lauantai 3. toukokuuta 2014

Kolmas ja neljäs matkustuspäivä


Olin suunnitellut herääväni siihen kun laiva lähtee. Lähtö oli noin tunnin päästä siitä, kun mentiin nukkumaan. Olin ajatellut, että siitä lähtee niin suurta meteliä, että kissa pelästyy sitä ja on parempi olla silloin hereillä. En herännyt. Heräsin ensimmäisen kerran neljän aikoihin, vain todetakseni, että liikkeellä ollaan, laivasta lähtevä ääni oli paljon pienempi kuin sen ollessa satamassa jurnuttamassa ja että kissa veteli onnellisena sikeitä. Sain kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen. Tarkoitus oli ollut nukkua vaikka miten pitkään, mutta heräsinkin joskus siinä kahdeksan ja yhdeksän välillä. Jostain syystä unta ei nyt vain ole riittänyt silloin kun saisi nukkua. Edessä oli kuitenkin onneksi päivä merellä, eikä mitään aktiviteettia ollut edessä.

Välillä paistoi.

Välillä satoi. Jossain, ei meidän kohdalla.

Hytissä oli televisio, jonka kanavia selailtiin. Löytyi suomalaista kanavaa ja löytyi saksalaista kanavaa. Oli mielenkiintoista katsella suomalaisia ohjelmia ja uutisia. Mainoksetkin kiinnosti ihan eri tavalla. Oudolta se kaikki tuntui. Saksalaisilta kanavilta tuli tuttua ohjelmaa ja siellä oli jopa tuttuja ihmisiä niissä entisissä tutuissa ohjelmissa. Saksan kuunteleminen ei tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä. Mutta onhan Saksassa asumisesta aikaakin vähemmän kuin Suomessa asumisesta.

Jossain kohtaa iski väsymys ja päädyttiin ottamaan päikkärit. Nukuttiin pari tuntia. Näin jopa unia, jotka itselläni kuuluvat vain yöuniin. Aika sikeästi sitä nukkui keskellä päivääkin ja enemmänkin olisi unta riittänyt. Oli kuitenkin parempi nousta, kun pitäisi yölläkin nukkua.


Kissa otti ihan todella rennosti koko matkan ajan. Välillä käytävältä kuului ääniä, mutta niitä ei silti pelännyt. Eikä ovea tarvinnut vahdata, koska se oli kulman takana. Välillä saattoi jopa mennä sinne katsomaan, että mitä ääniä sieltä oikein kuuluu, sen sijaan, että olisi paennut niitä mahdollisimman kauas. Oli ihana huomata, että hytistä kannatti maksaa ihan vain kissan takia. Tätä toivottiinkin. Että kaikilla on rento matka. Sillä jos kissalla ei ole, ei ole itsellänikään. Eikä sitten varmasti miehelläkään.


Kissa oli jotenkin myös aivan erityisen rentona. Yleensä mies saa rapsutella vatsasta hetken aikaa ennen kuin kynnet sieltä iskeytyy käteen kiinni. Nyt niitä kynsiä ei kuulunut laisinkaan. Kissa nukahti siihen ja näki unta. Vaikka koko ajan masua rapsutettiin.


Meri oli ollut suhteellisen tyyni koko ajan. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin keinuttaa enemmän ja enemmän. Sitä sai ottaa hytissä sivuaskeleita ja oikein taistella, että pysyy pystyssä. Istuskelin siinä sängyllä ja alkoi tuntua siltä, että on jotenkin yleisesti kummallinen ja kipeä olo. Syytin nälkää, mutta ei syöminenkään helpottanut. Ja sitten tulikin pieniä, ohimeneviä kuvotuksen tunteita. Silloin vasta mieleen juolahti, että jospa se onkin merisairautta. Niskan jumitukset oli toinen vaihtoehto ja hieronnan jälkeen tuntuikin vähän paremmalta. Siinä sängyllä telkkaria katsellessa oli jo suhteellisen normaali olo. Mutta heti kun piti olla jalkeilla siinä keinumisessa, niin kuvotus palasi. Päätäkin jomotti. Oli pakko pysyä maate. Siinä pystyi olemaan.


Iltaa kohti uupumus ja huonon olon poteminen, sekä seuraavan päivän jännitys kasvoi ja purkautui kaikki itkuna. En tahtonut nukkumaan. En ollut laisinkaan valmis Suomeen, en laisinkaan valmis luopumaan siitä hytissä vallitsevasta rentoudesta ja reissaamattomuudesta. En tahtonut, että seuraava päivä pääsee saapumaan vielä! Mutta unille oli mentävä, vaikka onnistuneesti sitä sainkin viivyteltyä. Uni ei sitten taas meinannut tulla millään, siinä kesti todella kauan. Varmasti jännitys ja nukutut päikkärit vaikuttivat siihen, mutta niin vaikutti aallokkokin. Laiva ei pelkästään heilunut, vaan se piti vähän väliä myös meteliä. Molemmilla oli vaikeuksia saada unen päästä kiinni. Kello oli soimassa viideltä. Ja tuon huonosti nukutun yön jälkeen heräsin itsekseni ennen kellonsoittoa. Ensimmäisen kerran puoli viisi, kun kissa kömpi kainaloon. Ja seuraavaksi kymmentä vaille, kun kissa meni vessaansa tarpeilleen. Siinä kohtaa herätin miehen ja hurrattiin, että kissalla tuli kakka! :D Aina lupaava merkki automatkaa varten. Ei varmasti iske hätä silloin. Kuvotus oli myös yön aikana kaikonnut pois. Ei ollut enää herätessä aallokkoakaan.

Vielä ei oikeastaan edes tajunnut, että Suomeen ollaan kovaa vauhtia menossa. Se iski vasta, kun alkoi Helsingin satamaa näkyä. Välillä oikein vatsasta vihlaisi! Edellisen illan ajatuksista ei ollut kyllä enää mitään tietoa, sillä tunsin kyllä itseni valmiiksi mihin vain. Ei pelottanut enää, jännitti vain. Edessä oli samalla jotain niin uutta, mutta silti niin tuttua. Ei tiennyt, miltä se tuntuu ja miten siihen suhtautuu.


Satamassa oltiin kahdeksan aikoihin. Mies kävi ensin heittämässä autoon parit matkalaukut, jotta saataisiin sopivasti kaikki muut tavarat. Pussia ja säkkiä ja koppaa kun oli ihan riittävästi, kädet loppuivat kesken. Kuulutus kertoi, että meidän autokannen vuoro ei vielä ollut, mutta mies palasi kuitenkin jo tyhjin käsin takaisin. Joku siellä oli oven ensimmäisenä avannut ja kaikki olivat menneet perässä. Niin mekin siitä sitten painuttiin kissankoppien ja muiden kanssa autolle. Autossa saikin törröttää pidemmän tovin. Oltiin ensimmäisenä rampilla, mutta ovi sen edessä pysyi kiinni. Taisi mennä tunti, ennen kuin ovi aukesi. Sieltä joku henkilökunnan poika tuli huitomaan käsiään ja koitti elekielellä jotain kertoa, mutta ei ymmärretty mitä koitti sanoa. Avattiin ovea, että kuullaan. Kilvistä olisi olettanut, että ollaan ulkomaalaisia, mutta siitä huolimatta selitti meille suomeksi, että kiilat pois, peruuta vähän. Sanoi sen toki mahdollisimman kovalla äänellä ja selkeästi, niin brititkin vissiin ymmärtää. Kiilat olivat siis renkaiden alla varmistamassa auton pysymistä siinä rampilla, alamäkeen. Siihen oli muuten kiva peruuttaa kun saavuttiin.. Siitä sitten hetken päästä päästiin ajamaan alemmas, kun tuli käsky siirtyä myyrän suulle. Oli pakko kysyä, että anteeksi minne. No siihen rampin rajalle alas. Siinä ooteltiin hetki, kunnes sen kerroksen autot olivat päässeet etenemään ja niiden perään mentiin. Siellä ajeltiin satamassa. Suomessa. Huikeeta! Ihan heti ei matkalle päästy, vaan piti piipahtaa tullin toimipisteessä tuontiautot -luukulla viemässä muutamia lomakkeita. Piti hakea väliaikainen ajolupa, jotta saadaan autoa käyttää ennen sen laittamista Suomen rekisteriin. Se on jossain neljän lomakkeen ja neljä liitteen päässä..

Ensimmäinen opaskyltti.

Sitten päästiin matkaamaan. Edessä ei ollut kovin monen tunnin ajoa, mikä tuntuikin ihan lastenleikiltä verrattuna edellisten päivien reissuihin. Kissakin heitti taas heti koppaansa nukkumaan, eikä inahtanutkaan, ei edes matkan aluksi. Odotti varmaan, että seuraavan paikan on oltava sitten kyllä entistäkin suurempi. Trendi tuntui olevan siihen suuntaan, oli varmasti toiveikas sen suhteen.

Mitään ihmeellisiä tuntemuksia en kokenut Suomeen saapuessa. Heti kaivettiin suomalaisia kanavia radiosta, niiden kuuntelusta on hetki aikaa. Saatiin välittömästi maistiaisia suomalaisesta musiikista, jota on aika vähän ollut tässä välissä ikävä.. Mutta aamuradion ihmisten höpinöitä oli mielenkiintoista kuunnella. Kuulosti jännälle. Suomalaiset kyltit eivät aiheuttaneet ihmetyksiä, vaan tuntuivat normaalilta katsella. Ainoastaan nopeusrajoituskyltit olivat kummallisen näköisiä. Väitin kivenkovaan, etteivät varmasti ennen olleet keltapohjaisia. Ilmeisesti ovat kuitenkin olleet. Sitä on niin tottunut tässä välissä valkopohjaisiin. Missään muussa maassa ei keltapohjaisia ole ollut.

Tien poskessa olevaa luontoa katseltiin ihaillen. Vaikka se onkin karua, tavallaan jopa rumaa, kun puissa ei ole lehtiä ja kuivaa heinää on joka puolella ja epämääräistä ryteikköä siellä täällä, niin silti. Se oli meistä ihana näky. Kai sen on niin suomalainen perinteinen tienvarsimaisema. Sitä katsellessa on kasvanut ja siihen on tottunut. Asioita, joita ei varmasti osaa arvostaa, ennen kuin on käynyt muualla. Mieli teki heti lähteä samoilemaan ja rämpimään jokaiseen ryteikköön!

Nälkä kurni vatsassa ja mitään eväspuolelta ei enää tehnyt mieli syödä. Pitkälti neljä päivää oli syöty niitä muutamaa samaa eväsruokaa, joita oli helppo säilyttää autossa ja jotka eivät tarvinneet kylmää. Nyt oltiin kuitenkin Suomessa ja tiedettiin, että vaikka mitä hyvyyksiä on kaupan hyllyt pullollaan! Pysähdyttiin erään ABC:n yhteydessä olevaan S-Markettiin ja suunnattiin raejuusto- ja rahkahyllylle. Lähes kymmentä sorttia kumpaakin lajia! Sen jälkeen, kun on ollut valittavana vain se yksi rahka ja raejuusto, tuntui tämän hyllyn edessä pällistely melkein kuin oisi taivaassa piipahtanut. Kassalle mentiin molempien sorttien kanssa, muutaman eri merkin kera. Matkalla kassalle eräs rouva oli keskellä käytävää vähän meidän edessä. Hän naurahti ääneen ja totesi sorry. Vaistomaisesti sanottiin sama takaisin, kun siinä itse kukin törrötti vähän väärässä paikkaa. Ja sitten vasta tajusi, että nythän ollaan Suomessa. Ensimmäinen kohtaaminen kaupassa oli silti englanninkielisen ihmisen kanssa. Se tuntui normaalilta. Sen sijaan kassaneidin tervehtiminen sanalla moikka tuntui todella tökeröltä. Ei tullut ollenkaan luonnollisesti. Kaupassa oli lisääkin englanniksi puhuvia ihmisiä, mutta se suomen kieli siellä tuntui todella oudolta omaan korvaan.


Ja autossa herkuteltiin. Tämä oli pala taivasta. Tämä oli ehkä ihanimpia syitä, miksi Suomeen muutto on parhautta. Sen jälkeen, kun on syönyt hapanta, mautonta ja suhteellisen pahaa raejuustoa puolitoista vuotta, ei tätä kokemusta voittanut mikään. Tulin tästä niin valtavan iloiseksi, etten ole hetkeen tuntenut sellaista puhdasta ja viatonta tunnetta jostain näin pienestä, mikä kuitenkin oli niin suuri asia.


Siitä matka jatkuikin entistä iloisemmissa tunnelmissa. Kissa koisi takapenkillä ja me kikateltiin ja höpötettiin kaikesta etupenkillä. Radiokanavia surffailtiin joka suuntaan ja koko ajan ja ihmeteltiin kaikkea, mitä ympärillä näkyi. Osa maisemista ja teistä oli tuttuja, kunnes tietyn pisteen jälkeen ei enää tunnistettu oikeastaan mitään. Välillä paistoi aurinko, välillä tuli lunta. Lumen tuloon oltiin etukäteen varauduttukin. Kotiseudullekin oli luvattu lunta satavaksi. Mutta sehän on kaikki ok. Ei meillä ole kesään kiire. Se tulee sieltä jossain kohtaa kuitenkin. Takatalvet tai muut ohimenevät lumikuurot on vain Suomen juttu ja Suomeen ollaan saavuttu niiden Suomen juttujen takia.

Kännykkäkuva.

Järviä oli koko ajan enemmän ja enemmän joka puolella. Muistin mainita jokaisesta sellaisesta (tai lammesta) ääneen, niin ihmeellisen kauniita ja suorastaan maagisia ne ovat. Niin kauan niitä ilman on elellyt. Vesi on itselleni rakas elementti.

Ajaminen tuntui hitaalta. Etenkin kahdeksankympin rajoitukset tuntuivat suorastaan matelulta ja tiet, joissa ei ollut kuin se yksi kaista, tuntui varsin ihmeelliseltä. Sen jälkeen kun sitä on saanut ajella valtavia, sujuvia ja siksi vauhdikkaita teitä pitkin muuta Eurooppaa, oli tähän vauhtiin todella vaikea tottua. Itse kannatan nopeusrajoitusten noudattamista ja olen aina sanonut, etteivät ne siellä turhaan ole, mutta nyt on todettava, että oikeasti monella tiellä oli aivan turhan alhainen rajoitus. Pitkää, suoraa ja selkeää tietä on varsin kummallista ajella kahdeksaakymppiä. Paikoin jopa satanen tuntui tyhmältä.


Koti lähestyi kuitenkin vääjäämättä. Kissa taisi sen aistia, kun satasen verran oli vielä matkaa. Alkoi vähän naukumalla kokeilla josko kopasta pääsisi pois. Naukuminen oli hiljaista ja selvästi kokeilevaa, ei turhautunutta, eikä varsinkaan vessahädästä kertovaa. Taisi muistaa, että viimeksi oli päässyt sieltä halutessaan ulos. Ei päässyt tällä kertaa. Muutaman kerran kysyi, jonka jälkeen palasi nukkumaan, vain kysyäkseen kohta uudelleen. Kunnes ei sitten enää. Rapsutukset ristikon läpi riittivät rauhoittamaan eläimen.

Vasta kun kylteissä alkoi näkyä tuttu kaupunki ja kilometrejä alkoi olla enää hyvin vähän jäljellä, alkoi ihan tosissaan innostuksesta jännittää. Vatsassa vihloi. Ihan kohta nähtäisiin koti livenä ensimmäistä kertaa, kohta tavattaisiin vuokranantajat perheineen, kohta oltaisiin kotona! Siellä kotona, mikä meitä on pari kuukautta jo odottanut. Ihan vain meitä. Kaikkia kolmea.

Ennen kotiin saapumista käytiin lähikaupassa hakemassa vähän välttämättömyyksiä (kuten vessapaperia ja pientä syömistä) ja sitten ajettiin kadunpätkä kotiin. Auto parkkiin, avaimet postilaatikosta käteen ja sisälle. Tunsi ihan tosissaan saapuneensa kotiin. Ihana tunne.

Katsastettiin paikka ensin läpi kissan silmin, ettei esimerkiksi mitään koloja ja onkaloita ole missään, joista pääsee erinäisiin paikkoihin. Kuten joissakin asuinnoissa on kaapeissa alla kolot, joista pääsee seinän sisään. Mitään ei löydetty ja saatettiin alkaa purkaa autoa. Kissalle sain tässä vaiheessa sanoa ne maagiset sanat, jotka se kuuli nyt viidettätoista kertaa, että mennään kotiin. Ymmärtää noiden tarkoittavan sitä, että tänne jäädään. Muutaman edestakaisen reissun sai autolta tehdä sisälle, ennen kuin kaikki oli hoidettu. Ja sitten ovet kiinni ja kissa vapaaksi. Siinä sitä katsellessa menikin pitkän aikaa. Nenä punaisena meni ympäriinsä asunnossa ja tutki jokaisen kolon, nurkan, kaiken. Alakertaan johtavat portaat olivat ensi alkuun jännä juttu, eikä osannut niille juuri mennä. Tämä on sille ensimmäinen kaksikerroksinen asunto. Varmuus portaisiinkin löytyi, eikä malttanut enää ollakaan kulkematta niitä sen jälkeen. Kulki niitä niin paljon, että lopulta väsähti ihan täysin. Taisi hyväksyä tämän asunnon. Kyllä meidän kaikkien nyt kelpaa!


Vuokranantajat tavattiin myöhemmin ja vaihdeltiin kuulumisia ja käytiin tietysti läpi kaikenlaisia asuntoon liittyviä perusasioita. Mukavia ihmisiä, tosin se tiedettiin jo aiemmista sähköpostienvaihdoista. Etukäteen tilattu pesukonekin odotti alakerrassa, vain asennusta vailla. Kaikenlainen ovenavausapu on ollut mahdollista vielä meidän itsemme ollessa ulkomailla.

Perille oltiin saavuttu jo iltapäivällä ja loppupäivä menikin asunnon tutkimiseen ja mukana olleiden tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Internetyhteyskin oltiin saatu tilattua valmiiksi, joten muutaman päivän tauon jälkeen sielläkin riitti tekemistä. Nukkumatti alkoi kutsua ilmapatjalle yhdentoista aikoihin ja sille annettiin periksi. Juuri ennen nukkumaanmenoa meiltä lähtikin sitten yllättäen sähköt. Koko katu pimeni, eikä mistään ikkunoista näkynyt missään lähistöllä ainuttakaan valoa. Onneksi oltiin saatu tehtyä kaikki tarvittava ja päästiin untenmaille tästä tapauksesta huolimatta. Tänään katseltiin tietoa netistä, että epätavallinen vika oli ollut, mikä oli rikottanut suurjännitekaapelin täällä lähellä. Vielä eivät tiedä, mistä kaikki johtui. Sähköt olivat yhden aikoihin yöllä palautuneet, mutta sitä ei oltu näkemässä. Me katseltiin unia.

10 kommenttia:

  1. Mä en tiedä kissoista mitään, mutta olipa ihana lukea tätä kissan matkakertomusta teidän matkakertomuksen ohessa. :D Tuo portaisiin tutustuminen oli aivan mainio! x') Myös raejuustokohta oli mun suosikki. xD

    Ja hei, tervetuloa Suomeen! Oli mielenkiintosta lukea tätä matkakertomusta - oikein odotin jo seuraavaa osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt tiedät ainakin meidän kissasta vaikka kuinka paljon! :D Portaat on tosiaan jo tuttu juttu, hirvittää milloin alkaa saada niissä hepuleita, kun pari kertaa päivässä edelleen tässä kohta 11 -vuoden iässä se saa hepuleita ja ravaa päättömänä ympäri asuntoa. Kun ei se ole mitenkään sulavaliikkeinen otus. :D

      Raejuustoa on mennyt aamupalaksi ja iltapalaksi ja kaikeksi palaksi siinä välillä. Kyllä nyt kelpaa! :D

      Suurkiitokset! Kiva, että tykkäsit ja jaksoit lukea, vaikka niistä välillä tuli tämmösiä kilometripostauksia. :')

      Poista
  2. Mä nyt tykkään lukea ihan mitä vain sun kirjoituksia, mutta nämä matkakertomukset on ihan erityisen ihania. :') Tulee itsellekin onnellinen olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awwss. <3 Ihanaista, että onnellinen olo välittyy sinne asti! :')

      Poista
  3. Voi että tästä kirjoituksesta tuli jotenkin todella hyvälle mielelle.
    Tervetulosa Suomeen ja kotiin! <3
    Ihanaa, että kissakin kodin noin pian hyväksyi.
    MWAH <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että hyvä mieli paistoi sen verran läpi tekstistä! Hyvällä mielellä täällä ollaankin tästä kaikesta, on ihana olla kotona. Kiitos! <3
      Kissa on ihan pää pyörällä tästä kaikesta tilasta ja sutii pitkin huoneita sivuluisussa hepuleiden vallassa. :'D
      MWAH! <3

      Poista
    2. Natunen on <3 :'D Pakko varmaan hankkia mattoja, että saisi vähän hillittyä tuota sivuluisumista ennen kuin on sivuluisunut itsensä portailta alas. :')

      Poista
  4. Määkin luen tosi mielelläni näitä sun tekstejä, on jotenkin kiva lukee ihmisen "normaalia" elämää, en välitä yhtään semmosista ohjeistusblogeista. Kuten vaikka tästä olisit voinut kirjoittaa "näin matkustat" -vinkkejä. =D

    Ihanaa, että järjestitte kissalle rennon matkustamisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ite tykkään kanssa tämmösistä enkä semmosista, kun neuvotaan miten pitää elää ja toimia. Tai edes, että miten kannattaa elää ja toimia. Oon niin huono niiden neuvojen kanssa niin en tykkää niitä jaellakaan. :D Oon alusta asti pitänyt semmosta tapaa, että saatan suositella jos huomaan tosi hyväksi tavaksi jonkun, mutta että kukin tavallaan. Kerron vaan asioista siihen tyyliin, että miten itse teen ja siitä saa sitten jokainen poimia vinkkiä itelleen jos tahtoo tai olla poimimatta jos ei tahdo.

      Meidän matka meni näin ja meni kyllä tosi hyvin nyt näin. Ei voisi tyytyväisempi olla siihen miten kissalla meni koko reissu. Näin me tahdottiin ja kaikkemme tehtiin, että se menisi justiinsa näin. Kissa oli onnellinen koko reissun ajan ja sitä kautta me oltiin myös. :) Ja tuolla se nukkuu matkakopassaan tälläkin hetkellä, eli mitään traumoja ei sitä kohtaan tainnut tulla. :D

      Poista