maanantai 15. lokakuuta 2018

Kuppa ja kuus muuta (eli kokemuksia Ahvenanmaan terveydenhuollosta)


No okei. Ainakin borrelioosi. Ja kuus muuta.

Kaksi viikkoa ja kolme päivää punkin puremasta, siitä elämäni ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta siis, istuin hoitajan vastaanotolla yksityisellä lääkäriasemalla. Olin ollut heihin yhteydessä jo muutama päivä pureman jälkeen, jolloin tiedustelin sähköpostitse (englanniksi) olisiko heillä tarvittaessa englanniksi tai suomeksi puhuvaa lääkäriä. Mainitsin ohimennen asiani, joka silloin oli, että saatan tarvita lääkäriä, koska pureman seudulla näkyy jonkinlaista reaktiota. Sain vastaukseksi (englanniksi) ohjeen, että voin hyvin odottaa viikon ja tarkkailla tilannetta.

Odotin viikon, jonka aikana pureman seutu näytti rauhoittuneen. Sitten aloin kuitenkin tuntea oloni vähän kuumeiseksi, mutta mitattaessa ei kuumetta kuitenkaan ollut. Ulkona yhtäkkiä hengästytti pienempikin nousu ja jalat menivät hapoille. Heräsin yöllä ja aamusta siihen, että vaatteet olivat hiestä märät. Toinen puoli naamasta tuntui hassulta. Vähän oli rytmihäiriöitä ja outoja kipuja kehossa. Ja kun sitten kaulaa rapsutellessani osui sormeni kovasti turvonneeseen imusolmukkeeseen, päätin laittaa uutta viestiä kyseiselle lääkäriasemalle, että jokohan nyt kannattaisi tulla itseään tutkituttamaan. Sanoivat, että tule. Soita. Soitin ja varasin ajan. Puhelu hoitui englanniksi hyvässä hengessä. Hihiteltiin molemmat pariin otteeseen, kun tavattiin puhelinnumeroita ja osoitteita ja henkilötunnuksia. T like what? Uhm, T like.. tractor! Kyllä, ensimmäinen t-kirjaimella alkava sana, joka englanniksi mieleeni tuli, oli siis traktori.

Ajan sain seuraavaksi aamuksi. Se annettiin hoitajalle niin, että jos jotain reseptiä tai lisätutkimusta tarvitsee, hoituu aika tarvittaessa lääkärille sitten lisäksi. Vastaanotolla ilmoittauduin englanniksi ja se hoitui hyvin. Hoitaja tuli hakemaan ruotsiksi ja kysyin häneltä talar du engelska eller finska? Johon hän vastasi puhuvansa kyllä myös suomea. Kerroin, että bra, jag talar inte svenska. Ännu. Ja tuosta noin vain hän vaihtoi suomeen ja se tuli kyllä lähes kuin äidinkielenänsä olisi sitä aina puhunut. Itsellä on näissä kohti jotenkin hirveän vaikea sitten taas puhua suomea. Yksinkertaistan omaa puhumistani aivan sinne yksinkertaisimpaan muotoon asti, ainakin aluksi. Aivan kuin en itse yhtäkkiä osaisi äidinkieltäni niin hyvin. Hän kysyy, että mikä minut on sinne vastaanotolle tuonut, ja vastaan että no, punkki. Purema. Kaksi viikkoa. On oireita. Imusolmuke. Yhteyttä näillä? Yleensä tämä helpottaa hetken päästä, mutta jostain syystä taannun hyvin yksinkertaiselle tasolle aina hetkeksi, kun tiedän että toinen vaihtoi suomeen ihan vain minun vuokseni. Koitan kai olla mahdollisimman selväsanainen, ettei toiselle olisi siitä sen suurempaa vaivaa, etten osaa itse vielä puhua ruotsia.

Hoitajan kanssa puremakohtaakin katseltiin, josta sanoin, etten itse siinä mitään sen ihmeellisempää näe. Kaikki oireet huomioonottaen hän kuitenkin oli sitä mieltä, että lääkärin olisi hyvä minut tutkia ja katsoi koneelta keitä heillä on töissä ja kuka puhuisi suomea. Sellainen löytyi, hän odotti että edellinen potilas oli poistunut, kävi kertomassa tilanteeni, palasi ja sanoi, että todennäköisesti saan antibiootit ja että lääkäri ottaa minut parin potilaan välissä vastaan. Siirryin siis taas vastaanottoon, jossa odottelin ehkä vartin, jonka jälkeen minut kutsuttiin huoneeseen. Lääkäri puhui alkuun ruotsia, mutta koska tiesin jo, että hän suomea puhuu, kysyin suomeksi, että puhut myös suomea? Tästä eteenpäin keskusteltiin suomeksi ja en olisi tiennyt, että se ei hänen äidinkielensä ole. Ehkä onkin, vaikka nimi antoi kyllä olettaa jotain muuta.

Lääkäri tutki ja katsoi myös puremakohdan, jossa hän näki borrelioosille tyypillisen rinkulan muodostumisen. Yllätyin tästä, koska en ollut itse sellaista havainnut, mutta kun hän piirsi kynällä sen reunat, näin sen itsekin kotona myöhemmin. Paikkahan siis on kyljessä ja näen sen ainoastaan peilin kautta hieman hankalasti, jolloin tämä oli mennyt itseltäni ohi. Olin myös ollut siinä uskossa, että rinkula kyllä sitten tosiaan näkyy, jos sellainen on tullakseen. En tiennyt, että se voi olla myös niin haalea, että se on vaikea havaita.

Koska punkki oli ollut ihossani kiinni 2-3 päivää ennen kuin sen huomasin (kiitos välinpitämättömän asenteeni punkkitarkastuksia kohtaan), oli riski jo senkin vuoksi suuri, sillä borrelioosi vaatii siirtyäkseen vuorokauden tai kaksi. Kaikki merkit siis olivat tässä vaiheessa selvät, eikä asiaa tarvinnut pohtia. Antibioottikuuri kirjattiin kahdeksi viikoksi ja sillä borrelioosi lähtee lähes sataprosenttisesti. Näin varhaisessa vaiheessa siis. Jos olisi päässyt myöhäisvaiheen oireiluun, olisi tilanne ollut eri. Ensisijainen antibiootti borrelioosiin ei itselleni käy, minkä tiedän siitä kun söin sitä 2009 keuhkokuumeeseen ja sain ihottumaa kyljet täyteen. Silloin se tietysti vaihdettiin toiseen. Nyt laitettiin heti kakkosvaihtoehto, minkä huonona puolena on se, että auringonvalolle ei saa altistua pitkäksi aikaa.

Kiitos ja hei, ja sitten maksamaan. Odotin kohtalaisen kokoista summaa, koska olinhan yksityisellä, nähnyt ensin hoitajan ja sitten lääkärin ja reseptikin oli kirjoitettu. Yllätyin, että summa oli vain seitsemänkymppiä. Mantereen puolella on tottunut hieman erilaisiin summiin. Tässä ei laskutettu mitään muuta kuin lääkärikäynti. Ei hoitajaa, ei reseptiä. Lisäksi sain täytettäväksi lapun, jonka voi palauttaa sinne ja summasta saa osan takaisin.

Resepti odotti viereisessä apteekissa. Tarkoitti sitä, että jollain kielellä minun pitää mennä sinne ja kertoa, että minulla on resepti siellä odottamassa. Tällaiset tilanteet on olleet itselleni vähän työn takana täällä, sillä heti alkuun, kun vielä mökillä asuttiin, jouduin kahdesti tilanteeseen, jossa minulta kaksi ihmistä odotti vastauksia ruotsiksi. Silloin en puhunut tämänkään vertaa, kun edelleenkään en juuri puhu muita kuin harjoiteltuja lauseita. Tilanteet oli minulle ahdistavia, koska en osannut sanoa edes sitä, että en osaa. Ymmärsin mitä minulta kysyttiin, mutta mitään keinoja vastata (ruotsiksi) ei ollut ja minusta tuli käsiä levittelevä ahdistunut mykkä. Koin siis oloni varsin tyhmäksi ja nurkkaan ajetuksi ja tämä vaikutti siihen, millaiseksi koko kieliasian olen täällä ylipäätään kokenut. Siksi en ole halunnut edes kassalle mennä yksin maksamaan ostoksiani, koska en ole vastaavaan tilanteeseen halunnut enää kolmatta kertaa.

Mutta nyt oli mentävä ja edellisistä kokemuksista hoitajan, lääkärin ja vastaanottovirkailijan kanssa rohkaistuneena asia ei ollut edes kovin jännä enää. Merkittävä silti, sen tiesin. Farmaseuttina oli vanhempi naishenkilö. Tervehdin ja kysyin alkuun taas ruotsiksi, että puhuuko hän englantia tai suomea, johon hän vastasi ruotsiksi ymmärtävänsä jonkin verran suomea (aivan kuten minä ruotsia). Tämä mahdollisti sen, että sain sanoa suomeksi, että minulla on resepti siellä, johon hän kysyi ruotsiksi/suomeksi, että har du ett kelakortti? Kyllähän minulla oli, annoin kortin, lääkkeet tuotiin siihen, hän varmisti ruotsiksi kuurin pituuden ja ohjeet lääkkeen ottamiseksi, ja sanoi sen varmuudeksi myös suomeksi. 14 päivää, kaksi kertaa päivässä. Sitten vain tack så mycket, hej då! 

Ja näin tämä pieni kohtaaminen mahdollisti sen, että voin jatkossa olla paljon itsenäisempi asioissa, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kielitaidosta ei etukäteen tiedä. Sitä on kuitenkin kolme mahdollista kieltä joiden kanssa kommunikoida, ja aika helposti riittää, että kaksi ihmistä ymmärtää edes vähän toisensa äidinkielestä. Vaikkei niitä puhuisikaan kuin pari sanaa. Asiat hoituu silti.

Nyt on antibiootteja takana reilut kolme päivää ja öinen hikoilu on jäänyt pois. Kestävyyskuntoa en ole päässyt testaamaan, sillä ulkona on ollut liian aurinkoista, jotta siellä voisin enemmästi liikkua. Seuraavana pilvisenä päivänä tulee testattua. Imusolmuke on vähän laskenut. Rytmihäiriöt on menneet pois. Kipeästä olosta en osaa sanoa, sillä nuo antibiootit väsyttävät siihen malliin, että koko pää on höttöä. Kolme yötä niiden kanssa ja olen yhtenä nukkunut yhdeksän tuntia, kahtena yksitoista, ja päivisin väsyttää silti. Tempur-sängystä huolimatta näin pitkät ajat taju kankaalla johtaa siihen, että niskani ja selkäni on aivan tuhannen juntturassa, enkä saa tällä hetkellä päätäni edes käännettyä normaalisti, koska sattuu ja jumittaa. Mutta ilahduttavaa on silti nukkua näin hyvin. Määrällä ei niin väliä, mutta näin sikeästi. Herään ehkä vain kolme tai neljä kertaa yössä. Normaalisti pidän hyvänä unena sitä, kun herään vain noin kymmenen kertaa, sen kahdenkymmenen sijaan. En siis oikeastaan koskaan nuku hyvin, jos mitataan ns. normaalin ihmisen mittapuulla. Nyt nukun.

Punkin taisin saada rakkaudesta eläimiin, ja todennäköisesti tänä kyseisenä päivänä,
tätä ihanuutta rapsutellessa. Samana päivänä, kun toinen pässi pukkasi takapuoleen 
mojovan mustelman. Menestyksekäs päivä. Pässin pukkaisu takalistoon ja borrelioosi.

Tämä ei ollut ensimmäinen kosketukseni terveydenhoidon palveluihin Ahvenanmaalla. Kävin myös hammaslääkärissä jo noin kuukauden päästä siitä, kun tänne oltiin tultu. Ikenessäni oli pieni patti, jonka halusin tarkistaa, koska näin suositellaan aina, jos suusta patti löytyy. Ahvenanmaallahan ei ole julkista hammashoitoa (tietyn iän jälkeen?) laisinkaan, joten kaikki tuo tapahtuu yksityisellä. Valitsin sen, jonne oli mahdollista saada aika varattua netin kautta, sillä soitteleminen paikkoihin, joista et tiedä puhutaanko yhteistä kieltä, on aina vähän epämukavaa. Ajanvarauksen jälkeen piti tulla vahvistus, mutta sitä ei koskaan tullut. Laitoin perään sähköpostia, johon ei myöskään vastattu. Löysin toisen sähköpostiosoitteen, johon laitoin jälleen viestiä, ja sitten puhelimeni soi. Heillä oli jostain syystä lähteneet vahvistukset ja sähköpostit jonnekin väärään osoitteeseen, ja siksi en ollut niitä koskaan saanut. Puhelimessa puhuttiin englantia ja saatiin varattua aika hammaslääkärille, joka puhuisi englantia. Soittivat vielä päivän päästä, että tulenko kymmentä minuuttia myöhemmin kuin alunperin oli sovittu, ja tuo toki sopi hienosti edelleen.

Paikan päällä ei tarvinnut siihen kellonaikaan vielä ilmoittautua, vaan sai suoraan istua odottamaan. Jonkin ajan päästä kutsuttiin huoneeseen ja hammaslääkäri aloitti ruotsiksi ja vaihtoi ehkä hämmentyneen ilmeeni nähdessään heti englantiin, ja kysyi mitä voivat hyväkseni tehdä. Kerroin asiani, istuin penkkiin, sain lasit silmilleni ja tilanne tutkittiin. Patti osoittautui ärtyneeksi ikeneksi, eli mitään huolta ei asiassa ollut, ja kaksi minuuttia myöhemmin olin huoneesta ulkona maksamassa. Summaksi tuli kaksikymmentä euroa. Veikkaan, että normaalisti siihen olisi mennyt enemmän, sillä vastaanotossakin tunnuttiin asiaa hieman ihmettelevän (kävi tarkistamassa hammaslääkäriltä, että onko oikeasti näin). Siispä vain kaksikymppiä köyhempänä kävelin tyytyväisenä ulos hammaslääkäristä, huojentuneena siitä, että suutani kiusasi vain ien, eikä mitään sen pahempaa.

Molemmista paikoista koen saaneeni aivan loistavaa palvelua. Itselleni tulee turvallisempi olo täällä olla, kun palvelua saa kielillä, joita minä puhun. Samaan aikaan tekisi mieli kaikille sanoa, että opettelen koko ajan ja yritän ja haluaisin jo puhua teidän omaa kieltä ja se on minulle niin vaikeaa mutta parhaani teen ja anteeksi, etten vielä osaa. 

Mutta luulen, että ei kukaan ole oikeasti pahastunut siitä, etten ole vielä osannut. Ei ole ainakaan sitä mitenkään selväksi tehnyt, että näin olisi. Kaikki ovat olleet niin kovin hymyileväisiä ja ystävällisiä. Itse itseltäni vaadin ehkä paljon enemmän. Mikä on sinänsä hassua kun ajattelee aikaa Saksassa, jossa en kieltä puhunut. En edes yrittänyt, koska en halunnut. En mistään löytänyt sitä motivaatiota, että olisin opetellut, vaikka koko kieliasia oli niin suuressa roolissa siellä aiheuttaen suurta turvattomuutta ja turhautumista. Ja nyt mietin, että minä olen paikassa, jossa jo pelkästään kunnioituksesta sen yksikielisyyttä kohtaan haluan puhua kieltä, jota täällä puhutaan, enkä haluaisi vaatia keneltäkään mitään muuta vain minun vuokseni. Joku päivä vielä.

Siihen asti toivotaan, että trendi ei lääkäriasioiden osalta mene samalla tavalla. Että ensimmäisenä kuukautena hammaslääkäri, toisena lääkäri, kolmantena.. sairaala?

Jospa ei. Koska täällä on oikeasti kivaa.


Eläimiä en jätä jatkossakaan rauhaan vaan rapsuttelen läpi kaikki, jotka rapsutuksia vain haluavat. Mutta sen opin, että punkkitarkastukseksi ei riitä nopea vilkaisu jalkoihin, vaan läpi on katsottava koko kroppa. Tarkasti. Osa punkeista on niin jumalattoman pieniä, ettei niitä meinaa edes erottaa. Mitään huonoa tuuria täällä ei ole se, että ulkona oleskelun jälkeen itsestään punkin löytää, vaan se tuntuu enemmänkin olevan sääntö kuin poikkeus. Ainakin jos miehen lenkin jälkeisiä punkkimääriä katselee. Huonoa tuuria taitaa olla vain se, että jos yksi ja ainoa punkki pääsee puremaan, niin se on juuri sellainen, joka borrelioosia kantaa. Omaa tyhmyyttä sitten taas on se, että ei tee kunnollista tarkastusta ja siten bakteerin on ylipäätänsä mahdollista siirtyä ihmiseen. Vahinko olisi eri asia, mutta tässä olin kyllä itse ihan vain tyhmä.

Kantapään kautta, kuten aina. Onneksi ei tällä kertaa tämän pahemmin. Ja loppupeleissä tämäkin on aika hassu juttu. Yksi punkki ja heti borrelioosi. Mikä tuuri! Onpahan autenttinen ja kokonaisvaltainen kokemus Ahvenanmaasta menossa.

Aikamoinen seikkailu on tämä elämä. Ja se on parasta juuri niin.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Kuppeja, sarvia ja kapuloita


Aivan odotetusti elämä täällä ei ole alkanut pelkästään kaikella sillä, mikä autuaaksi tekee ja ylimakeaa hattaraa kokijansa suuhun syöttää. Itseasiassa nämä ensimmäiset viikot on olleet aika haastavia. Osa haasteista ei tullut yllätyksenä, osa vähän enemmän. Ja koska olen ympäristöni summa ja reagoin siihen, mitä elämässäni on ja mitä siinä tapahtuu, menen tällä hetkellä välillä pitkälti pitkin seiniä. Tosin se, että reagoin ympäristööni juuri täällä Ahvenanmaalla, on myös pelkästään plussaa. Koska samalla se tarjoaa kaikesta taukoa ja parantaa.

Yllätys ei ollut se, että PTSD hieman leimahti täällä vahvemmaksi. Sen tiesin jo etukäteen. Sitä kun siirtyy tutusta ja turvallisesta jonnekin tuntemattomaan, jossa ei kieltäkään puhu, ei se suoranaisesti ruoki yleistä turvallisuudentunnetta. Huolimatta siitä, että tietyissä paikoissa sitä saattaisikin kokea olevansa enemmän turvassa kuin aikoihin. Tämä on näkynyt selvästi mm. siinä, kun lähdin yksinäni ensimmäistä kertaa metsään kävelylle, jossa ei ketään muuta missään ollut ja hiljaisuus syleili joka suunnasta. Se, että siellä ei ketään missään ole aiheuttaa sen, että skannaan ympäristöäni vieläkin kovemmin, sillä tiedän että jos siellä joku yhtäkkiä jossain olisikin, en voisi tietää millä asialla se joku siellä on ja säikähtäisin aivan valtavasti. Se on hypervirittyneisyyttä, jossa on koko ajan varpaillaan, pää pyörii ympäriinsä, säikähtää jokaista ääntä, luulee jatkuvasti silmäkulmastaan näkevänsä liikettä mitä ei ole ja näiden ansiosta vatsanpohjaa vihlaisee jatkuvalla syötöllä ja sydän hypähtelee kurkkuun. En erityisesti pidä tästä, koska se on valtavan raskasta. Hyvää siinä on se, että tiedostan mistä se johtuu ja tiedän, että mitään hätää ei minulla oikeasti ole. Siksi voin siellä metsässä olla silti. Ei se niin rentouttavaa ole kuin mitä se saisi olla, mutta yhtä kaikki koitan siitä nauttia silti, koska tiedän tykkääväni siellä olla, vaikkei se joka hetki siltä tunnukaan.

Toinen mikä PTSD:n vahvemmasta otteesta kertoo on univaikeudet ja painajaiset. Näitä ei onneksi ole kuitenkaan joka yö, eikä PTSD ole siis vallalla. En usko, että se myöskään vallalle pääsee, koska mitään todellista syytä tai tapahtumaa sillä ei ole sinne valtaan hypähtää.

On olemassa varsin selittävä ns. kuppiteoria siitä, miten PTSD-aivot kestävät stressiä. Havainnollistava kuva alla.


Kaksi ensimmäistä kuppia on ns. normaalin ihmisen aivot, jossa ensimmäisessä on päivittäinen hyvä stressi ja toiseen lisätty päivittäinen huono stressi. Nämä on siis asioita, joita jokainen joka päivä kohtaa. Tilaa jää näiden kahden jälkeen vielä reilusti kaikelle odottamattomalle ja erinäisille muille vastoinkäymisille. PTSD-aivoissa sitten taas itse PTSD lohkaisee niin suuren osan sieltä, että jokapäiväiselle huonolle stressille on paljon vähemmän tilaa kuin ns. normaalilla ihmisellä. Kuppi on jo siten aina täynnä, ja loppu läikkyy yli, kun aivot ei vain pysty käsittelemään määräänsä enempää.

Lisätään soppaan vielä rajatila, joka reagoi ympäristöönsä voimakkaasti ja jonka kokemat tunteet on potenssiin miljoona, niin kaiken keskellä tuntuu välillä, että haluaisin repiä itseni nahastani ulos koska en pysty enkä mahdu olemaan itsessäni enää.

Meillähän eletään tällä hetkellä jonkinlaista ihmeellistä aikaa, jossa saadaan pitkälti joka päivä huonoja uutisia jostain suunnasta. Oli ne sitten sovittujen asioiden peruuntumisia, yllättäviä suuria laskuja tai muuten vain niitä päivittäisiä asioita, jotka eivät vain toimi niin kuin pitäisi. Melkein joka ikinen päivä tuntuu, että taas ei mikään onnistu. Ja kun kuppi on jo valmiiksi täynnä, ei sinne yksinkertaisesti mahdu edes ne pienimmätkään jutut, kuten että ruoka jää raa'aksi, pesukone vain haisee kaikesta puhdistuksesta huolimatta tai että oltiin vahingossa tilattu väärän väriset tuolit keittiöön.

Eikä sinne varsinkaan mahdu se, että ruotsia täytyy opiskella ja että sitä teen oikeasti motivaatiolla, mutta kun en vaan opi. Yhtäkkiä on olo kuin olisi taas lapsena tekemässä matematiikan läksyjä, joita ei vaan kertakaikkiaan ymmärrä ja sitten sitä itkee turhautumisensa vuoksi, eikä sen jälkeen oppimisesta tule varmastikaan yhtään mitään. Tässäkin on otettava huomioon se, että kuppi on täynnä ja läikkyy jo valmiiksi yli. Onko siellä ylipäätään tilaa uudelle kielelle? Ainakin sen eteen joutuu tekemään kaksinverroin töitä, ellei kovemminkin. Tämän vuoksi on myös oltava itselleen armollinen, koska koen itseni helposti tyhmäksi, mutta lopulta en sille mitään voi että aivoni eivät toimi kuten normaalilla ihmisellä. Kaikenlainen uuden tiedon prosessointi, oli kyse sitten mistä vain, ja sen laittaminen muistiin on huomattavasti hankalampaa kuin ihmisillä, joiden aivot toimivat kuten kuuluukin.


Kaiken vastapainoksi on toki onni, että sitä on juuri täällä, missä ympäristö on sellainen, mikä ihan vain olemassaolollaan parantaa. Poikkeuksetta kaikkien kanssa on pystynyt kommunikoimaan englanniksi (ja suomeksikin, joskin itse preferoin englantia), eikä kieliasiakaan ole siten oikeasti ongelma. Ihmiset on ystävällisiä ja tervehtivät vastaan tullessa. Kaupoista saa selkä vääränä kantaa kaikenlaista kivaa ja maistuvaa kotiin, mitä ei mantereen puolelta löydy. On hoidettu yksi valokuvauskeikka Åland Eventille ja toinen odottaa tämän kuun lopussa. Valokuvausta tulee harrastettua myös tietysti edelleen omaksi iloksi, kun kamera kulkee mukana joka paikassa. Välillä illalla vilkaistaan ulos ja hypätään vauhdilla autoon ja matkataan katsomaan auringonlaskua yhteen lempipaikoistamme Herröskatanissa. Viikonloppuisin käydään yhdessä tutkimassa erilaisia kohteita ja liikutaan luonnossa paljon. Joskus sen seurauksena kiskotaan punkkia kyljestä yhdeltä yöllä ja pelätään borrelioosia ja joskus lähdetään pässiä karkuun, joka päätti minua pukata ihan kivalla voimalla takapuoleen, jossa vielä kahden viikon jälkeenkin on kohtalaisen kokoinen mustelma asiasta muistuttamassa.

Kuulin myös olevani saaren ainoa natiivi suomenkielinen copywriter ja minua on jo lähestytty asian tiimoilta. Teen siis töitä ainakin toistaiseksi freelancerina, erilaisia kirjoitushommia ja käännöstöitä (ja valokuvausta). Tämä on itselleni aivan unelmatila olla, kunhan siitä saa vaan säännöllisempää mitä se nyt pakostikin ainakin alkuun on.


Kuten elämällä on siis monesti tapana, on se tännekin heittänyt kapuloita rattaisiin ja jopa iskenyt sarvia kannikkaan (mikä oli minusta valtavan hauskaa kaikesta huolimatta). Mitään en helpoksi etukäteen kuvitellutkaan, joten siihen nähden tämä menee juuri niin kuin oli odotettavissakin. Kivaa toki olisi, jos pikkuhiljaa helpottaisi ja kuppi pysyisi vain täytenä, eikä ylitsevuotavana.

En siis pyydä, että ole hellä minulle, Ahvenanmaa. Ei merikään ole hellä rantakalliolle, vaan se väsymättä ja väkisin hioo siitä lopulta sileän ja kauniin.

Pyydän vain, että hio minustakin lopulta sileä ja kaunis. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Rapsutan, kosketan


Viikko takana eloa omassa kotona ja vaikka kaikenlaista vielä puuttuu, jotta tästä kunnon kodin saa rakennettua, tuntuu Ahvenanmaalla elo oikein mieleiseltä. Valinta ottaa asuinpaikaksi maaseutu keskustan sijaan oli ehkä se suurin ja tärkein valinta, joka tässä koko prosessissa tehtiin. Rauhaa, tilaa ja ihmeteltävää tänne tultiin hakemaan ja sitä kaikkea on tarjolla. Ihan yllinkyllin.

Tuolla ulkona kävellessä on tullut kovasti Saksa-ajat mieleen. Ne ajat, kun kamera kourassa käveli siellä, maaseudulla myöskin, kilometreittäin ja kuvaillen kaikkea sitä mitä vastaan tuli. Se oli se asia, miksi Saksassa oli mieluista ja se on se asia, miksi täällä on mieluista. Toki Saksassa oli mahdollisuus päästä vuorille ja seikkailuille vaikka mihin, mutta eihän se arki ollut sitä. Se arki oli siellä maaseudulla. Se oli juurikin sitä, että käveli kamera kourassa peltojen keskellä kuvaamassa lintuja ja muita eläimiä. Ja siitä pidin kaikista eniten.

Täällä tuoksuu samalta. Näyttää osittain samalta, metsää on enemmän ja pellot vihreämmät. Tonava puuttuu, mutta tilalla on loputon meri. Lintuja (lajeja) on huomattavasti vähemmän, mutta muita eläimiä on runsaasti lintujen puutetta korvaamassa. Ja näitä eläimiä pääsee rapsuttamaankin, kun kodin läheltä löytyy hevosia, lehmiä ja lampaitakin. Kauriita on myös paljon, joskaan niitä ei rapsuttamaan pääse, mutta kameralla niitäkin saa kiinni.


Täällä on samanlainen rentous ilmassa kuin Saksassakin. Ei ole kiire, elämästä ja luonnosta pysähdytään nauttimaan. Nämä (edelleen kuumat) syyspäivät muistuttavat tunnelmaltaan hyvin keskieurooppalaista sunnuntaita, ja se sopii aivan erityisesti omalle sielulleni. Tätä se on huutanut. 

Halusin saada asua jossain, missä haluan olla ulkona. Missä haluan olla jossain, näkemässä jotakin, liikkumassa ja kokemassa. Vaikka Kuopion keskustassa asuminen oli kaikin puolin kätevää ja aivan oikeasti erittäin mukavaa, oli sieltä matka luontoon ja erityisesti sen rauhaan aika pitkä. Täällä se on jo oven takana. Ja se, miten kovasti olen innostunut jälleen valokuvaamisesta kertoo omaa tarinaansa siitä, miten oikea tämä paikka minulle on ja miten tämä ympäristö toteuttaa juuri sitä haavettani paikasta, jossa haluan olla paljon ulkona. Se tarkoittaa samalla aina myös liikkumista ja se tarkoittaa sitä tässä tapauksessa myös pienen lisäpainon kanssa, kun kameraa pitkällä putkella roikottaa mukanaan (mikä ei tee niskalleni hyvää, mutta siitä viis!). Perusluonteeltanihan olen laiska enkä liiku liikkumisen ilosta, mutta nautin siitä kun sitä saa tehdä ympäristössä, jossa viihtyy erityisen hyvin ja varsinkin, kun siihen liittyy muitakin mukavia aspekteja, kuten se valokuvaus ja eläimet ylipäätään.

Tuntuu osittain siltä, että sitä on palannut jollain tavalla juurilleen. Muuttoja on takana suunnilleen yhtä monta kuin elettyjä vuosiakin, siihen mahtuu kolme maata + nyt Ahvenanmaa, ja asuinkaupunkeja on ollut lukuisia. Ne omat suosikit on lähes poikkeuksetta olleet niitä missä on eniten tilaa, vähiten ihmisiä ja hyvät mahdollisuudet liikkua luonnossa. Ainahan sitä on sanonut, että haluaisi asua maalla, mutta hirveän harvoin on sinne maalle päätynyt. Maaseutu oli lapsenakin se lempipaikka. Kaikki ne lomat mummolassa poissa omasta kohtalaisen kaoottisesta elämästä, siellä lehmien, kissojen, hevosten ja koirien keskellä, sekä luonnon ympäröimänä. Siellä olin aina onnellisin ja todennäköisesti sain siitä myös turvaa.

Ehkä saan siitä sitä edelleen, ja siksi pidän siitä. Vaikka täysin turvassa en koskaan tunne olevani (PTSD), niin vähiten mikään pelottaa silloin, kun ympärillä on pelkkää tilaa ja eläimiä, joita ystävikseni kutsun. Silloin ei ole jatkuvasti valppaana ja varpaillaan (jota valitettavasti olen ihan kotonakin aina jossain määrin, kodista riippumatta), vaan silloin minäkin rentoudun. Ja aivan kuten Lapin hiljaisuudessa, täälläkin olen kosketuksissa itseeni ja omaan sisimpääni. Siihen, kuka siellä sisälläni asuu. Pystyn kuulemaan sen, mitä se kertoo.

Toistaiseksi se kertoo tunteiden kautta sitä, että tämä oli tärkeä, oikea ja onnea tuova muutos. Kipeästi kaivattu ja juuri se peliliike mikä pitikin tehdä, jotta voin rakentaa itseni uudelleen ja pysyä mahdollisimman terveenä. 


Ahvenanmaa on juuri tarpeeksi Saksan kaltainen ollakseen juuri sen mielenterveyteen positiivisesti vaikuttavat tärkeät puolet, olematta samalla kuitenkaan yhtä kaukana, jolloin ihmisystävien luokse pääsee muutamassa hassussa tunnissa ja mukavalla matkustustyylillä. Täällä tunnen oloni jatkuvasti inspiroituneeksi ja luovaksi, ja ajatus tulevaisuudesta kuplii sisällä mukavasti kun mietin kaikkea sitä, mitä haluan ja aion vielä tehdä ja toteuttaa. 

Tästä saattaa ihan oikeasti tulla hyvä ja hieno juttu. Ihan oikeasti se voi tapahtua. 

Tuntuu hyppysissä. 

Kosketan.

torstai 23. elokuuta 2018

Nähdään


Perjantaina kuukausien prosessi tuli päätökseensä, kun sitä heräsi vihdoin muuttopäivään. Unta oli saanut sen verran vähän parina edellisenä yönä, ettei tulevaa oikein edes vielä ymmärtänyt. Odottava fiilis oli kuitenkin läsnä, joskin se siinä vaiheessa kohdistui vielä edessä oleviin konkreettisiin vaiheisiin ennen varsinaista muuttoa. Ensin tavarat, sitten loppusiivous, sitten tuntikausien ajomatka hotelliin Turkuun (jonne lopulta saavuttiin vasta puolenyön aikaan), ja vasta seuraavana aamuna matkustettiin laivalla kohti Ahvenanmaata. Ja täällä sitä ollaan, vuokramökissä yhteensä pari viikkoa ennen kuin päästään muuttamaan meidän uuteen kotiin. Alun tunnelmat Ahvenanmaasta on juuri sitä, mitä täältä odottikin. Tilaa.

Tiesin jo etukäteen, että kunhan Kuopiossa sen kotioven laittaa viimeisen kerran kiinni ja istahtaa autoon matkalle pois itselle rakkaasta kaupungista, itku siinä tulee. Pärjäsin oikeastaan aika hyvin siihen asti kunnes laitoin valtavan tärkeälle, Kuopioon jäävälle ystävälle heippa-viestiä. En meinannut enää nähdä koko puhelimen ruutua kun siinä matkalla kirjoiteltiin. Ehkä tunnin verran sitä itkua kesti ja sitten helpotti aina siihen asti kunnes häntä jälleen ajattelin, jolloin kyyneleet tulivat välittömästi takaisin näköä sumentamaan ja poskille vierimään. Onneksi mitään hyvästejä ei kuitenkaan sen koommin tarvinnut heittää, vaan riitti kun sanottiin, että nähdään. Mantereen puolella tulee kuitenkin käytyä varmasti ihan useamman kerran vuodessa, kun samassa ajassa pääsen laivalla Maarianhaminasta Turkuun kuin mitä kesti mennä Kuopiosta bussilla Helsinkiin. Esimerkiksi siellä Helsingissä tuli viime vuonna käytyä reilut viisitoista kertaa.

Ikävä jäi ystävän lisäksi myös itse Kuopiota kohtaan. Sitä ei voi millään kieltää, ja sen tiesinkin. En ole koskaan mitään muuta kuin rakastanut Kuopiota ja kaikista paikoista, joissa olen asunut, on tuo kaupunki noussut ihan kirkkaasti kärkeen. Huolimatta esimerkiksi siitä, että olen asunut lempimaassani Saksassa, ihanalla maaseudulla Tonavan varrella. Silti. Kaikkialta muualta on puuttunut jotakin, ja se on ollut ne ihmiset. Ei ehkä konkreettisesti puuttuneet, mutta kuitenkin siten, miten olen heitä kaivannut. Savolaisten keskellä on kuin olisi sylissä ollut. En usko, että mikään paikka tulee tältä osin olemaan aivan yhtä ihana ja hyvä koskaan. Kuopio oli parasta. Mutta paraskaan ei valitettavasti voi uudeksi aluksi muuttua, eikä ihminen kovin helposti voi itseään kasata siellä, missä palasiksi meni.

Kuopiossa Natunen sairastui ja kuoli. Kuopiossa ollessani isä kuoli. Kuopiossa taistelin pitkään ja hyvinkin synkissä vesissä oman mieleni kanssa. Kuopiossa koin yhden vaikeimmista ihmissuhteistani, mikä ei lakkaa kai sattumasta koskaan.

Vaan silti minä rakastin. Rakastan. Iso osa minusta toivoi, että Kuopio olisi ollut se paikka, jonne voisi jäädä. Mutta elämää tapahtui liikaa, sattui liikaa, ja se kaikki repi ne puoliksi istutetut juuret maasta irti hyvinkin varmalla otteella, pikkuhiljaa kiskoen sentti sentiltä ylemmäs. En enää tiedä tuleeko niitä pysyviä juuria oikeasti istutettua koskaan mihinkään ja koitankin nyt lähinnä vain hyväksyä itsessäni tätä levottomuuden piirrettä. Sillä vaikka kaipuuni löytää joskus jostain pysyvä koti on suuri, niin ehkä sellaista ei vain lopulta ole minulle tarkoitettu. Siinä mielessä, että se ei näin ailahtelevaiselle luonteelle vain sovi, joka itsensä peilaa niin vahvasti aina ympäristöstään, niin hyvässä kuin pahassakin. Koko tähänastinen elämä ainakin kertoo tarinaa siitä, kun takana on lukuisia eri asuntoja useissa eri kaupungeissa ja maissa. Mitään ei silti toki voi ennustaa, enkä edes yritä. Osa minusta edelleen toivoo, että jonnekin voisi joskus jäädä, mutta sitä en voi tietää meneekö siihen vuosia vai vuosikymmeniä, ja missä se paikka sitten on. Elämä lopulta näyttää, onko sitä missään. Till then tramps like us, baby we were born to run.

Kuopioon palaan vähintään käymään. Sillä välin nautin siitä, että täällä Ahvenanmaalla on tilaa hengittää, on rauhaa, eikä luonto lopu kesken vaan hämmästeltävää ja koettavaa riittää. Entuudestaan täysin uuden paikan parhaita puolia on myös se, että saan luoda itseni uudelleen juuri sellaiseksi kuin haluan ja voin vihdoin alkaa luoda, jälleen kerran, perustuksiani taas ehjäksi niiltä osin mihin säröjä ehti Kuopiossa tulla. Osa niistä on niin suuria, että taidan rakentaa ne tällä kertaa erilaisiksi. Ehkä kestävät silloin paremmin.

Rakastan uusia alkuja valtavasti, ne on yksiä lempiasioitani koko maailmassa. Mutta uusiin alkuihin liittyy aina vanhan loppu ja siitä en pidä yhtään. Onneksi tässä muutossa ei todellisuudessa tarvinnut luopua oikeastaan mistään. Pitkälti kaikkea voi helposti käydä tankkaamassa reissuilla Manner-Suomen puolella.

Aivan erityisesti niitä sinne jääneitä rakkaita. Käydä välillä täyttämässä sydän pullolleen naurua, syviä keskusteluita ja yleistä hassuttelua.

Ja ehkä vähän Fresitaakin.


Nähdään.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Parantava pohjoinen


Kolmena perättäisenä vuonna ollaan tehty reissuja pohjoiseen, kahdesti vuodessa, ja joka vuosi ne on olleet jollain lailla aivan sisuksia myöten ravisuttavia kokemuksia. Pohjoinen tuntuu olevan paikka, jossa avaan vuosikausia kestäneitä turhia lukkoja ja teen ylipäätään asioita vuosikymmentenkin tauon jälkeen. Parasta siinä on se, että sen kaiken tuo aina mukanaan kotiin, eikä se jää sinne turhautuneena pyörimään, odottamaan vierastaan taas saapuvaksi seuraavana vuonna tai seuraavalla reissulla.

En tiedä miksi pohjoinen saa minussa aikaan tällaista. Ehkä se on se rauhallisuus siellä, mikä asettautuu asumaan omiin ytimiin asti, ja sen luoma turvallisuus. Siellä on turva kokeilla asioita, luopua lukoista, antaa mennä, heittäytyä. Pieniä uusia alkuja pari kertaa vuodessa, joista pidän valtavasti erityisesti siksi, koska saan luoda itseni aina uuden alun myötä uudelleen.

Vuosien varrella olen kerännyt itselleni kasan kaikenlaisia turhia mentaalisia lukkoja, joiden olen tiedostanut olevan turhia, mutta jotka eivät silti vain aukea. Sinänsä pikkuasioita, mutta lopulta koko elämän mittakaavassa varsin rajoittavia, sillä ne tuntuvat estävän sellaisten asioiden tekemisen, joita nimenomaan haluaisi tehdä. Näitä lukkoja syntyy useimmiten suhteessa toisiin ja ne sitoutuvat paikkaan. Jos olen jo jossain luonut itseni tietynlaiseksi, tai valinnut olla tietynlainen suhteessa toiseen ihmiseen, en välttämättä saa tällaisia lukkoja auki ja muutettua itseäni ja asioita. Tämä liittynee vahvasti jälleen rajatilaan ja sen aiheuttamiin identiteettiasioihin.

Mutta Lapissa, tai Norjassa, siellä kuuluu aina kliks. Uudessa ympäristössä voin luoda itseni nopeasti toisenlaiseksi, paremmaksikin ja erityisesti vapautuneemmaksi versioksi. Harjoitella sitä siellä, tuoda se mukanani kotiin, ja pitää siitä kotonakin kiinni.


Katsoin jo jokunen kuukausi sitten Netflixistä dokumentin nimeltään Fishpeople. Se vaikutti minuun syvästi. Katsoin sitä ja itkin. Katsoin sen uudelleen saman päivän aikana, koska halusin sen miehellekin näyttää, ja itkin taas. Se oli minusta suureksi osaksi niin valtavan kaunis. Se yhteys, mikä ihmisillä veteen (siinä tapauksessa mereen) on, oli asia jonka ymmärsin, tiesin ja tunsin. Ja minä ymmärsin samassa sen, että siihen nähden miten paljon olen aina uimista rakastanut, teen sitä aivan hirveän vähän. Kirjoitin sen tavoitelistaani, johon lisään itselleni muistiin asioita joita haluan vielä joskus tehdä, saavuttaa ja kokea. Että vielä joskus minä taas uin.

Sitten tuli loma Lappiin, helleaalto ja ihanan viileä Ounasjärvi. Heitin sinne talviturkkini, joita olinkin kerännyt ylleni jo yli kymmenen vuoden ajalta. En vain saanut ravisteltua niitä pois, vaikka uimista aina kaipasinkin. Lukko oli kuitenkin vahva. Mitään kovin järjellistä syytä sille ei ole ollut, mutta silti sen avaaminen on vaatinut jotain aivan tietynlaista rohkeutta. Lapissa pystyin siihen.


Kun kävi selälleen veteen makaamaan 
ja antoi sen kannatella, 
laski korvansa pinnan alle 
ja kuunteli sitä kaikkea mitä ei kuulunut, 
mutta mikä kuitenkin äänekkäästi puhui. 
Täällä asuu onni, se sanoi. 
Ja minä laskin silmäluomeni toisiaan vasten 
ja kuuntelin sitä 
kunnes aivan varmasti tiesin, 
mistä haluan pitää kiinni
aina. 



Lapista jatkettiin lomalle Norjaan, jossa helteet jatkuivat. Jo Lapissa voivottelin shortsien puutetta, mutta siellä sellaisia ei ollut mahdollista mistään ostaa. Tähän liittyi myös yksi lukko.

Olen viimeksi pitänyt shortseja julkisesti jalassa ala-asteella. Sen jälkeen tulin liian tietoiseksi itsestäni, omista rimppakintuistani ja myöhemmällä iällä myös kaikenlaisista epätäydellisyyksistä. Tämä lukko lähti kuitenkin avautumaan Lapissa ja lopullisesti se avautui Norjassa, kun hetki ennen sulkemisaikaa hikihatussa kierrettiin muutamassa vaateliikkeessä etsimässä shortseja. Löysin niitä lopulta kolmet. Seuraavan päivän vietin yhdet niistä jalassa. Se tuntui alkuun hyvin vieraalta ja ihan oikeasti jännitti astella ne jalassa ihmisten keskellä. Hammasta purren tein sen silti ja joka askeleella siitä tuli normaalimpaa. Jokaista askelta seurasi tunne vallasta omaan itseeni ja kehooni. Otin kontrollin itselleni sillä, että laitoin ne shortsit jalkaan kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi, ja kun päätin hyväksyä itseni juuri tällaisena fyysisenä olentona kuin olen, ilman tarvetta olla mitenkään erilainen. Syleilin sitä kaikkea, ja se vastasi voimaannuttavasti. Shortsit on pysyneet jalassa kotonakin, eikä asia ole enää millään lailla ihmeellinen. Ihmeellinen on ajatus siitä, että niitä ei ole voinut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen pitää.


Ahvenanmaalle on paljon mukaan vietävää. Tämän kaiken oppimani pakkaan reppuuni ja avaan uudessa kotona taas käyttöön. Lisäksi on varmasti monia muitakin lukkoja, jotka avaamista odottaa, ja uudessa paikassa niitä saa taas lähteä raottamaan itseni uudelleen luomisen kautta.


Tämä on ensimmäinen kesä kohta vuosikymmeneen, josta nautin. Vaikka on lämpöherkälle liian kuuma, niin sekään ei nyt haittaa. Minussa on vastakuoriutuneita uusia puolia, jotka sopivat varsin sujuvasti juuri tällaiseen säähän. Ensimmäistä kertaa vähän jopa toivon, että tämä kesä ei loppuisi koskaan, jotta saisin ikuisesti uida näissä vesissä. Hetkeen ei mikään ole ollut ihan näin kaunista, kuin mitä tämä kesä on minulle jo nyt ollut.


Ja silloin mökillä Lapissa tiesi saavuttaneensa 
jonkinlaisen ylimmän onnellisuuden tilan, 
kun laittoi erikseen merkille miten hyvältä tuntui 
paljaat varpaat sujauttaa pehmeisiin lakanoihin. 
Miltä tuntui varpaissa se kaikki niitä syleilevä valloittava pehmeys, 
ja miten se vaikutti itseen. 

Ihan sielussa asti hymyilytti. 


lauantai 7. heinäkuuta 2018

Vitamin sea


Eilen paljastin Instagramin ja Facebookin puolella jo sen asian, mitä olen joutunut panttaamaan jo hyvin pitkään. Projektin ei ollut tarkoitus kestää ihan näin kauan, mutta se vei sen aikaa kun se vei. Nyt se kuitenkin tuli eilen siihen pisteeseen, että tiedon voi kertoa eteenpäin.

Meidän uusi koti on ensi kuussa Ahvenanmaalla.

Marraskuussa kirjoitin, että jokin asia oli masennuksen verhon saanut nousemaan. Jokin, minkä eteen oli itse tehnyt päätöksiä ja muutoksia, mutta että en vielä voinut asiasta valitettavasti kertoa. Ja toistan sen taas tässä, että oma (toistuva) masennukseni on sellainen, että sen syntyyn on aina jokin tilanteellinen syy, johon ei välttämättä voi vaikuttaa laisinkaan, mutta siihen, miten kauan se pysyy yllä vai pysyykö ollenkaan, voi kyetä vaikuttamaan. Kaikilla näin ei todellakaan ole.

Silloin marraskuussa kirjoitin:

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen.

Tuolloin oli elämässäni tapahtunut kaikenlaisia asioita, jotka olivat ensin pitkään tyydyttäneet sitä uutta kohti pyrkimistä, mutta jotka eivät epäonnistuessaan sitä voineetkaan pitää enää yllä. Lopulta niiden väistyminen yksi toisensa jälkeen antoi kuitenkin mahdollisuuden jonkin uuden ajattelemiselle. Ja koska seikkailut mieheni kanssa on parasta tässä maailmassa ja muutos oli hänellekin mahdollinen, oli luonnollista valita kyseinen suunta. Mikään ei minua ole enää täällä juurruttanut. On tuntunut jo pitkään, että tämä kaupunki on tarjonnut jo sen kaiken mikä sillä on ollut annettavaa ja siten on tuntunut, että täällä on ollut jumissa. Ilonpilkahdukset on olleet lähinnä muista ihmisistä riippuvaisia tai esimerkiksi reissuja Kuopiosta toisaalle, joita on tullut tehtyä aivan valtavasti. 

Enkä myöskään pidä siitä, miten tietynlainen tuuli kotipihalla ja juuri oikeanlainen hämäryys ja tuoksu ilmassa tuo välittömästi takaisin mieleen sen saman tunteen, minkä viime vuoden synkkyydessä tunsin luitani nakertavan. Se ei ole vain ikävä muisto, vaan se on myös vaarallinen. Koska se jollain kierolla tavalla aina vähän houkuttaa, ja antautuminen sille ei ehkä vaatisi kovin paljoa. Aina ei ole huono asia lähteä toisaalle myöskään työntövoimalla, vaikka vetovoima on tässä muutossa myös suuri.

Kuopio on ihana. Kuopio on hyvä. Kuopio on kaunis. Mutta Kuopio ei kertakaikkiaan enää riitä.

Kallaveden jäällä on ollut ihmisen hyvä tallustaa.

Päätyminen Ahvenanmaalle ei sitten taas ollut mikään kertapäätös. Lopulta se oli aika sattumaa ja nopea päähänpisto. Se, että se ylipäätään valikoitui, oli monen vaiheen takana.

Lähtökohta kaikelle oli se, että ympäristön on oltava sellainen, että se tarjoaa niitä mahdollisuuksia, jotka meille on tärkeitä. Näitä tekijöitä on useita, kuten esimerkiksi ilmasto, luonnon tarjoamat mahdollisuudet, ylipäätään elämisen laatu ja toki työmahdollisuudet. Oli otettava huomioon myös paikallinen mielenterveydenhoito, mikä ei kaikkialla ole niin hyvällä tolalla, sekä erilaisten tekijöiden vaikutus huonontavasti esimerkiksi PTSD:hen. Kriteerit tarkentuivat koko ajan matkan varrella ja suunnitelmat vaihtuivat moneen kertaan.

Lähdettiin prosessissa liikkeelle sillä, että päätettiin muuttaa Maltalle. Malta on paikka, mitä mietittiin jo muuttaessa Saksasta pois, mutta silloin päädyttiin Skotlantiin. Tällä kertaa tuntui siltä, että Maltan aika voisi olla nyt, ja tehtiin jo suunnitelmia ihan lähdön ajankohtaankin liittyen. Viimeistään keväällä meidän oli tarkoitus sinne muuttaa, mutta mitä enemmän asiaan tutustui, sitä enemmän ajatus alkoi tökkiä. Maltalla oli lopulta valtavasti asioita, joiden vuoksi eläminen ei siellä olisi niin mieluisaa kuin sen pitäisi olla, ja vaakakuppi kellahti väärään suuntaan. Malta ei enää ollut vaihtoehto.

Siispä suunnattiin hakua toisaalle. Ensimmäiseksi Gibraltarille ja pian eri paikkoihin Keski-Eurooppaan. Sieltä se laajeni lopulta esimerkiksi Hollantiin, Irlantiin, tiettyihin paikkoihin Englannissa, kuten Lontooseen. Myös Barcelona oli hetken aikaa vaihtoehto pienen sattuman oikusta, joskin sinne olisin mennyt pitkin hampain (en siedä niin kuumaa, saati kostean kuumaa). Hakuja meni myös tietyille alueille Kanadassa ja myös sinne Uuteen-Seelantiin. Sieltä täältä asiat lähti etenemään, mutta eivät liikahtaneet mistään niistä loppuun asti. Jatkettiin kuitenkin koko ajan hakua ja päätettiin, että oli se paikka lopulta mikä vain, niin sinne mistä (hyvä) työtarjous tulee, sinne mennään.

Ja sitten tuli vuosittainen lomareissu Kuusamoon, mikä jälleen muovasi ajatuksia ryminällä ja oleelliseen suuntaan. Kun olin yksin siellä erämaan ainutlaatuisessa hiljaisuudessa ja pysähdyin, ja kun kuulin sen kaiken keskellä pitkästä aikaa itseni, ihan sisuksia myöten, tunsin aivan ytimiäni myöten kokonaisvaltaista onnea. Se oli sellaista, mitä en ole aikoihin kokenut ja vain ohimennen Kuopiossa kävellessäni yksin kaukana järven jäällä pakkasessa. Ymmärsin, että pitkästä aikaa olin kosketuksissa siihen kuka minä ihan pohjimmiltani olen, ja ymmärsin, että oma onneni asuu hiljaisuudessa. Se asuu luonnossa. Ja siellä keskellä karua erämaata lukuisia hirven jalanjälkiä ihmetellessäni mietin, että miten voisin koskaan sopeutua ja kokea tarpeeksi onnea esimerkiksi Lontoon kaltaisessa suurkaupungin hälinässä. Ajatus siitä, että päätyisi lopulta sinne, oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Oli selvää, että rauha oli valintakriteerinä suuri. Sitä ei voinut sivuuttaa, hiljaisuuden onni syvällä ytimissäni huusi liian kovaa.


Näin vaihtoehdoksi tuli myös Suomi. Erilaiset mahdollisuudet asua ehkä hieman pohjoisemmassa, käydä Lapissa useamman kerran vuodessa, Norjassa, vuokrata mökki, olla ja elää ja nauttia siitä, että ympärillä on rauha. 

Ja sitten salakavalasti hyvin hiljattain mainittiin ääneen Ahvenanmaa. Se lähti alusta asti aikamoisella ryminällä etenemään niin, että eilen sille ja koko noin kahdeksan kuukauden prosessille tuli vihdoin päätepiste. Tuli työtarjous, ja sen hyväksyminen. Tuli helpotus siitä, että vihdoin tietää mihin päätyy. Helpotus, että uutta elämää saa vihdoin alkaa kunnolla järjestellä. Helpotus siitä, että menee sitä rauhaa kohti. Ei tätä vielä edes oikein ymmärrä todeksi, kun prosessi on ollut niin pitkä ja paikoin on tuntunut, että se polkee vain paikoillaan. Mutta näin niitä kivoja asioita vain tapahtuu. Asiat lutviutuu ja kaikki lopulta järjestyy. 

Nyt alkaakin uudenlainen ryminä. Viimeistään elokuun lopussa on oltava siellä, ja tässä välissä on maanantaina alkava kahden viikon lomareissu taas Lappiin ja Norjaan. Olisi löydettävä mieluisa asunto Ahvenanmaalta, pitää myydä käytännössä lähes kaikki, ja tietysti kaikenlaisia erilaisia asioita täytyy hoitaa, joita aina riittää hoidettavaksi kun muuttaa. Aikataulu on lopulta kuitenkin muihin muuttoihin suhteutettuna väljä, sillä muutto tapahtuu nyt sen verran lähelle. Jos sitä onnistui muuttamaan aikoinaan Saksaan kuudessa viikossa (ja menemään naimisiinkin sen ajan puitteissa) ja Skotlantiin neljässä, niin kyllä sitä Ahvenanmaalle pääsee varmasti tässä ajassa helposti. Vaikka se kaksi viikkoa ajasta meneekin lomaillessa. Kaiken keskellä on puhelimeen myös jo asennettu sovellus, jolla näin alkuun verestän muistoja ruotsin kielestä, jota en ole käyttänyt kertaakaan yläasteen jälkeen. Olen motivoitunut opettelemaan.

Ahvenanmaa. Siellä on se ympäristö. Luonnon määrä, eläinten määrä, ihmisten vähyys, saaristo, meri, auringonlaskut ja -nousut, valokuvausmahdollisuudet, inspiraatio. Se rauha. Pidän myös erittäin positiivisena sitä, että mantereelle pääsee käymään nopeasti ja helposti ja näin useamman kerran vuodessa tulee edelleen nähtyä ystäviä. Ei tarvitsekaan sanoa hyvästejä, eikä mistään tarvitse oikeastaan luopua. 

Koska kaikki mikä jää, on silti aina lähellä. 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Vakaa epävakaa


Aloin vuoden alusta pitää bullet journalia, mikä on eräänlainen itse koottu kalenteri kaikenlaisine lisäosioineen, mitä siihen sitten tahtookin laittaa. Se on ehkä pääasiassa kalenterin, muistiinpanojen ja päiväkirjan yhdistelmä. Itse kirjaan sinne mm. unimääräni ja näkemäni unet/painajaiset, kuukautiskiertoni, kipupillereiden syöntimäärät ja kivun tason, miten mielenterveyteni oireilee, sekä teen erilaisia mielenkiintoisia listoja ja pidän kirjaa päivittäisestä mielialasta. Nyt kun kuusi kuukautta tätä vuotta on eletty, voi mielialaseurannasta nähdä jo helposti yhtä sun toista.

Vaaleanpunainen = iloinen, tyytyväinen, ok
Vihreä = vihainen, kärttyinen
Sininen = surullinen, masentunut
Oranssi = vuoristorata
Vaaleansininen = sekopää (ei vielä yhtään tällaista päivää jee!)
Keltainen = väsynyt
Musta = ahdistunut

Tästä kirjaamisesta on oppinut kaikenlaista, kun se pakottaa miettimään olosuhteita ja syitä kaiken takana ja sen vuoksi pystyn siitä myös suoraan näkemään mitä on milloinkin tapahtunut. Se täytyy tietysti tätä katsellessa muistaa, että yksityiskohtia tässä ei näy, vaan kirjaan sen, mikä on ollut hallitsevana kyseisenä päivänä. Jos ei mikään, niin sitten se on ollut vuoristorataa. Joskus on ollut kaksi hallitsevaa, ja olen kirjannut molemmat.

Ensimmäisenä silmään pistää ehdottomasti vaaleanpunaisen määrä, ja se on hienoa että se on näin suuressa enemmistössä. Sanoisinkin, että tällä hetkellä vointini on vakaa. Olen oppinut mm. sen, että mitä vähemmän elämässäni on tapahtumaa, sitä vakaampi olen. Se ei ehkä ole kuitenkaan pidemmän päälle kovin hedelmällistä, sillä se tarkoittaa sitä, että päivät toistavat suunnilleen samaa kaavaa, eikä sitä tee mitään ihmeellistä oikein koskaan tai näe juuri ketään. Mutta kun on ihminen, joka reagoi ympäristöön ja sen ihmisiin ja rakentuu siitä kaikesta, on tämä rutiininomainen tämänhetkinen elämä ollut toipumisen kannalta varsin oivallinen. Pinnan allahan kuplii koko ajan kaikkea kivaa, mutta se ei muuta tämänhetkistä arkea, tai vaikuta siihen huonontavasti. Päinvastoin, se pitää yllä innostuneisuutta, mikä sekin tietysti vaikuttaa hyvään ja sitä kautta lopulta tasaisempaan mieleen.

Toinen asia, minkä olen oppinut, on se että mieleni ei muutu synkäksi tai ahdistuneeksi ilman syytä. Tokihan jo viime vuonna keksin mikä masennustani piti yllä, ja tämä kirjaaminen on ollut myös tuolta kantilta katseltuna mielenkiintoinen. Tässä on niitä masentuneita päiviä jokunen, mutta jokaiselle on syy. Ei keskenään aina sama, mutta kuitenkin, ja tämän kirjaamisen avulla muistan ne tarinat niiden takana. Esimerkkinä voisi ottaa maaliskuun masennus- ja ahdistuspäivät. Silloin viime vuonna menettämäni ihminen alkoi minulle kirjoitella niitä näitä aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja tuo aiheutti välittömän syöksyn. Tunnistin sen nopeasti ja pyysin lopettamaan. Hetken päästä mieli parani jälleen, kun tämä triggeri lähti uudelleen pois. Samasta syystähän hänet viime vuonna menetin. Koska oli pakko, mielenterveyteni takia. 

Minun on siis valtavan tärkeää tunnistaa ihmiset, jotka triggeröivät esiin näitä huonoja tuntemuksia ja vointeja minussa (oli syy siihen mikä hyvänsä). Tämä vaatii myös eniten vahvuutta, sillä samaan aikaan tunnun tarttuvan kovimmin juurikin tällaisiin ihmisiin (mikä ei ole kovin kummallista, kun on tietoinen syistä siellä taustalla) ja he ovat monesti sellaisia, joita ilman ei koe voivansa elää, mutta silti ei voi elää heidän kanssaankaan. Koska nykyisin ymmärrän asiaan vaikuttavat tekijät, osaan jo ottaa ja vaatia sitä etäisyyttä kun sille on tarve. Joskus se vaatii sen, ettei voi olla tekemisissä laisinkaan ja sen seurauksena voi joutua tekemään radikaalejakin muutoksia. Mutta se on sen arvoista. Kaikki tuo pinkki on sen arvoista.

Olen oppinut myös sen, että yleensä alkoholin nauttimisen jälkeisenä päivänä (tai joskus kahtenakin) mieli on masentunut, ahdistunut ja myös kiukkuinen. Olen huomannut, että hormonikierto aiheuttaa minussa väsymyskausia. Olen huomannut, että se mitä syön, vaikuttaa ihan suoraan energiatasoihin, unenlaatuun ja mielialaan ja myös PMS-oireisiin. Reagoin hyvin herkästi verensokerin muutoksiin, meni ne sitten ylös tai alas. Lennän nousuissa ja romahdan laskuissa, ja yleensä suurempi herkuttelu vaikuttaa seuraavaan päiväänkin huonontavasti. Eri asia toki on, että jätänkö tämän kaiken vuoksi herkuttelematta, mutta ainakin tiedostan sen vaikutukset. 

Suurin haaste omalla kohdallani on pysyä vakaana, koska sellainen en ole. Rajatilahan on epävakaa persoonallisuushäiriö. Epävakaus on minussa. Mutta sitä pystyn lopulta aika hyvin pitämään kurissa omilla valinnoillani tietynlaisissa elämäntilanteissa, kun sattuu niin onnekas jakso, ettei ulkoapäin tule negatiivisia vaikutteita. Tiedostan siis, että kaikki tämä pinkki saattaa heittää häränpyllyä hetkenä minä hyvänsä. Ei se lopulta vaadi kuin yhden tapahtuman, joka pääsee vaikuttamaan omaan itseen laajasti. Pienet asiat eivät sinne enää pääse, eivätkä kenen tahansa suunnasta. Eivät tällaisena hetkenä kun ohjaimissa on tunteiden sijaan järki.

Kaikkia näitä taulukon värejä katsoessa ei ehkä uskoisi, että minulla on ne diagnoosit kuin on. Toki masennus on luokkaa toistuva eikä ilman syytä syntyvä, eikä sen kuulukaan oireilla tällä hetkellä. Ahdistuksen olen yhdistänyt nimenomaan osaksi PTSD:tä ja tietysti se kuuluu myös rajatilaan. Rajatilassa se oireilee lähinnä tietynlaisten ihmissuhteiden tai niiden luomien tilanteiden kautta, PTSD:ssä sitten taas traumaan liittyvien asioiden aiheuttamien tunteiden kautta. Nämä kaksi, PTSD ja rajatila jollain tasolla oireilee joka päivä, mutta se pointti onkin se, että ne eivät (juuri nyt) hallitse. Minä olen se, joka hallitsee niitä

Mitä enemmän näihin liittyviä asioita kirjailee ylös, mitä enemmän asioista oppii, sitä enemmän niitä pystyy järjellä miettimään ja sitä kautta osa kontrollista siirtyy niiltä takaisin itselle. Tieto on valtaa. Diagnoosit ovat valtavan hyödyllisiä. Terapia on ollut äärimmäisen tarpeellista. Ja se oma työ, se on ollut tämän kaiken suhteen todella suurta. On pitänyt katsoa todella syvälle itseensä, analysoida menneisyys, ottaa se sellaisena kuin se oli eikä vähätellä sitä kuten ihmisellä on helposti tapana, hyväksyä se, on pitänyt antaa menneille tapahtumille oikeat nimet, liittää muistoihin tunteet takaisin, on pitänyt lakata syyllistämästä itseään, on pitänyt oppia miksi minä olen tällainen kuin olen, miksi tunnen ja ajattelen tietyllä tavalla, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Vasta sitten, kaiken tämän työn jälkeen, on ollut mahdollisuus muuttaa näitä asioita ja siten siirtää kontrollia takaisin minulle itselleni. Tämä kaikki työ näkyy vaaleanpunaisena tuossa taulukossa.

Nämä asiat on kuitenkin asioita, joiden kanssa eletään koko elämä, joten kokonaan poissa ne eivät ole enkä voi koskaan julistaa itseäni mitenkään parantuneeksi. Mutta erityisesti siksi on äärimmäisen tärkeää se, että oppii keinoja, joilla niitä hallita. Tiedän, että jossain kohtaa näistä jokainen tulee ryminällä takaisin, kuten aina, mutta joka kerran jälkeen olen aina viisaampi. Siinä synkkyyden keskelläkin kykenen analysoimaan tilannetta, eikä järki jätä hulluimmassakaan hetkessä. Se on aina läsnä, ja työkaluja on joka kerran jälkeen aina enemmän. Esimerkiksi viime vuoden masennusjakson aikana ymmärsin miksi se piti otettaan ja tämän ymmärrettyäni kykenin tekemään vaadittavia muutoksia elämääni, jolloin se päästi minusta irti. Sama koski rajatilaoireilua. Piti tehdä kipeä valinta, jotta jatkossa sattuisi vähemmän ja siten olisin enemmän itseni hallinnassa. Joskus kipu on kaiken arvoista, erityisesti jos se on valtavan opettavaista. Jatkossa tiedän jo aiemmin mitä pitää tehdä ja lyhentää näin turhaa kärsimystä ja kamppailua. 

Toivon, että loppuvuosi on täynnä aina vain enemmän vaaleanpunaista. Paljon jänniä juttuja on odotettavissa ja muutoksia on tulossa. Vähän jännittää miten kaikkeen reagoin ja millaiseksi muutun, mutta tuskin unohdan sitä kaikkea mitä olen oppinut.

Nyt on hyvä.

Onnea on kai tuntea olevansa niskan päällä. Vaikka edes hetken, niin se hetki on valtavan arvokas. Koska silloin tietää, että sinne niskan päälle on ylipäätään mahdollista päästä. Erityisen hyvältä se tuntuu siksi, koska työn olen tehnyt minä itse.

Siispä tämä hetki on minun. Tämä kesä. Ensimmäinen kesä kai kahdeksaan vuoteen, kun voin sanoa, että tämä kesä tässä on minulle hyvä ja lempeä.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Jäljet aivoissa


Vaikea viime vuosi jätti muitakin jälkiä kuin vain henkisiä haavoja, naarmuja ja kolhuja. Menetin mm. noin puolet jo muutoinkin ohuesta tukastani kaiken stressin vuoksi ja siksikin käytän pidennyksiä. Toinen sitäkin suuremmin elämääni häiritsevä vaikutus on ollut muistiini.

Olen vielä joskus aikuisiälläkin ollut pitkään erittäin hyvämuistinen, jolloin muistin kaikki omat asiani, ja toistenkin. Ihmiset laittoivat asioita muistiin kertomalla ne minulle. Tämä on kuitenkin muuttunut kovasti. Olen ennenkin huomannut muistini heikentyneen tietyissä elämänvaiheissa, ja nyt jälkikäteen kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, että se tapahtuu aina sen jälkeen kun kaivautuu jälleen ylös sieltä jostain synkästä kaivosta, jossa vietti taas jonkin aikaa. Erityisesti PTSD:n oireilu tuntuisi tähän vaikuttavan. Aina kun se on ollut pahana, jää minulle jälkikäteen jollain tapaa käyttöön aina vain vähemmän kapasiteettia aivoissa tallentaa asioita muistiin. Etenkin lähimuisti on tällä hetkellä aika heikko, ja yksittäisiä muistoja pidemmänkin ajan takaa katoaa helposti elleivät ne ole olleet jotenkin ihan valtavan merkittäviä. Ja näistä näkyy esimerkkejä päivittäin.

Sanat katoaa. Saatan kertoa jotain juttua miehelleni, mutta se on tosi takeltelevaa, koska sanoja on vaikea löytää, tai sitten ne korvautuvat täysin väärillä sanoilla. Jos kysyn häneltä mitä hänellä on huomenna ohjelmassa ja hän vastaa mitä on huomenna sekä ylihuomenna, joudun huomenna kysymään uudelleen, koska siinä kohtaa ei ole enää aavistustakaan mitä eilen kerrottiin. Sen toki yleensä muistan, että se kerrottiin, mutta sisältö on pelkkää epämääräistä harmaata massaa, josta ei saa mitään muistiksi muovattavaa kiinni. 

Olen myös jättänyt tänä vuonna ainakin kaksi kertaa laskun maksamatta eräpäivään mennessä, vaikka näissä olen aina ollut ihan pilkuntarkka. Toisen olin totaalisesti unohtanut, toisen luulin maksaneeni jo ajat sitten. Jälkimmäisessä oli kyse terapeutin viimeisestä laskusta terapian lopettamisen jälkeen, ja hän joutui laittamaan huomautustekstiviestiä asiasta, jolloin vasta tajusin sen jääneen maksamatta. Vaikka se oli koko ajan ollut tuossa pöydällä. Vähän noloa osaltani.

Kerran olin pesemässä pyykkiä ja laitoin nestemäisen pesuaineen valmiiksi jo etukäteen, eri vaiheessa kuin normaalisti. Muistutin itseäni, että se on sitten jo laitettu ja näkeehän sen muutenkin, että siinä sitä on. Puolen minuutin päästä tajuan kaatavani tuplamäärää pesuainetta sille kuuluvaan koloseen, koska unohdin jo, että sitä siellä oli. Ylimääräinen osa oli saatava pois, koska maksimiraja oli ylitetty jo ajat sitten. En keksinyt muuta kuin tehdä talouspaperista lokeroon mahtuvia rullia, jotka imivät sitä sieltä pois, kunnes oltiin maksimirajan alapuolella. 

Edellispäivänä katsoin jalkapalloa, mitä teen nyt joka päivä ja tykkään siitä. Heti pelin jälkeen ei ollut enää aavistustakaan, mikä oli toinen kyseiseen peliin osallistunut maa. En muistanut enää paitojen värejä, saati pelaajien kasvoja, en mitään mistä olisin voinut sen muistiini palauttaa. 

Eilen en muistanut mikä on näppäinyhdistelmä, jolla sivu ladataan uudelleen, vaikka käytän sitä joka päivä ja olen käyttänyt monta vuotta. Valitsin kerta toisensa jälkeen näppäinyhdistelmään sitkeästi kolmosen R-kirjaimen sijaan, kunnes järkeilemällä tajusin R-kirjaimen tarkoittavan refreshiä, jolloin se palautui mieleen.

Reilu viikko sitten (ja tässä kohtaa en enää muista mitä olin kirjoittamassa, koska tuli noin sekunnin ajatuskatkos, mutta koska tuossa oli vinkkinä tuo viikko niin sieltä se löytyi sitten hetken päästä taas) tein suklaakakkua. Laitoin suklaan sulamaan mikroon kahdeksi minuutiksi ja kuvittelin sen olevan vähän. Olen tehnyt samaa kakkua monet kerrat ja tiedän, että se on valtavasti liikaa. En enää muistanut, enkä keskittynyt. Havahduin valtavaan palaneen käryyn ja pelästyin, että olen laittanut hellan vahingossa päälle. Ei, suklaa oli muuttunut mikrossa mustaksi ja koko asunto oli pakko tuulettaa varsin huolella, jotta hajusta päästiin edes osittain eroon.

Kuljen monesti huoneeseen, enkä enää muista miksi. Kävelen väärään huoneeseen, kun piti mennä toisaalle. Otan väärän pillerin tai unohdan otinko ollenkaan ja kuinka monta. Saatan unohtaa ihmisten nimiä, kavereiden puolisoiden nimiä, kaverin sukunimen. Olen unohtanut oman asunnonnumeroni, mikä johti toisen asunnon numeron painamiseen ovisummerista useammin kuin kerran. Jopa yöllä.

Otan läppärin tai puhelimen käteen tarkoituksena selvittää sen avulla jokin asia, mutta koska siinä on aina jokin notifikaatio johon huomioni kiinnittyy pieneksi hetkeksi, unohdan kokonaan että jotain piti tehdä. Muistan sen ehkä jokusen tunnin päästä. Useissa asioissa pätee se, että jos en ihan heti tee ja jos mikään asia tulee siihen tekemisen väliin, oli miten pieni asia tahansa, en enää muista. Unohtamiseen riittää yksikin päähän tullut ajatus jostain muusta.

Kuulen paljon asioita, joita luulen kuulevani ensimmäistä kertaa. Voin olla vaikka järkyttynyt siitä, että joku on kuollut, vaikka olisin alunperin kuullut kyseisen henkilön kuolemasta vaikka vuosi sitten. Voin saada mielestäni täysin uutta informaatiota, jotakin poikkeuksellisen hienoa ja siistiä, ja sitten hetken päästä kuulla, että siitä ollaan kyllä puhuttu aiemminkin. 

Haluaisin muistaa kaikenlaista hauskaa ja tärkeääkin nippelitietoa, mutta vaikka kuinka yritän niitä päntätä mieleen, eivät ne sinne enää jää. En osaa edes veikata mitään sinne päin. En muista kuinka korkea on maailman korkein vuori, kuinka syvä on Mariaanien hauta ja missä se sijaitsee, tai vaikka kuinka vanhaksi huonekärpänen elää. En tiedä yhtään onko kyse sadoista vai tuhansista metreistä, tunneista, päivistä tai viikoista. Vaikka olisin näitä asioita selvitellyt kuinka monta kertaa ja koittanut painaa mieleen, niin joka kerta kun tiedon tarkistaa, tuntuu se siltä ettei sitä olisi koskaan ennen kuullutkaan.

Joskus aikoinaan olen erityisesti raskaampina aikoina joutunut näiden vuoksi vaikeuksiin myös työrintamalla. Olen mokaillut, koska olen unohdellut. Tehnyt yksinkertaisissa asioissa virheitä, koska kaikkea ei ole enää vain kyennyt muistamaan, eikä keskittymistä pitämään yllä vaadittavalla tasolla. Ehkä tämänkin vuoksi olen suosinut alitajuisesti töitä, joissa henkinen kuormitus on ollut pientä, eikä liikkuvia osasia ole niin valtavasti. Tai vaikka töitä, joissa on koko ajan selkeät kirjalliset säännöt, joita seurata.

Koska tämän muistiongelman tiedostaa, sitä on vaikea luottaa muistiinsa silloinkaan kun luulee muistavansa jotain. En uskalla juuri mitään sanoa faktana missään, ennen kuin tarkistan sen ensin ja tiedän sen satavarmaksi. Monesti myös mietin, että pitäisi kaverilta kysyä sitä tai tätä, mutta sitä ei aina edes kehtaa, koska tietää että asiasta on mahdollisesti puhuttu aiemmin. Tai vaikka ei tietäisikään, niin jo ajatus siitä että saatat kysyä jonkun elämän tärkeästä tai muuten suuresta käänteestä uudelleen, tuntuu vähän loukkaavalta toista kohtaan. Monesti en kysy, koska en halua loukata, jos olenkin asiasta jo aiemmin kuullut mutta en vain muista sitä. Lisäksi mikään ei takaa sitä, että muistaisin vaikka kysyisinkin uudelleen, ja sitten vasta kurjalta tuntuisikin, kun on kahdesti kerrottu.


Traumanjälkeisten oireiden kirjoa monimutkaistaa se, että häiriöön liittyy usein myös muita psykiatrisia ongelmia, kuten masennusta, päihteiden väärinkäyttöä, muutoksia muistissa ja kognitiivisissa toiminnoissa sekä muita mielenterveydellisiä ja fyysisiä ongelmia. Kaikki tämä yhdessä johtaa siihen, että henkilön sosiaalinen toimintakyky vaarantuu. Tästä voi seurata erilaisia ongelmia muun muassa koulu-, työ- ja perhe-elämässä. PTSD-oireisiin kuuluvat esimerkiksi fyysiset tuntemukset kuten hikoilu, vapina, nopea syke ja univaikeudet. Myös ruokahaluttomuutta voi esiintyä. Psyykkisiä oireita ovat yhtäältä väkisin mieleentulevat voimakkaat tunteet ja muistikuvat ja toisaalta tapahtuman kieltäminen, ns. henkinen puutuminen. Tyypillistä on myös keskittymisenvaikeus, väsymys, epätodellisuuden tunne sekä syyllisyys tai syyttely.


PTSD:n on tutkimuksissa todettu ihan fyysisesti muuttavan alueita aivoista, jolloin poikkeavuudet voi myös kuvantaa. Yksi näistä alueista on hippokampus, jolla on sormensa pelissä muistojen suhteen. Sen vastuulla on muistojen muodostaminen ja tämä prosessi saattaa häiriintyä sen verran PTSD:n vaikutuksesta, että hippokampuksen koko pienenee. Lisäksi trauman kokeneiden aivoissa tapahtuu kaikenlaista muutakin epätavallista; lisääntynyt veren virtaus toisiin alueisiin vaikuttaa toisten alueiden normaaliin toimintaan, ja sama toisinpäin. Toiset alueet aivoissa voivat suurentua, toiset pienentyä. Henkisen trauman kokeneen oireet saattavat olla verrattavissa fyysisen aivovaurion saaneisiin (minullakin epäiltiin vajaa kymmenen vuotta sitten aivoinfarktia TYKS:ssä). PTSD-aivot toimivat siis ns. normaalin ihmisen aivoihin verrattuna monella tapaa poikkevalla tavalla. Mm. näiden asioiden vuoksi on myös ollut puhetta PTSD:n muuttamisesta disorderista injuryksi, eli häiriöstä (fyysiseksi) vammaksi.




Tunnusluvut, tilinumeroni, puhelinnumeroni, ja osan salasanoistani muistan vielä, mutta olen miettinyt pitäisikö näitäkin listata jonnekin ylös, jos vaikka unohdankin. Onneksi toistaiseksi muistan sen kaiken mikä on ihan oikeasti tärkeintä ja kaiken sen, mihin riittää valtavasti kiinnostusta ja intohimoa. 

Mutta vaikka unohdan joskus jonkin asian, mikä ystäviini tai kavereihini liittyy, ei se tarkoita että unohtaisin siksi, ettei kiinnostaisi tai etten välittäisi. 

Joskus vain unohdan.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Onko lupa kasvaa?


Reilu viikko sitten kaksi sukulaisistani käänsi minulle selkänsä. Oikeastihan tuo selän kääntäminen tapahtui jo jokunen vuosi sitten ja se tuli selväksi sillä, että kaikenlainen yhteydenpito loppui pitkälti kuin seinään. Se oli aivan erityisen helppo nähdä somekäyttäytymisestä, ja monet muutkin asiat puhuivat sen puolesta jo pitkään.

Sukuni on aika pieni, ja siinä samassa porukassa tuli vietettyä aikaa lapsuudesta lähtien, tiiviisti joka kesä ja muut koululomat, mummolassa sukulaisten kesken. On olemassa valtava määrä ihania muistoja noilta ajoilta, joskin nyt tuntuu että ne ovat osittain jollain lailla valheellisia. Ikäänkuin ne eivät olisikaan olleet totta, nyt kun tietää miten kävi heidän kanssa, jotka niihin liittyi.

Kun mietin milloin tämä ulkopuolelle jättäminen alkoi ja milloin viimeisiä viestejä on vaihdeltu, huomasin että pääasiassa se sijoittui sinne Saksa-ajoille. Ehkä siis syitä ei tarvitse tälle sen enempää miettiä, joskin ymmärrettävämpää olisi ollut jos se välien katkaiseminen olisi tapahtunut jo silloin eikä vasta nyt. Tämän kautta on ollut kuitenkin mielenkiintoista tarkastella sitä minää, joka Saksassa olin.

Olin niinä aikoina varsin äänekäs. Uhmakas ehkä myös, ja koin suurta tarvetta julistaa maailmalle sitä kaikkea mitä olin (mielestäni) oppinut. Mustavalkoinen ajattelutapani oli noina aikoina huipussaan ja julistin sanomaani vain ja ainoastaan niiden linssien läpi. You either want it or you don't oli treeniblogini nimi, eli joko sitä tahtoo tai ei ja minähän tahdoin. Ne, jotka eivät oikeasti tahtoneet, eivät samaan pystyneet. No, en ole ollut enää vuosiin sitä mieltä. Ei mikään ole niin yksinkertaista, mitä minulle silloin kaikki oli. Tosiasiassa mikään ei ollut silloin hallinnassani, vaan pidin kaiken väkisin kontrollissani tekemällä maailmastani täysin mustavalkoisen. Oli helppo valita kahdesta aina se toinen vaihtoehto, sen sijaan että olisi olemassa useita harmaan sävyjä, joiden sekaan olisin hukkunut.

Saksassa asumisen aikaan mielenterveyteni ei ollut hyvällä tolalla, eikä vielä kunnolla Skotlannissakaan. Silloin en tiennyt minkä kanssa olen tekemisissä, enkä edes ajatellut mielenterveydessäni olevan mitään vikaa. Olin siinä uskossa, että minä vain olen sellainen ihmistyyppi, joka ajattelee ääripäissä, joka haluaisi mieluummin tappaa itsensä kuin jäädä yksin, joka reagoi muutoksiin paniikilla ja sekoamalla, ja joka lakkasi syömästä silloin kun mitään muuta ei elämässä pystynyt sillä hetkellä kontrolloimaan. Diagnoosit ja niiden mukana tuleva tietoisuus olisi noina aikoina ollut kultaa, mutta niiden pariin vei pitkä tie vasta vuosien päästä.

Tiedän, että suututin silloin monia ihmisiä ja ehkä vielä enemmän suututin heitä sillä, etten välittänyt siitä. Oli aivan sama kuinka moni minuun tulistui, millaisia kommentteja sain tai kuka elämästäni katoaisi. Olin kertonut itselleni olevani erakko ja että tarvitsen vain mieheni, että olen valtavan itsevarma ja seisoin kaiken sanomani takana sataprosenttisesti - eli siis uskoin kaiken oikeasti olevan vain ja ainoastaan juuri niin kuin ajattelin ja sanoin. Miksi silloin muilla ihmisillä olisi ollut väliä? Näistä uhmakkaista ajoista olen kasvanut valtavasti. En ole enää vuosiin ollut se ihminen, joka silloin olin.

Koen silti, että se oli tärkeä kasvuvaihe, eikä suinkaan turha. Se oli siksi tärkeää, että sain silloin ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa itsestäni kaikenlaista ulos. Blogit tarjosivat siihen loistavan alustan ja pääsin samaa sanomaa julistamaan lehteenkin. Minua vihdoin kuultiin ja minut nähtiin, ja se oli jollain lailla huumaavaa. Sen huumaavuuteen vaikutti todennäköisesti historiani ja sen moni vaihe, jolloin olisi ollut elintärkeää, että joku olisi minut huomannut. Se voimakas tarve oli siis edelleen olemassa, ja olin tarkoituksella provosoiva. Vähän jopa nautin siitä, kun kaikki eivät minua ymmärtäneet tai nähneet asioita samaan tapaan ja suuttuivat sen seurauksena. Se oli jollain tapaa hauskaa, sillä olinhan itse kuitenkin se ainoa, joka oli (mielestään) oikeassa. Tätä vaihetta kesti sen hetken aikaa mitä kesti, ja sitten se hiipui. Haluni olla voimakkaasti esillä ja tulla kuulluksi kuoli pois joskus Skotlannissa, jolloin se tuli ilmi mm. sillä, että punainen tukka ei tuntunut enää omalta. Ventovieraat ihastelivat sitä ääneen kaupoissa ja olin varsin näkyvä sen kanssa. Se huusi, vaikka en enää itse tahtonut. Silloin heitin sille hyvästit ja nautin siitä, ettei mikään minussa enää kirkunut.

Ehkä tuo aika johtui siitä, että olin ensimmäistä kertaa sellaisessa ympäristössä, jossa sain luoda itseni. Ehkä se, että olin niin turvallisessa ihmissuhteessa, mahdollisti sen. Ehkä se oli jotain minkä vain piti päästä minusta ulos, minkä olisi ehkä pitänyt päästä jo teini-iässä, mutta silloin palikat eivät olleet sille kohdillaan. Minun piti olla hiiri kaksikymmentäkahdeksan vuotta, jotta sain olla tiikeri seuraavat kaksi, jotta sain alkaa etsiä ihan oikeaa itseäni siitä eteenpäin.

Oikeasti en ole tiikeri enkä hiiri. Olen kaikkea siltä väliltä. Sitä nimenomaista harmaata aluetta kuten suurin osa muistakin, en ääripäätä. En tiedä minkä eläimen pukuun lopulta pukeudun vai asetunko kodiksi minkään karvoihin tai höyheniin, mutta siihen asti liikun sujuvasti harmaasta harmaaseen, en enää mustasta valkoiseen. Samalla kun opin itsestäni, opin koko ajan hillitsemään ja hallitsemaan itseäni paremmin, opin olemaan antamatta periksi ihan jokaiselle tunteelle ja näin hiomaan kulmia pois. En minä niitä kulmia tarvitse. Muista syntynyttä kiukkua harvoin tunnen enää, jolle ennen annoin helposti vallan. Minuun on asettunut ihan viime kuukausina varsin vahva rauha, jonka avulla kävelen pois kun minua koitetaan provosoida, enkä ota henkilökohtaisesti erinäisiä asioita, jotka eivät sitä ole. Tämän huomaa aivan erityisen hyvin kun osallistuu nettikeskusteluihin.

Olen nykyisin ihmisenä paljon parempi kuin olin joskus. Enkä sillä tarkoita, että olisin jollain lailla parempi siksi koska syön suurimmaksi osin vegaanisesti tai koska liikun sähköautolla. Tarkoitan sisäisiä asioita, arvomaailman muuttumista, sydämen avautumista ihmisille ja maailmalle ja erityisesti ehkä sitä, miten paljon olen ylipäätään panostanut itseeni ja kehittymiseeni. Teen sen ollakseni aina parempi vaimo, ystävä ja ihminen. Olen kasvanut, olen aikuistunut. En toimi enää pelkästään tunteet edellä, vaan se puoli minusta on keskusteluyhteydessä järkipuolen kanssa. En usko tietäväni enää mistään mitään, enkä varsinkaan julistaisi aatoksiani oikeina totuuksina ympäri maailmaa. Sitä ei voi kai kukaan kieltää, ettenkö olisi muuttunut valtavan paljon siitä, jollainen olin kuutisen vuotta sitten. Ei kai kukaan samana pysy muutoinkaan noin pitkää aikaa, saati sitten minä, joka muuttuu joka ympäristössä ja elämäntilanteessa muutoinkin.

Mutta vaikka kuinka aina muutun, ei se silti tarkoita sitä, että kasvu tekisi koskaan U-käännöstä ja lähtisi takaisinpäin. Se minuuteni keskiö, johon joskus yksin luonnon keskellä hiljaisuudessa pääsen käsiksi, kuiskaa kaikkea muuta kuin tarvetta huutaa tai olla missään oikeassa.

Tämän kaiken vuoksi mietinkin sitä, että miksi ihmiset, jotka on vuosikymmeniä olleet siinä rinnalla, kääntävät selkänsä siitä syystä jollainen joskus olin hetken, mutta jollainen en ole enää aikoihin ollut? Enkö minä saisi tehdä virheitä, joiden kautta kasvaa paremmaksi ihmiseksi? Eikö suhteellisen läheisten sukulaisten pitäisi lopulta olla niitä, jotka ymmärtäisivät tällaisen prosessin kaikesta selvimmin, tietäen mistä on tultu ja missä mennään? Sen sijaan, että suljetaan ulkopuolelle sanomatta sanaakaan siitä, mikä mättää ja ilman halua keskustella.

Ihmissaasta, teit virheen, olit hetken vääränlainen, olet ikuisesti leimattu, et kelpaa itsenäsi, mene pois, kukaan ei sinua enää kaipaa, olet heikoin lenkki, hyvästi. 

Ehkä sitä on jollain tapaa ottanut sukulaiset itsestäänselvyytenä, ajatellen että heidän edessä uskaltaa sentään aina olla oma itsensä, oli meneillä oleva vaihe millainen tahansa. Että sieltä suunnalta ei kovin rankasti tuomita, ainakaan lopullisesti, kun side heihin on kuitenkin muodostettu jo syntymässä. Eihän veri toki perhettä tee eikä varsinkaan velvoita tykkäämään toisesta, mutta silti sitä helposti ajattelee tämän suuntaisesti. Että jotkin asiat tässä maailmassa pysyisi muuttumattomina, vaikka kaikki muu muuttuisi. Vaan katkeaa ne verisiteetkin kun selät kääntyy. Kertooko se lopulta enemmän minusta vai sittenkin heistä?




Aloitin uuden piirustussarjan nimeltään Happy Memories eli Hyvät Muistot. Piirrän yksittäisiä kivoja muistoja elämän varrelta, oli ne sitten konkreettisia asioita, pieniä yksityiskohtia tai laajoja aikajanoja. Tämä oli niistä ensimmäinen. Saksan ja Skotlannin yksittäisten muistojen lisäksi tämä kertoi kesäistä tarinaa mummolasta ja liittyi vahvasti ihmiseen, joka selkänsä käänsi. Etukäteen kirjoitin ylös näitä muistoja ja piirustusaiheita, joista sittemmin piti ottaa pois usea, koska tunne niiden takana on nyt erilainen.

Se valvottu yö takapihalla, se kerta kun mentiin maitokärryillä toisiamme lykkien eläimiä katsomaan, se kun jäätiin hevosaitauksessa olevaan latoon piiloon ja pelättiin että jäädään kiinni, ja se katkarapu siinä kaakaojauheessa, kun mikään ei ollut kai koskaan naurattanut ihan niin kovin.

Menetyksiä on monenlaisia. Selkeiden menetysten lisäksi on olemassa niitä, jotka eivät koske niinkään tätä päivää vaan menneitä muistoja. Sitä voi vielä tässäkin iässä ikäänkuin menettää hyviä aikoja jopa vuosikymmenten takaa. Kaikenlaiset menetykset on joka tapauksessa tässä vaiheessa niin tuttuja jo, etten niitä enää edes juuri erota toisistaan. Tämäkin menee sinne samaan, missä on vielä edellisetkin tuoreina. Se on yksi suuri musta pallo, joissa joitakin osa-alueita ikävöi enemmän kuin toisia, ja joitakin toisia ei ajattele enää juuri laisinkaan. Elämä on, it is what it is, tässä vaiheessa kohautan lähinnä olkia. Hämmentyneenä, mutta en suruissani enkä myöskään kaunaa kantaen. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikilla ole kykyä ymmärtää.

Pääasia on, että voin katsoa itse itseäni ja olla tyytyväinen siihen, mitä sisälläni näen. Tyytyväinen siihen, millainen ihminen olen. Tietäen, että en ole vääränlainen, eikä menneet virheeni määritä nykyisyyttä. Toisten silmissä voin olla mitä vain, mutta kunhan olen sovussa ja tunnen rauhaa itsessäni, niin kaikki on hyvin.

Ja kaikkihan on hyvin.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Tarinat tatuointien takana


En muista milloin viehtymykseni tatuointeihin nosti ensimmäisiä kertoja päätään, tai milloin olisin ensimmäistä kertaa katsonut tatuoitua ihmistä ja todennut, että minäkin haluan. Nykyisin ihollani on kuusitoista tatuointia, vaikka seitsemäntoista on tatuoitu. Yksi on siis laitettu peittoon toisella. Olen alusta saakka ollut hyvin tarkka kenelle menen neulattavaksi ja tottunut vaatimaan parasta. Tehnyt paljon tutkimusta, että kenen tyyli on tarpeisiini sopiva ja laatu tarpeeksi hienoa päätyäkseen iholleni. Alussa en osannut olla ihan niin tarkka vaikka valitsinkin hyvän tekijän, mutta silloin en tiennyt tarpeeksi.

Kaikilla tatuoinneillani on merkitys ja tarina. Se on minun tyylini ottaa tatuointeja. Toiset ottavat koristeita, minä otan tarinoita.


Tuhat kitaraa

Otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2010, eli 26-vuotiaana. Olin miettinyt tatuoinnin ottamista noin kahdeksan vuotta ja siinä ajassa sen sisältö muuttui kerran. Olin jo teini-ikäisenä hurahtanut Bruce Springsteenin musiikkiin ja selvää oli, että jotain artistin sanoja tulisi iholle. Halusin kuitenkin ehdottomasti sellaiset sanat, joilla olisi merkitystä myös Brucen ulkopuolella. Alkuperäinen ideani oli tatuoida Born to Run -biisistä kohta I wanna die with you on the street tonight in an everlasting kiss. Kahdeksan vuoden päästä se oli ehkä hieman liian romanttinen päätyäkseen tatuoinniksi, joskaan en sitä missään nimessä katuisi jos sellainen olisi iholle päätynyt.

Päädyin lopulta valitsemaan sanat kappaleesta Radio Nowhere. Kyseiset sanat julistavat vahvasti rakkauttani musiikkiin, eli toimii myös Brucen ulkopuolella. Asuin silloin lähellä Turkua ja valitsin sieltä tekijän, joka osasi tehdä hienoja kuvia. En tiennyt, että hienojen kuvien tekijät eivät välttämättä jaksa panostaa teksteihin juuri laisinkaan ja saattavat tehdä ne puolihuolimattomasti. Tykkäsin kuitenkin tatuoinnistani kovasti, vaikka se epätäydellinen olikin. Fontin olin valinnut itse. Enää en valitsisi samanlaista, enkä samantasoista tekijää, mutta mitään tarvetta ei koskaan ole ollut tätä muokata. Se käy minulle juuri tällaisena. Se on ensimmäinen ja siksi rakas. Tekeminen taisi kestää hurjat viidestä kymmeneen minuuttia ja kipua se ei aiheuttanut. Rivit sentään menee oikeasti suorassa, asentoni kuvassa aiheuttaa ylimääräisiä mutkia rivien letkoihin.

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices
speaking in tongues


Bruce x2 ja tie kotiin

Myöhemmin samana vuonna halusin toisen Brucen tekstin iholleni. Olin silloin paininut paljon terveyteni kanssa, juossut lääkäriltä lääkärille ja joutunut taistelemaan hoidon puolesta. Halusin No Surrender -biisistä sanat No retreat, baby, no surrender nahkaani koristamaan, kertomaan, että luovuttaa ei saa. Koska olin ollut ehkä vähän naiivin tyytyväinen ensimmäiseen tatuointiini, päädyin samalle tekijälle jälleen. Se hoitui taas erittäin nopeasti ja olin alkuun tyytyväinen. Kuitenkin jo aika pian tuijottelin sitä ja mietin, että tykkäänkö siitä oikeasti. Minusta tatuointi oli hieman huolimattomasti tehty ja se oli aivan liian pieni. Toki se oli sitä kokoa johon olin sanonut, että hyvä, kiitos, tuo käy, mutta näin jälkikäteen olen oppinut, että hyvä tekijä kertoo kyllä mitä kannattaa tatuoida ja mitä ei, eikä edes suostu tekemään tatuointia mikä ei aikaa kestä. Liian pieni teksti on sellainen, sillä ajan myötä kirjaimet saattavat sulautua toisiinsa. Tämä olisi ollut sellainen, mutta peitin sen jo aiemmin.

Asuttiin Skotlannissa silloin ja elettiin vuotta 2013. Olin pidempään miettinyt tekstin peittämistä ja sen uudelleen tekemistä suurempana, laadukkaampana ja paremmalla fontilla toisen käden kyynärvarteen. En tiedä mistä idea majakasta tuli, mutta kun tutkin sen merkityksiä ja löysin sieltä mm. sanan koti, aloin itkeä. Elettiin silloin tilanteessa, jossa ei vielä tiedetty minne tullaan päätymään, ja ajatus kodista tai sen löytämisestä tuntui jotenkin aivan valtavan kaihoisan ihanalta. Että se majakka siinä käsivarressa ohjaisi kotiin. (Tähän liittyvästä suhteellisen jännästä tarinasta olen kirjoittanut täällä ennen, ja se löytyy täältä.) 

Näillä ajatuksin menin erääseen puolalaisten pyörittämään tatuointiliikkeeseen (Michael da Bear) mielessäni tietty tatuoija siellä, mutta hänelle ei ollut vapaita aikoja, joten tatuointini voisi tehdä joku toinen. Päätin heittäytyä, sillä paikan taso oli kuitenkin sen verran hyvä, että uskalsin luottaa tekijöiden olevan vähintään hyviä, ellei erinomaisia. Sain tietää tekijän vasta tullessani myöhemmin toiste ajankohtana paikalle. Hänen nimensä oli muistaakseni Maurius. Majakalle löytyi netistä sopiva mallikuva, jonka pohjalta tatuoija piirsi kuvan. Tatuoidessa tekijän koneelta pauhasi puolalainen rokki ja sanaakaan hän ei englantia puhunut. Mielenkiintoinen kokemus, mutta molemmat kädet tulivat toivottuun kuntoon. Peittokuvan alta näkyy vain ihan hieman pari pientä viivaa, jotka muistuttaa siitä, mikä sinne piilotettiin. 

Näiden kestoa en muista, tovi siellä meni, mutta kivun puolesta olivat äärettömän helpot.



Helga

Vuonna 2014 asuttiin edelleen Skotlannissa ja olin bongannut somesta, että eräässä tatuointiliikkeessä olisi tekijöitä vailla töitä juuri 30-vuotissyntymäpäivänäni. Siitä se idea sitten lähti. Olin jo pidempään pyöritellyt mielessäni tatuointia muistoksi ajalta kun Saksassa asuttiin, ja halusin sen jalkaterääni syystä että Saksassa olin lopulta oppinut seisomaan omilla jaloillani. Onnekseni en ollut silloin älynnyt lukea miltä jalkaterän tatuoiminen tuntuu, tai olisi saattanut jäädä väliin. Syntymäpäivänäni marssin liikkeeseen (Rebel Ink) ja sanoin, että tahdon jalkaterääni söpön lehmän. Saksassahan asuttiin maitotilan keskellä ja täten lehmät on oleellinen osa Saksa-muistoja. Tatuoinnin tekijäehdokkaaksi päätyi nainen nimeltään Ashleigh Webb, ja hän ryhtyi lehmää piirtämään. Toi näytille luonnoksensa ja kysyi miellyttääkö se minua. Hän oli tehnyt siitä oikein naisellisen silmäripsineen, enkä koskaan unohda sitä kun sanoin, että tahdon mieluummin poikalehmän.. Poikalehmän?! No, hän poisti lehmältä ripset ja muut naisellisuudet ja sain täten lehmän, joka ei niin naisellinen ollut. Pojaksi se ei muuttunut sentään, onneksi, kun en minä sonnia tahtonutkaan vaan sen lehmän.

Tekemiseen taisi mennä parisen tuntia ja paikka tosiaan oli kivulias. Jalkaterä on niin luinen ja ilmeisesti hermoja kulkee siinä pinnassa, plus lähellä varpaanvälejä tuntui myös aika mojovalta. Siispä minä kiroilin. Kiroilin kuitenkin suomeksi, joten tekijän ei tarvinnut pahoja sanojani kuunnella. Mitään traumoja asiasta ei kuitenkaan jäänyt sillä jo hetken päästä mietin, että toinen jalkaterä huutaa lammasta muistuttamaan Skotlannin elämästä. Vielä en ole sitä ottanut, sillä tuo paikka on jälkihoitoineen hankala. Oma jalkani turposi niin, etten voinut kävellä sillä kolmeen päivään, eikä kahteen viikkoon voinut pitää kenkiä. Mutta joku päivä se lammas siihen vielä tulee.

Lehmä sai nimeksi Helga, koska tokihan söpöt lehmät nimen tarvitsee. Ja saksalaiset lehmät tarvitsevat saksalaisen lehmän nimen. 


Soft Kitty

2015 oltiin Suomessa oltu jo noin vuosi. Natusella oli ensimmäinen syöpä jo sairastettu ja olin ymmärtänyt ihan toden teolla, ettei karvainen rakkaani tule olemaan siinä vieressä sittenkään enää vuosia. Selvää oli, että Natunen iholle lopulta päätyy muistotatuointina, mutta halusin ottaa sen jo tuossa kohtaa, jotta ei tarvitsisi ottaa sitä itkien Natusen kuoleman jälkeen. Selvitin lähiseudun tekijät, kun omasta kaupungistani ei mielestäni tarpeeksi hyvää löytynyt. Googlettelin niitä tekijöitä, jotka jotain kautta tiesin hyviksi, ja olin iloinen että kohtalaisen ajomatkan päässä toimii Inkku (La Escobar Familia), jonka tekemistä olin televisiosta seurannut jo jonkin aikaa. Otin yhteyttä ja varattiin ensimmäinen meidän useammasta ajasta. Inkulle ei ole helppo saada aikoja (yleensä vain pari kertaa vuodessa avaa kirjat), mutta onnistuin.

Fontin valitisin jälleen itse, halusin siitä leikkisän ja siten aiheeseen sopivan. Tekstin toiselle puolelle halusin pari tassunjälkeä ja toiselle töpöhäntäisen kissan Natusta kuvaamaan. Itse tekstihän on loistosarjasta The Big Bang Theory eli suomalaisittain Rillit Huurussa. Siinä se on toistuva laulu/loru, jota käytetään kun joku on kipeänä (tästä omaan suosikkipätkäni niistä). Ja tietysti siinä lauletaan siis kissasta. Pehmoisesta kissasta, lämpöisestä kissasta, pienestä karvapallosta. Iloisesta kissasta, uneliaasta kissasta, purr, purr, purr

Rintakehä on aika tunnetusti suhteellisen arka paikka tatuoida, mutta tämä oli helppo koska neula ei koskaan ollut iholla kovin pitkään ja kyseessä oli kuitenkin vain teksti. Muutamaan otteeseen tunsi silti hyvin kun neula osui kivasti joihinkin hermoihin, jolloin kipua tuntui hetken aikaa pitkin leukapieliä ja vaikka mitä.


Pääskyt

Myöhemmin samana vuonna otin lapsuudenystäväni kanssa samanlaiset tatuoinnit, samaan paikkaan, yhteisellä Helsingin reissulla. Pääskyihin päädyttiin niiden symbolisen merkityksen vuoksi, sillä ne kertovat mm. lojaaliudesta. Itselleni pääskyset on muutoinkin tärkeitä ja niihin liittyy monia muistoja hetkistä, joihin mielellään palaa. Tatuoinnissa niitä on kaksi, koska meitä on kaksi. Ollaan vitsailtu, että ensimmäisenä siinä menee ystäväni, jota minä seuraan pitkin Helsinkiä. Näin meidän reissut on menneet. Vähän väliä eksyksissä.

Paikkana oikeasti täysin kivuton. Tatuointi tehtiin Tattoo Shopissa ja tekijänä toimi Tay Pham. Mielettömän mukava tyyppi ja jälkeenpäin vasta kuulin, että hänkin oli tv:stä tuttu.


Seikkailut

Myöhemmin kyseisenä vuonna oli täällä tatuointimessut. Tiesin, että Inkku on sinne tulossa ja sain ajan varattua hänelle. Sillä kertaa halusin ensimmäisen vesivärityylisen kuvani ja samalla ensimmäisen kuvani, jossa on väriä. Halusin olkavarren mitalta laivaa kuvastamaan levottomuuttani, muuttoja maasta toiseen ja menneitä ja tulevia seikkailuja. Laitoin Inkulle referenssikuvan tyylistä mikä miellytti silmääni ja sen pohjilta hän piirsi kuvan, jota pidin ja yhä pidän ihan valtavan hienona. Ja niin piti myös messujen raati - voitettiin sillä sekä päivän paras tatuointi, että koko viikonlopun paras tatuointi-palkinnot.

Kuvaa tehtiin lähes neljä tuntia eikä sattunut juuri laisinkaan.


Pienempi kuin kolme

Samalla kertaa pyysin Inkkua tekemään minulle laivan jälkeen nopean pienempi kuin kolme-tatuoinnin. Hääpäivä oli silloin lähellä ja otin sen miehelleni siihen. En todennäköisesti koskaan menisi tatuoimaan kenenkään nimeä (paitsi niiden, jotka ei enää tässä elämässä ole), mutta tällaisen voin hyvin ottaa. Pienempi kuin kolme-sydän liittyy vahvasti meidän suhteen alkuaikoihin, jolloin kirjoiteltiin ihan valtavasti toisillemme, eikä silloin mitkään chatit kääntäneet sitä automaattisesti punaiseksi sydämeksi kuten nykyisin. Se on siinä miehelleni. Tästä on tosin vitsailtu paljon kotona, että otin itselleni tatuoinnin ikäänkuin lahjaksi miehelleni.


Synkkä ja kiero

2016 kävin vihdoin tatuoimassa oman merkkini niskaani. Oikeastaan mitkään kaksi muuta sanaa eivät minua niin hyvin kuvaa kuin vuosi toisensa jälkeen nämä kaksi. Se ei ole automaattisesti pahaa synkkyyttä eikä pahaa kieroutta, se voi olla myös varsin nautinnollista, esimerkiksi mustaa huumoria. Toisaalta tämä kuvaa myös kaikista parhaiten rajatilapersoonallisuushäiriötä, ja olenkin sanonut että juuri tuon rajatilan takia tämä niskassani lukee.

Otin tämän ihan paikallisessa liikkeessä (Tino's Tattoo, tekijä taisi olla Moona) valitsemallani fontilla. Tatuointi oli nopea ja helppo tehdä koska se on pieni ja simppeli, mutta sai siinä maistiaisen siitä, että ehkä kaulan tatuoiminen suuremmalla kuvalla saattaisi olla hieman arkaa touhua.


Yllätysruusut

Loppuvuodesta oli jälleen tatuointimessujen aika. Olin jo tuossa vaiheessa Inkun kanssa jollain lailla vakiotiimi siellä ja tälläkin kertaa päätettiin yhteisestä projektista. Nyt fiilistelin kuumailmapalloa laivan alle, samalla teemalla ja samoja asioita kuvaamaan. Jälleen halusin vesivärityyliä ja väriä. Koitin kuukausia etsiä referenssikuvaa, jonka voisin Inkulle laittaa malliksi suuntaa antamaan siitä millainen haluaisin sen olevan. Sellaista ei kuitenkaan tullut vastaan vaikka etsin ja etsin. Sitten yhtäkkiä pompsahti kuva ruusutatuoinnista, joka tyylillisesti miellytti silmää aivan valtavasti. Laitoin sen Inkulle saatesanoin en ole löytänyt sopivaa mallikuvaa kuumailmapallosta, mutta nyt tuli tällainen ruusukuva vastaan ja tämä on just sitä mitä haluan. Hän innostui, minä innostuin. Ei muuta kuin messuja kohti, jossa näkisin vihdoin piirroksen siitä, mitä iholleni oli tulossa. Paikalle päästyäni Inkku laittoi eteeni kuvia suunnitelmistaan. Ihmettelin hetken, että miksi minulle näytetään kuvia ruusuista kun kuumailmapalloa tulin ottamaan, ja vihdoin älysin sanoa, että ei sen ruusu pitänyt olla. Seurasi pieni kaaos molempien puolelta ja oli ihan selvää, että meille oli tullut väärinymmärrys aiheesta ja ymmärsin hyvin miksi. Inkun piirtämä kuva oli kuitenkin niin valtavan hieno, että tahdoin harkita sitä hetken. Menin syrjään istumaan ruusuluonnos kädessäni ja samalla Inkku alkoi puolipaniikissa piirtää kuumailmapalloa. Mitään muuta ongelmaa en tilanteessa nähnyt kuin sen, että pitää keksiä sille merkitys. Googlettelin ruusutatuoinnin merkityksiä löytääkseni jotakin, mikä resonoisi kunnolla. Ja kun törmäsin sanoihin symboloi uusia alkuja, oli homma sinetöity. Samaa teemaa kuin pitikin olla, ja minä niin rrrakastan uusia alkuja. Palasin takaisin Inkun luo, sanoin että tehdään tämä ja hän helpottuneena halasi. Kertaakaan en ole joutunut katumaan. Ja tällä vietiin myös päivän paras tatuointi-palkinto kotiin.

Toipumisprosessissa oli hieman poikkeava käänne, sillä sain jonkinlaisen allergisen reaktion. Näytti siltä, että punainen allergisoi. Se nousi koholle, puski väriä pihalle, se tykytti ja sattui niin että tuntui että nahka repeää siihen paikkaan, siihen tuli muutama ihmeellinen kovettuma ja jossain vaiheessa yhteen kohtaan syöpyi pieni reikä, mistä näin käteni vaaleanpunaisiin sisuksiin asti. Ei niin mukava kokemus, mutta googletellessani allergisia reaktioita pääsin minä valtavan vähällä. En ole uskaltanut koittaa enää punaista väriä toistamiseen, vaikka jälkikäteen onkin tultu siihen johtopäätökseen, että silloin testissä ollut uusi (huono) rasva saattoi reagoida sen punaisen kanssa, eikä minun ihoni värin kanssa. Yllättävän hyvin väri kuitenkin pysyi, eikä ole tarvinnut käydä värittelemässä lisää. 

Tätä tatuointia sain rasvata huomattavasti pidempään kun seitsemän kuukauden kohdalla vasta saatoin sen lopettaa. Tosin rasvaan sen edelleen suihkun jälkeen normaalilla vartalovoiteella, kuten usean muunkin tatuointini, sillä ne näyttää paljon paremmilta kun iho ei ole kuiva. Tämä myös varmasti auttaa niitä kestämään aikaa paljon paremmin. 

Tekemiseen taisi mennä 3-4 tuntia, eikä sattunut tämäkään. Kädet on niin helppoja paikkoja, kunnes mennään olkavarren sisäpinnalle. Siksi mulla ei siellä vielä olekaan mitään, koska tiedän, että sitten sattuu. Iho on siinä niin ohutta ja herkkää.


Isälle

Isän kuoltua 2016 tiesin heti, että tahdon aiheesta muistotatuoinnin. 2017 olin saanut ideani valmiiksi ja varasin ajan Ouluun Anssille (Inkfinite Art), jonka tyyli ja laatu vastasi omia tarpeitani. Olin päätynyt kirjettä kantavaan valkoiseen kyyhkyseen. Kyseinen kirje oli isälleni kirjoittama, erittäin tärkeä kirje meille molemmille ja se määritti kauniilla tavalla meidän viimeiset yhteiset vuodet. Kirje päätyi myös arkkuun isän kanssa ja yhdessä paloivat tuhkaksi. Kyyhkyn symbolinen merkitys on varmaan aika selvä, mutta rauha oli se, mikä sieltä sanana ponnahti tärkeimpänä esille. Siellä isä nyt oli, rauhassa.

Tatuointi on Anssin luomus toiveideni pohjalta, ja sitä tehtiin pitkään. Kokonaisuudessaan siihen meni 6-7 tuntia (toki taukoineen päivineen) ja kun samaista kohtaa, jota oli aloitettu jo kuusi tuntia aikaisemmin kiusattiin neulalla vielä kuuden tunnin jälkeenkin, oli sietorajani ihan oikeasti koetuksella. Kiroilin, itketti ja otti päähän aivan valtavan ankarasti. Kun Anssi sanoi loppua kohden, että hänellä alkaa selkä sattua, totesin että AI SINULLAKO. Mutta kuvasta tuli (tietysti) valtavan hieno ja kaiken kivun arvoinen. Sieltä synkistä pilvistä, mitä elämä isälle oli, hän pääsi vihdoin vapauteen ja lentää nyt vapaana mun selässäni aina. Kuva on yksityiskohtineen niin hieno, että toivoisin voivani katsella sitä useammin kuin mitä sitä näen.


Continue

Kesällä lähdin aika ex tempore-reissulle Helsinkiin muutamaksi päiväksi itsekseni ja päätin siellä kokeilla josko pääsisin ottamaan ex tempore-tatuoinninkin. Otin Instagramin kautta yhteyttä seuraamaani artistiin myöhään illalla ja kysyin mahdollisuutta tatuointiin seuraavalle kahdelle päivälle. Tämä onnistui jo heti seuraavalle aamulle. Idea toki oli jo mietitty valmiiksi siinä kohtaa. Halusin puolipistetatuoinnin (Project Semicolon), mikä on yleisesti käytetty mielenterveyden kanssa kamppailevien ja heitä tukevien keskuudessa. Kyseessä on suureksi osaksi itsemurhien ehkäisykampanja, jonka perustaja itse valitettavasti menetti henkensä itsemurhalle traumaattisen elämänsä jälkeen. Näillä tatuoinneilla pidetään yllä myös hänen muistoaan. Puolipistetatuoinnista on monenlaisia variaatioita, sen voi yhdistää vaikka perhoseksi tai käyttää puolipistettä sanassa i-kirjaimen tilalla. Minä halusin sanan. Valitsin continue, eli jatka. Oikeaan käteeni ja mahdollisimman näkyville, muistuttamaan siitä, että aina pitää jatkaa. 

Tatuoinnin teki Joel ja paikkana toimi Old 7 Tattoo. Nopea ja kivuton.



And sometimes, when you fall, you fly

Oli messuaika taas loppuvuodesta. Tälläkin kertaa olin menossa Inkulle, mutta messujen sijaan vasta seuraavalla viikolla hänen jäädessä paikalliseen liikkeeseen pariksi päiväksi tatuoimaan. Tämä tarjosi tilaisuuden ottaa messuilla tatuointi jonkun toisen tekemänä.

Olin fiilistellyt kämmenselän tatuoimista jo jonkin aikaa. Siinä oli jo toisessa sivussa continue-teksti ja toisella sivulla meni ruusutatuoinnin ns. vesiväriroiskeet kohti pikkurilliä. Siinä oli ihan selvä alue. Kämmenselkätatuointi on kuitenkin asia, jota kannattaa miettiä pitkään, eikä kaikki tekijät edes suostu tatuoimaan sitä (tai kaulaa). Tämä johtuu siitä, että niitä ei saa peittoon ja on ihan fakta, että esimerkiksi työmarkkinoilla ne saattaa olla este työn saamiselle. Joissain töissä ei saa olla näkyviä tatuointeja, eikä kaikki ylipäätään katso niitä hyvällä. Tatuointeihin liittyy edelleen kaikenlaisia uskomuksia niiden kantajista ja tatuointeja vihataan myös ihan avoimesti. Itse ymmärrän ihan täysin sen, että kaikissa töissä ei tatuoinnit saa olla esillä ja olen joskus haastatteluissa kysynyt (jos vaikka työasuun kuuluu lyhythihainen), että haittaako tatuoinnit ja näyttänyt millaisia kuvia/tekstejä ihollani kannan. Ymmärtäisin kyllä, jos ne olisi este tai jos joutuisin siksi käyttämään pitkähihaista. Tatuoinnit on oma valintani ja heidän valinta on se, haluavatko minut niistä huolimatta. 

Päädyin kuitenkin lopulta siihen ajatukseen, että annan tatuoida kämmenselkäni noin puoliksi yksinkertaisesti siksi koska haluan, ja jos se estää jonkun työn saamisen joskus, ei se työ koskaan ollutkaan minua varten. 

Halusin jälleen jonkin mielenterveysaiheisen tatuoinnin, sillä elin rankkaa vuotta sillä saralla. Olin jo aiemmin törmännyt jossain Instagramin syövereissä Neil Gaiman-nimisen tyypin Sandman-sarjakuviin ja erityisesti yhteen niistä, jossa sanonut sanat jäivät vahvasti pyörimään päähäni. Mietin, voisinko aiheesta saada jotenkin tatuoinnin niistä muistuttamaan. Sitten tajusin korpin osuuden sarjakuvassa ja idea oli sitä myötä valmis. Etsin referenssikuvan ja googletin läpi messujen artistitarjonnan, josta valikoin sopivaksi Jack Matisse -nimisen herran Seattlesta (nykyisin Berliinissä). Viestien vaihdon jälkeen varasin ajan. Jackin normaalista tyylistä poiketen tässä oli mukana hieman vesivärielementtiä. 

En muista kauanko kuvan tekemiseen meni (liian monta Breezeriä), mutta kipeää se ei tehnyt kuin rystysen kohdilla. Niiltä kohdin on myös väri vähän haalistunut, sillä iho on siinä niin erilaista. Se myös edelleen aristaa näistä kohdin jos vaikka survon käteni tiukkaan farkkujen taskuun, vaikka ottamisesta on aikaa jo seitsemän kuukautta. Tämänkin rasvaan edelleen aina suihkun jälkeen.

Käsi turposi jo tehdessä ja muutaman päivän se oli pieni pallo, kunnes turvotus lakkasi. Sama juttu siis kuin jalkaterän tatuoimisessa ja täysin normaalia näillä alueilla. 

Tämä muistuttaa siitä, että vaikka joskus putoaa, ei se tarkoita kuolemaa. Joskus kun putoaa, lentää.

“You know what happens when you dream of falling? Sometimes you wake up. 
Sometimes the fall kills you. And sometimes, when you fall, you fly.”

― Neil Gaiman, Fables & Reflections


Dopamiini

Samaisilla messuilla päätin ottaa lennosta vielä yhden. En yhtään muista firman nimeä, saati tekijää (edelleen liian monta Breezeriä), mutta jokin helsinkiläinen putiikki se oli. Otin iholleni dopamiinin kaavan. Tällä on tietysti suora merkitys jälleen mielenterveysasioihin, mutta etenkin se kertoo kaikesta hyvästä niihin liittyen. Lisäksi tällaiset kaavat miellyttää suuresti sisäistä nörttiäni. Jonakin päivänä haluan myös serotoniinin kaavan tälle kaveriksi.


Thoughts arrive like butterflies

Seuraavalla viikolla oli luvassa tatuointiaika Inkun kanssa paikallisessa liikkeessä. Olin kertonut ideani, värit, lauseen minkä haluan ja miksi. Tiesin taas, että Inkku loihtii jotain mieletöntä. Ja niin teki. En osannut odottaa geometrisiä kuvioita tatuoinnin taustalle ja kun on ihaillut juurikin sellaisia tatuointeja jo pidemmän aikaa, oli se varsin mukava yllätys. Paikkana oli säären sivu. Ehkä koska se oli jo kolmas tatuointi viiteen päivään, alkoi koko touhu ihan suoraan sanoen v*tuttaa. Se värittäminen ja sen aiheuttama kipu oli jotenkin ihan sietämätöntä. Ei sietämätöntä siksi että se sattui niin paljon, vaan koska se otti päähän aivan valtavasti. Mutta jälleen, tottakai, se oli kaiken arvoinen. Tekemiseen kulunutta aikaa en muista, veikkaan että jotain väliltä kahden ja kolmen tunnin.

Tämä on minun PTSD-tatuointi. Perhonen siinä symboloi uusia alkuja ja uutta syntymää. Väriltään se on PTSD:n väri. Sanat on Pearl Jamin kappaleesta Even Flow, jotka jokainen voi tulkita haluamallaan tavalla. Tämänkin rasvaan aina suihkun jälkeen, sillä suuresta perhosesta näkee aina heti jos iho on kuiva.

Inkun kanssa juteltiin siitä aiemmasta allergisesta reaktiosta ruusutatuointiin. Kuulin, että monesti ollaan allergisia sekä punaiselle että turkoosille, jota tässäkin käytettiin. En saanut tästä kuitenkaan mitään reaktiota, joten ehkä se aiempi reaktio oli tosiaan sen uuden rasvan reaktio väriin tai toisinpäin, eikä niinkään allergiaa itse punaiselle. Ehkä uskallan joskus vielä kokeilla. Olisi kiva jos voisin. Tarvitsen punaiset unikot toiseen sääreen. 


Yhdessä aina

Vielä loppuvuodesta ehdittiin tärkeän ystäväni kanssa Inkun neulan alle reissulla Joensuussa. Kyseessä on ystävätatuointi, ja kissat siksi koska ne meidät alunperin yhdisti ja edelleen monella tavalla yhdistää, ja värit siksi, koska minä olen tumma ja hän vaalea. Samalla kertaa meitä ei ehditty tatuoida, vaan mentiin perättäisinä päivinä. Molemmille tuli siis samanlaiset. Vähän jin ja jang -fiilistä lopputuloksessa näkyy myös, ja se on myös kovin kuvaavaa. Tatuoinnin suunnitteli jälleen siis Inkku itse meidän toimittaman referenssikuvan pohjilta.

Tatuointi oli noin tunnissa tehty. Paikka oli suhteellisen arka (koska luinen), mutta ei lähelläkään mahdoton. Kiroilumittari näytti nollaa.




Ja siinä on kaikki. Tällä hetkellä. Mitään aikaa ei ole nyt varattuna mihinkään eikä seuraavaa tatuointia päätetty. Ideoita on useita ja niitä kirjoitan ylös sitä mukaa kun niitä tulee mieleen. Jotkin ideoista on odottanut jo vuosikausia toteuttamista, vaan kun aina keksin jonkin uuden tilalle, josta innostun kovasti. Ehkä ne odottaa lottovoittoa (mitä varten pitäisi kai lotota). Rahaahan tämä vie ihan kohtalaisesti, eikä näitä voi ottaa siksi ihan jatkuvasti. Viime vuonna otin kuusi ja se on kyllä ennätys, enkä usko että noin ahkeraa vuotta tatuointien ottamisen saralla kovin helposti tulee toiste vastaan. Mutta vuosi oli huono. 

Tarvitsin paljon (neula)terapiaa.