maanantai 12. elokuuta 2013

Skotlantilainen sairaalakokemus


Kauan on mennyt edellisestä postauksesta. Syitä tähän löytää migreenin parista, jotka ovat vaivanneet ihan kunnolla nyt kuukauden sisällä (10kpl). Toisaalta tämä avasi myös aika laajasti näkökulmaa terveydenhuoltoon täällä ja tilanne myös edelleen jatkuu. On koettu sairaala, päivystys, puhelinpalvelut, terveyskeskus.. ja reviiri senkun laajenee. Ensi viikolla taas aivan uuteen suuntaan, mutta siitä lisää sitten kun tilanne on päätöksessään, ja siihen menee hetki. Ajattelin käydä nyt läpi kokemuksen kautta tuon sairaalaosion.

18.7. iski ensimmäinen migreeni aivan tajuttoman rajuna. Edellisestä kohtauksesta olikin vuosikausia aikaa. Järkeilin sille syitä ja luulin niitä löytäväni. Mutta sitten seuraavana päivänä iski toinen, aivan yhtä raju. Ja kun kolmantena päivänä iski kolmas, entistä kovemmin, olin aivan loppu, heikko, kalpea, enkä enää toipunut ihan tuosta vain.


Kun siitä usean tunnin taistelun jälkeen pääsin taas tolpilleni ja jotenkin kykeneväksi yhtään mihinkään, päätettiin jo soittaa jonnekin. Kyseessähän oli lauantai, eli päivystysnumero tuli kyseeseen. Tuo on kiva palvelu, pääsee keskustelemaan hoitajien kanssa ja jos tilanne vaatii, lääkärin kanssa. Itse lähinnä tahdoin tiedustella, että missä kohtaa pitää huolestua. Tilanteeseenhan liittyi vielä kolmannen migreenin jättämä tuntopuutos toiseen käteen. Minua haastatteli hoitaja jos toinenkin ja päätyivät siihen, että lääkäri soittelisi vielä takaisin (kolmen tunnin sisällä). Jäin odottamaan soittoa, mikä taisi tulla tunnin tai kahden sisällä. Lääkäri päätyi varaamaan ajan sairaalapäivystykseen illaksi kello kahdeksan.

Päivystyksessä oli porukkaa ja ajat olivat venähtäneet. Tiesin tekeväni aikamoisen vaikutuksen jo pelkällä olemuksellani, kun olin pitkälti kuin kävelevä haamu. Että ottavat varmasti vakavasti! Lääkäri oli nuori nainen, hirvittävän mukava. Haastatteli, kuunteli, otti kyllä vakavasti. Toinen pupillini oli toista suurempi, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Lisäksi käden tuntopuutos huolestutti. Ja kun vein mukanani paperit verisuonilöydöksistäni vuodelta 2009, kiinnitin huomion kyllä aivan totaalisesti. Kaikenlaiset testit tehtiin ja paljon kyseltiin. Hän päätyi lisäksi pyytämään ylempäänsä katsomaan minua vielä. Kyseinen herra oli myös aivan valtavan mukava. Pupillejani ihmeteltiin (ja tatuointejani ;). Päätyivät yhdessä siihen, että minut otettaisiin 'yläkertaan jatkotutkimuksia varten'. Että voi olla, etteivät he ajattele tilanteesta mitään tai sitten ajattelevat tilanteesta jotain, mutta että heidän kahden ammattitaito ei riitä ihan tällaisiin asioihin. Tuo lääkärini siitä soitti sinne ja kertoi tapaukseni ja vähän sai kyllä suostutella, että ottivat minut vastaan. Mutta kun ne suonet.. Ja pääsin sinne.

Haettiin mies odotustilasta ja lähdettiin yläkertaan. Matkalla lääkäri selitti tilannetta, että 'koska ne suonetkin', ja että on hyvä tarkistaa. Ja juuri ennen kuin mentiin ovesta sisään, hän sanoi, että voi olla, että ottavat minut yöksi. Siinä kohtaa jo päätin, että ei muuten varmasti. Kello taisi olla jotain kymmenen luokkaa. Ja oli muuten nälkä, koska tähän ei oltu varauduttu.


Sinne istutettiin sängylle ja otettiin tietoja ylös. Jotain hankaluuksia oli rekisteröitymisen varmistamisen kanssa. Paikalliseen terveysasemaan kuuluu siis aina rekisteröityä. Me oltiin tuo hoidettu heti muuton jälkeen ja onnekseni mukana oli myös lappu, joka tapahtuman vahvisti. Silti ongelmia oli ja vähän väliä nimeäni tarkistettiin. En tiedä millaisen kuvan annoin, kun alkoivat jo tiedustella entistä sukunimeä, jos sillä löytyisi, ja tiesin että sillä ei varmasti löydy kun tässä maassa olen ollut vain tällä nimellä. Mainitsin siis ohimennen, että tämä nimi on jo kolmas sukunimeni, ja hoitaja lähti pois puhelimeen puhuen silmiään pyöritellen, että "She's had like three names..", luullen varmaan, että olen kolmatta kertaa naimisissa. Öh.

Siinä odottelin lääkäriä saapuvaksi ja kuulemma verikokeitakin otettaisiin. Aikansa ooteltuani lääkärinainen saapui paikalle, haastatteli ja koska ne verisuonet, hän oli sitä mieltä, että ehkä kuvattaisiin ne suonet nyt uudelleen, koska niitä ei ole vuosiin kuvattu. Olin jo tuossa kohtaa eri mieltä, sillä kun kyseessä on jotain, minkä kanssa olen syntynyt, mitä niille olisi matkalla tapahtunut? Lääkäri oli kuitenkin vähän huolissaan. Tein selväksi, että en ole kyllä yöksi jäämässä sen vuoksi, että voivat aamulla kuvata. Lääkäri sanoi vielä keskustelevansa toisen lääkärin kanssa niistä suonistani ja päättävät yhdessä suosittelevatko lisäkuvia vai ei. Tuossa kohtaa sain vihdoin ranteeseeni rannekkeen iloiselta hoitajalta, joka totesi, että vihdoin oli onnistunut. Lääkäri vastasi, että älä turhaan innostu, ei hän ole jäämässä. Hihitin. En niin! Aika kului, nälkä huusi (sekä minulla että miehellä). Verikokeita tuli joku ottamaan siinä välissä. En tiedä onko nuo verikokeiden ottaminen jotenkin suuri ja pelottava juttu noin yleisellä tasolla, kun tuntuu, että lässytetään kuin pikkulapselle. :) Että olet urhea, kestä vielä hetki! Kyllä minä kestän, kun ei se nyt oikeasti tunnu missään.

Ja sieltä tuli lääkäri lopulta paikalle, keskusteltuaan toisen kanssa. Ja kyllä suosittelevat lisäkuvia. Että pitää jäädä yöksi. Ja ei ole mahdollista, että menen kotiin nukkumaan ja palaan aamulla takaisin kuvia varten. Että jos tahdon ne ottaa, on jäätävä. Intin ja väitin vastaan, että en näe järkeä, koska niillä suonilla ei varmasti ole mitään tekemistä näiden migreenien tai muiden oireiden kanssa. Vähän kiukustuin, en tahdo jäädä. Päätös on minun, mutta suosittelevat. Koska jotain saattaa tapahtua, jos menen kotiin. Intin ja väitin vastaan. Mies huomasi, ettei tilanne etene ja pyysi, jos saadaan asiaa hetki miettiä keskenämme. Mietittiin. Enkä vieläkään nähnyt järkeä jäädä, mutta voisin ehkä suostua siihen, jos yksin ei tarvitsisi jäädä. Että oisi se mielenkiintoista katsoa, mitä tuolla pään sisällä on nykyään. Lääkäri antoi olettaa, että tämä voisi olla hyvin mahdollista, että mies saisi jäädä. En sanonut silti vieläkään, että jään. Jäätiin miettimään. Aika kului, kello oli jo yli puolenyön. Nälkä oli ihan tajuton, ja samoin väsymys. Ja sitten joku hoitaja kiikutti pyörätuolin siihen viereen ja sanoi, että sinäkö oot menossa Short stay -osastolle, että siellä on huone varattu. Jaa. En kyllä sanonut jääväni, mutta ilmeisesti. Ajattelin siinä kohtaa vain suostua, jos kerran mies saa jäädä kaveriksi. Laitoin myös vastaan, että kävelen kyllä itse, mutta en saanut. Otti semisti päähän, etten saanut mistään yhtäkkiä muka päättää itse. Sängyn peitteen täti heitti syliini matkalle, jotta säästyi sen pyykkäämiseltä. Onneksi heitti, tuli tarpeeseen..


Pääsin yksityishuoneeseen ja istutettiin sängylle. Ja taas jäätiin odottamaan lääkäriä. Siinä sanoin vielä miehelle, että en sitten todellakaan jää, jos hän ei saa jäädä. Minä en sanonut suostuvani, sen piti olla päätökseni! Olin aivan loppu ja suunnattoman nälkäinen. Hoitaja tuli huoneeseen ja sanoi, että jos mulla vaan on jotain yövaatetta mukana niin oisi hyvä. Ei ollut ei, en tiennyt että pitää jäädä. Kyllä hän kysyi tarvitsenko ehkä jotain sairaalavaatetta. Sanoin, että pärjään niillä mitä oli. Eli farkuilla ja hupparilla.. Verenpainetta ja happitasoa mittailtiin heti ja vähän haastateltiin. En jaksanut enää edes avata tilannettani, kun jokainen oli kuullut vain, että migreeni ja oletti, että olen siellä, koska sattuu niin kovin. Jokaiselle hoitajalle ja lääkärille sai kertoa. En lopulta enää jaksanut. Lääkäri tuli aika pian huoneeseen ja haastatteli. Hänelle aurallinen migreeni olikin omakohtaisesti tuttu. Kiva kun välillä joku ehkä vähän ymmärsi. Ja että yöksi nyt ja sitten jossain kohtaa seuraavana päivänä CT scan. Sanoin, että oltiin siinä uskossa, että mies saa jäädä. Ei missään tapauksessa! Mietin ja kihisin siinä itsekseni, että en jää kyllä minäkään. Koska en sanonut kyllä. Kyseltiin vierailuajoista, että milloin saa sitten tulla jos nyt lähtee. Kahden ja neljän välillä iltapäivällä! Ja minähän en ole koko aamupäivää yksin sairaalassa! Kun jokainen migreenikin on iskenyt aamupäivällä, pelkäsin niitä, ja kammoan koko CT scan -kuvausta varjoaineineen, en tahdo sitä yksin käydä läpi. Lääkäri meinasi, että jos hoitajat on hyvällä päällä, mies voisi päästä aiemmin jo takaisin, mutta jäädä ei saa. Ennen lääkärin lähtöä, koska tein nälkäkuolemaa, kysyin, että voisinko saada jotain syömistä, banaanin tai jotain, koska en ole syönyt tuntikausiin. Banaania ei ollut. Ehdotti paahtoleipää. Sanoin, että en syö viljoja. Kysyi, että ai, olenko keliaakikko (äänensävyllä, että siinä laiha tyttö välttelee hiilihydraatteja, koska ne kuulemma lihottaa). Sanoin, että en, mutta vannon, että se paahtoleipä tulee suoraan läpi. Hän sanoi kyselevänsä hoitajilta syömistä.

Lääkäri lähti, itku tuli. Olin aivan tajuttoman uupunut. En tahtonut olla siellä, pelotti, oli kylmä, kolme hirveää migreeniä pohjalla, järkyttävä nälkä.. ja puhelimestakin oli akku ihan loppu, eikä laturia tietenkään mukana. Koska en ollut varautunut jäämään. Joku hoitaja toi yhden pienen omenan ja sitäkin pienemmän mandariinin. En tahtonut edes syödä niitä, tulisi vieläkin suurempi nälkä. Miehen kanssa koitettiin jotain päätöstä saada aikaan, en vain pystynyt siihen siinä kunnossa. Hän kävi juttelemassa hoitsuille, että milloin saa tulla takaisin. Eivät voineet vielä luvata mitään, mutta seitsemältä saa alkaa soittaa ja pyydellä, jos päästäisivät jo. Kysyi laturia kanssa. Ja sitten piti tehdä päätös. Mies teki sen lopulta puolestani, koska olin asiassa täysin hyödytön. Olin vain niin loppu. Ja sitten sanottiin heipat ja sinne jäin vollottamaan, yksin, kylmissäni, peloissani, nälissäni. Kello oli kaksi.


Sain laatikollisen latureita, joista saatoin kaivaa sopivaa. Ei ollut, tietenkään. Ja sitten minut unohdettiin. Kaukaa kuului, miten hoitajat nauroivat ja kertoivat tarinoitaan. Olin niin poikki, että mietin vain, että minut on nyt unohdettukin. Ovi selkosen selällään, valot päällä. Siellä olin kahden peiton alla umpijäässä farkut jalassa. Ja siellä kaukaa naureskellaan. Meni vielä tunti, kunnes joku tuli. Kysyi, että tahtoisinko jo nukkua, sammuttaako valot, sulkeeko oven. Kyllä kiitos. Ja kun tuli pimeä, iski se suurin itku. Huone oli jäätävä, ohuet peitot riittämättömiä ja tyynyt aivan lituskoita. En nukkunut. Nuokuin hirvittävän huonoissa asennoissa pari tuntia ja tärisin kylmästä. Lokit huusivat täyttä kurkkua ulkona. Kuudelta tultiin mittaamaan verenpaine. Seitsemältä käskettiin ylös sängystä. Sanoin, että on kylmä. Sain ottaa peitot tuolille, johon patistettiin istumaan ja odottamaan aamiaista. Tuossa vaiheessa söin sen omenan ja klementiinin. Ilman ruokaa (ja juomaa) olin ehkä 13 tuntia. Voin sanoa, että tuli melkein tummanruskeaa pissaa ja se kirpaisi. Olin ihan kuiva. Kun vatsakin oli ollut muutaman päivän sekaisin.


Mieheltä tuli tekstaria puhelimeeni (joka vielä sinnitteli viimeisillä akun rippeillään), että sai luvan tulla takaisin joskus aamupalani jälkeen. Olisiko ollut kahdeksan-yhdeksän aikoihin. Siinä istuin ja odotin ja tärisin. Hoitajia tuli ja kyseli miten voin. Sanoin, että kylmä. Joku otti tämän sentään tosissaan ja kiipesi tuolivirityksellä sulkemaan ikkunat korkealta. Jossain vaiheessa oviaukkoon pörhälsi nuori mies, joka tervehti iloisesti ja kysyi mitä tahdon aamupalaksi. Tarjonnan selvitettyäni ei paljoa hurrattu. Kaurapuuroa tai paahtoleipää. Eli viljaa tai viljaa. Tai sitten tuoremehua. Voi itku. :( Otin kaurapuuroa. Ja kahvia. Oli pakko saada ruokaa. Ja se tuli niin kovin läpi, että vietin seuraavien tuntien aikana aika monta hetkeä vessassa. Mies saapui ja toi mukanaan mm. banaaneita ja proteiinipatukoita, jotka kaikki tuli kyllä samalla lailla sen puuron jälkeen läpi. Vatsa oli jo ihan hirveässä kunnossa. Ja sitten ooteltiin taas lääkäriä, jotta selviäisi, että milloin mennään kuviin.


Lääkäri taisi saapua kymmenen-yhdentoista aikoihin. Oli todella mukava, jälleen siis eri lääkäri. Haastatteli kunnolla, teki taas testit, käytiin tilannetta läpi. Kunnes lopulta totesi, että hänestä kuvaukset on aivan turhat, koska ne suonet on olleet sellaiset siitä hetkestä kun olen syntynyt ja jos ne kuvataan uudestaan, kuvissa tulee näkymään ne samat suonet kuin edellisissäkin kuvissa. Ah, kerrankin saatoin olla samaa mieltä ja kerroin sen, olin iloinen! Siispä minut päästettiin siltä istumalta valmistautumaan kotiinlähtöön. Heidän piti vielä kirjoittaa kirje visiitistäni, mikä minun tulisi viedä terveysasemani lääkärille. Odoteltiin, pakattiin, saatiin kirje ja päästiin vihdoin lähtemään sieltä kylmästä loukosta kotiin. <3


Sanomattakin selvää, että kotona kaaduttiin suoraan sänkyyn jokusen tunnin päikkäreille. Ja että sen jälkeen syötiin. Sinä päivänä en saanut migreeniä. Mutta seuraavana päivänä kyllä. Ja olo ei oikein normalisoitunut, joten päädyin soittelemaan terveysasemalle ja pääsin sitäkin kokemaan oikein suuren kaavan kautta, mutta siitä ehkä eri kerralla. Eiköhän tämä riittänyt yhteen postaukseen.

Semmoinen oli ensimmäinen ikinä sairaalassa vietetty yöni. Kyllä meinaan, että oisi voinut jäädä kokematta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti