuresti asiakas- ja muista ihmiskohtaamisista - ainakin jos tietää, että saa säännöllisesti ladata akkunsa täyteen oman itsensä (tai korkeintaan lemmikin) parhaassa seurassa. :-) Aidon ystävälliset ihmiset ovat mullakin töissä sen sokeri ja suola. Samaan aikaan sellainen ihmeellinen ja epävarmana teininä ajoittain jopa tuskallinen haikailu itselle ei aidosti niin tärkeiden asioiden, kuten kovaäänisiin suuriin porukoihin kuulumisen, säännöllisten ryyppäjäisten ym. perään on tyysten kadonnut. Miksi sellaisia haluaisin, kun nautin niin suunnattoman paljon enemmän esim. itsekseni metsässä samoilusta?

    Ihana kuulla Natusestakin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Veera! Olen ihan samoilla linjoilla, samanlaisen matkan kulkenut. Itsekin koen jonkinlaista ylpeyttä siitä, että olen introvertti ja niin erilainen kuin suurin osa ihmisistä. Ennen se oli taakka, nyt se on voimavara. Mikä ihana vapaus on tiedostaa ja tuntea se piirre itsessään! Ei tarvitse enää miettiä miksi on niin erilainen, miksi ei vain voi puhua äänekkäästi niin kuin muut jne. Nykyään tiedän, että minun on täysin ok olla suu kiinni ja korvat auki, kun sille tuntuu. Eli suurimman osan ajasta. Tai istua ja olla yksin, eikä toisten seurassa, jos en tahdo. Enää se ei ahdista. Enää en yritä kuulua joukkoon, enää minun ei tarvitse. Koska olen hyvä näin.

      Teininä olin aivan hajalla ja epävarma minäkin. Asiaa ei auttanut se, että eniten maailmassa tahdoin hyväksyntää. Tahdoin kuulua joukkoon, olla kaikkien kaveri. Tahdoin, että kaikki pitäisivät minusta. Kauas on noista päivistä tultu. Voi, kun saisin sille pikkuiselle Heidille kertoa, ettei tarvitse yrittää niin kovin. Että on täysin ok olla erilainen. Toivottavasti joku jossain kertoo samanlaiselle lapselle tämän asian, ja säästää paljolta surulta, monilta virheiltä ja isoilta ahdistuksilta.

      Natusen vointi ja ennuste saa meidän sydämet menemään onnesta sykkyrälle. Maailma on ihmeitä täynnä. <3

      Poista
  11. Kaunista :)

    Karkki;)

    VastaaPoista
  12. Ihan mielenkiinnosta täytyy kysyä, että mitä teet/teette työksi kun olette voineet (lue: uskaltaneet) muuttaa maasta toiseen?

    Hienoa sanon minä! Tahdon vielä itsekkin olla joskus yhtä rohkea:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies meillä niitä töitä haki ja sai, joiden perässä sitten muutettiin. Työt ja tittelit eivät olleet samoja, mutta diplomi-insinööri hän on ja oman alansa töitä kuitenkin teki noissa muissa maissa. :)

      Uskallusta ja rohkeutta tuo muuttaminen vaatii oikeastaan vain sen yhden kerran, jonka jälkeen se on ihan yhtä yksinkertaista kuin muuttaminen Suomen sisällä, paikkakunnalta toiselle. Mikäli siis puhutaan edes Euroopasta. Aina enemmän vaatii mitä kauemmas menee, kun sitä myötä myös se välimatka kasvaa niihin, jotka jälkeen jäävät. Mutta siihenkin pystyy - tiedän sen, koska sen aion vielä tehdä! ;) Rohkeus kyllä kannattaa, se riski maksaa itsensä takaisin ihan tuhatkertaisena. :)

      Poista