perjantai 3. toukokuuta 2013

Puolivuotispohdintaa (edit: eiku ei sittenkään)


Pari päivää sitten tuli kuluneeksi kuusi kuukautta siitä, kun tänne UK:n puolelle saavuttiin. Kuusi kuukautta! Näin se kalenteri väittää. Todella vaikea uskoa. Toisaalta aika on mennyt aivan älyttömän nopeasti, enkä uskoisi, että muka kuusi kuukautta jo on täällä oltu. Taisin syyttää kalenteriakin valehtelijaksi.. Toisaalta kuitenkin taas tuntuu, että Saksa -ajoista on aikaa aivan järjettömän kauan ja täällä ollaan asuttu aina ja ikuisesti. Sopeutuminen on ollut niin helppoa, ettei sitä ole ollut.

Tänään tuli ensimmäinen suurempi ikävä Saksaan. Aamulla annoin itseni hieman miettiä sitä, millaista siellä oli asua, meidän kotia siellä, vuokranantajia, ympäröivän maatilan eläimiä, luontoa ja aurinkoakin. Sitä, mille siellä tuntui elää. No itku siinä tuli. Sitten niistettiin nenää ja kuivattiin silmiä ja jatkettiin eloa täällä, missä on kaikki kuitenkin hyvin.

Jännää on, miten vähän on ikävä Suomeen. Tottakai edelleen niitä ihmisiä, jotka sinne jäi, mutta itse maata ei osaa enää edes ikävöidä. Liekö Saksa-ikäväkin siitä laantuu ajan myötä. Toisaalta olen aika varma, että Saksaa tulen ikävöimään huomattavasti enemmän, mitä Suomea koskaan. Tuntuu, että koti-ikävä kohdistuu Saksaan tällä hetkellä. Mahtaako se enää muuttuakaan siitä takaisin Suomea kohtaan tuntuvaksi.

Melkein puolet jo eloa täällä takana siitä, mitä Saksassa kokonaisuudessaan asuttiin. Ei pysy pää perässä, kun näitä kahta kokemusta vertaa. Eikä niitä oikein voi edes verrata. Tuntuu ihan kahdelta erilliseltä elämältä. Onko tämä kolmas kokonainen elämä nyt menossa? Onko jokainen maa oma elämänsä? Tänä vuonna oli kolmas perättäinen synttäripäivä eri maassa. Sitä ainakin on vuoden vanhempi aina jossain muualla.

Olen miettinyt sitä, että onko tällaisen levottoman sielun oikeasti ollut koskaan loppupeleissä fiksua lähteä maasta. Siis miettinyt katumatta nyt tietenkään mitään tähän liittyvää, ihan on tehty niin kuin on haluttu tehdä ja edelleen tehdään niin kuin halutaan tehdä. Kyllähän sitä Suomeen aina takaisin pääsisi, jos sinne tahtoisi. Mutta mietin, että miten levoton sitä oli Suomessakin, kun ei yhdessä asunnossa jaksanut olla vuotta pidempää aikaa. Sama menohan se näyttää jatkuvan, nykyään vaihtuu vain maa. Mihin sitä asettuu? Osaako sitä enää asettua, kun vaihtoehtona on pääpiirteittäin koko maapallo ja sen kaikki maat?

Voisin sanoa, että tänne jäädään, mutta enhän usko sitä itsekään! Eikä se tarkoita sitä, että täällä olisi huono olla tai että mikään olisi vialla. Sitä on vain levoton sillä tavalla, että se lopullinen koti on vähän hukassa. Ja kun olet kerran vaihtanut maata - saati sitten kahdesti - on ajatus jälleen seuraavasta maan vaihdosta aivan yksinkertainen ja vaivaton, kun sille antaa sijaa. Voi olla, että siihen menee kymmenen vuotta, voi olla että ei. Ainoa mitä tiedän, on että ei sitä itsekään tiedä. Ajatus ei ole kovin konkreettinen. Se on lähinnä tunne.

Olen miettinyt myös matkustelua ylipäätään. Meillä ei perheessä koskaan matkusteltu, enkä ollut ennen Saksaan muuttoa käynyt kuin perinteisesti Tallinnassa ja risteilyllä Ruotsissa. Ehkä siksi minun on hirveän vaikea oikeasti ymmärtää sitä, miten ihminen voi käydä esimerkiksi viikon lomalla jossain paikassa, mitä kokee rakastavansa. Ja sitten menee taas kotiin ja palaa ehkä kyseiseen paikkaan - jota rakastaa - vuoden päästä. Viikoksi. Miten se tapahtuu? Miten sitä voi vain käydä jossain niin tärkeässä paikassa ja palata taas takaisin paikkaan, jossa "ei ole asiat niin hyvin ja sää on huono jajaja..". Olenko vain liian levoton käsittämään tätä, vai johtuuko tämä joko/tai -persoonastani? Vai johtuuko se vain siitä, että meillä ei perheessä koskaan käyty lomilla ulkomailla? Vai onko se sitä, että vaakakupissa kuitenkin jokin toinen, tai useampikin, asia painaa enemmän kuin se rakkaus siihen johonkin toiseen maahan? Että sitä voi olla totaalisen onnellinen, vaikka saa kokea sen kovin haluamansa kokemuksen vain kerran vuodessa ja viikon kerrallaan?

Kertokaa te matkustelevat ihmiset tästä enemmän. Minä kun osaan vaan muuttaa, en käydä.

Appivanhemmille terveisiä. Kiva kun kävitte kylässä tuossa jokin aika sitten. Kiitos myös tuliaisista. Natunen varasti hetkeksi yhdet niistä. :)




EDIT: tarkempien laskutoimitusten jälkeen oikeaksi kuukausimääräksi paljastui viisi kuukautta. :D


6 kommenttia:

  1. Öö. Monasti luulen ymmärtäväni mitä raapustat. Nyt kyllä nuo matkustamisen määritelmät menivät vähän ohi. Varsinkin käsitteet "paikoista, joita rakastaa".
    Maailma ei minulle ole vain "tämä ja nyt". Samaan aikaan voi olla "sitä sun tätä". Asun täällä, käyn tuolla, tutustun vielä johonkin aivan muuhun. On paikkoja, minne en koskaan jäisi, mutta silti kiva oli käydä. Ja on paikkoja, joissa en edes haluaisi käydä. Eikä mikään säry, vaikka löytyisi jotain vielä kivempaa kuin mitä nyt on. Elämä on tässä, kaikkea ei voi saada eikä kaikkea haluakaan saada. Mutta elämää ja paikkoja voi kokea. Vaikka vain sen viikon kerrallaan. Sitten on taas sitäkin kokemusta rikkaampi.
    Saakohan tästäkään kukaan sen selvempää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Kiitos kun yritit ymmärtää - ja selventää!

      Tätä on loppupeleissä vaikea pukea sanoiksi, kuten vissiin kävi ilmi. :') Aika ajatusoksennuksena sen tuohon laitoin, sen enempää selvittämättä sitä ymmärrettävämpään muotoon.

      Ja nyt olen taas jotenkin sanaton. Ymmärrän tuon kaiken, mitä kirjoitit. Silti itselleni se on aika lailla vieras ajatus, että menisin jonnekin maahan käymään, johon rakastuisin ikihyviksi, vain palatakseni takaisin sinne, mistä lähdin. Ehkä se on eri asia silloin, jos todella tietää, missä on koti. Mä en tiedä missä omani on. Siksi se voi olla missä vain, missä koen viihtyväni hyvin. Eikä sieltä voi kävellä enää pois. Nyt koti on täällä Skotlannissa, joskaan ei kuitenkaan niin vahvasti, etteikö levottomuus ajoittain tuntuisi. Juuri nyt, tällä hetkellä, koti on tässä, mutta ei niin vahvana, että tänne iäksi jäisi. Enemmän kotiajatus istuu Saksaan, mutta takaisin ei voi mennä. Eli levottomuutta lisää tämäkin.

      Eri asia varmasti mullekin olisi ne maat, joihin ei juuri niin ihastuisi. Ne oisi vain kokemuksia ja niistä voi aina kävellä pois. Käydä, nähdä, kokea, lähteä. Yleisesti ottaen, koskien aika lailla kaikkea, mun on saatava kaikki tai sitten en tahdo mitään (ei se helpoin piirre, tosin monesti erittäin hyödyllinen). Ehkä siksi en voi vain käydä, rakentamatta kotia. Levoton olen, nykyisin onneksi enää tässä asiassa.

      Enkä tiedä saiko tästäkään mitään irti. :D

      Poista
    2. No nyt! Kysehän on aivan samasta kuin minkä tahansa asian kohdalla. Näet ihanan, myynnissä olevan asunnon ja remontoit sen jo mielessäsi, ennen kuin olet saanut tarjoustakaan jätetyksi. Unikaan ei tule moneen yöhön. Toisille kohde voi olla auto, vene, jokin tietty vaate tai laukku, jne.
      Itse olen käynyt kerran Afrikassa (Egypti ei sitten ole Afrikkaa). Löytäessäni blogin: http://akaasianalta.blogspot.de/ olin jo tyytyväinen, ettemme heittäneet muuton jälkeen kaikkia pahvilaatikoita pois. Miehelle jo vinkkasin, että voisi katsella jotain Nairobin suunnalta. Google kävi kuumana. Enkä ole edes käynyt paikan päällä! Ja nyt olen jo jäähtynyt.
      Mielestäni tosiaan ihanat kolkat maailmassa ovat aivan kuin mikä tahansa ihana maailmassa. Vaikka täydellinen puutarha. Minulla ei ole ruohotupsuakaan tällä hetkellä. Kaikkea vaan ei voi saada, ja jos on suurinpiirtein tyytyväinen, niin hyvä :)

      Poista
    3. No juurikin näin! Sitä on tavallaan jo jossain muualla osittain, vaikka onkin tässä. Nykyisin olen oppinut kuitenkin olemaan myös tässä hetkessä täysillä, sen sijaan, että eläisi vain tulevaisuudessa. Kyllä täällä on hyvä olla ja täällä ollaan ihan kokonaan. Välillä sitten unelmoidaan taas jostain uudesta, lähtemättä kuitenkaan tästä hetkestä pois. Taitolaji. Auttoi, kun tunnisti tämän piirteen itsessään aikoinaan. Ei sitä ennen osannut hallita millään lailla.

      Mä ymmärrän nyt ihan täysin sen tavan, millä sinä (ja varmaan suurin osa ihmisistä) näkee ja kokee matkustelun. Kiitos. Tällaista selvennystä kaipasinkin. :)

      Poista
  2. Itsellä se polte nähdä, kokea ja maistaa mailman ihmeitä alkoi jo lapsena kun pohjois-Norjassa asuvan tätini luonna pääsin käymään.Luulen ettei se vaikuta onko lapsena matkustellut, suurin vaikuttaja on oma luonne mutta sekinhän voi muuttua. Ei esim. kukaan sisaristani tykkää matkustelusta, eivätkä ole Tallinaa kauvempana käyneet. Me olemme olleet aina outoja tuttava ja sukulaispiireissä ja vielä kun vauvankin kanssa olemme autolla aikanaan reissanneet. Me ihmiset olemme erinlaisia toinen tykkää toisesta asiasta, ei ole oikeaa eikä väärääkään tapaa vaan jokainen elää omalla haluamallaan tavalla. Meille matkustus on elämäntapa, että aina on reissu suunittelut meneillään, suomalaiset karavaanarit mailmalla, ihanaa elämää. On paikkoja joissa on käynyt niistä ei tykkää mutta on paikkoja jonne haluaa palata joskus uudestaankin. Menee lentäen tai autolla niin se uuden kokeminen ja näkeminen on niin suuremmoinen tunne, että sitä haluaa kokea usein. Täytyisi laitta Kisut eläin Hoteliin ja lähteä enempi lentäen myös matkoille.
    Kun ajttelet Heidi, olihan sinullakin rakkaita paikkoja Suomessa?
    Niin mukavia ja rakkaita paikkoja voi olla ja meillä on ympäriinsä mailmalla. Ongelma on se kun aikaa pitäisi olla reissata paljon enemmän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos minäkään en olisi koskaan Saksaan muuttanut, en tiedä olisinko koskaan lähtenyt Suomesta yhtään mihinkään. Polte on ollut, muttei oikeastaan matkustelua kohtaan. Vaan nimenomaan olen pienestä pitäen tahtonut ASUA Keski-Euroopassa. Niinhän siinä sitten kävi. :) Mulla tietty helpottaa aika hyvin kaikkea matkustushimoja (jos sellaisia olisi) lentopelko. ;)

      En osaa sanoa, oliko Suomessa sen rakkaampia paikkoja. Asuin niissä kaikissa. :D En ole Suomessakaan koskaan erityisesti reissannut. Fiiliksen ja muiden syiden takia sitä vaihtoi paikkakuntaa toiseen ja muutti yli kaksikymmentä kertaa. Jos tähtäisi samaan maiden välillä?! :D Ei mutta kyllä mä tahtoisin johonkin jäädä. Jos joku vaihtaisi Saksaan (tai muihin Keski-Euroopan maihin) kielen englanniksi, niin saavun sinne viivana ja jään ikuisesti. ;) Jossain se koti kuitenkin on ihan näilläkin kielillä mitä on olemassa, näissä paikoissa. Ehkä se joskus löytyy. Se lopullinen sellainen. Nyt se on tietysti tässä ja täällä.

      Poista