perjantai 15. maaliskuuta 2019

Yhdeksän kautta yhdeksän


Punnitsin tämän tekstin julkaisemista suhteellisen paljon, sillä nimenomaan stigman ja niiden asioiden vuoksi, joista tässä kerron, voisi tämä potentiaalisesti kääntyä nopeasti itseäni vastaan. En myöskään pidä ajatuksesta, että oman rajatilani esilletuomisesta voisi olla jotain haittaa toisille rajatiloille. Mutta sitten mietin sitä, että julkaisen tai en, niin rajatilani on silti olemassa ja se on silti sellainen, jollaiseksi sen tässä kuvaan. Sama se on siis puhua siitä ääneen, kun todellisuudessa mitään salaisuuksia itselläni ei juuri ole. Ihan jokaiseen yksityiskohtaan en toki tässä mene, mutta kahden kesken voin mahdollisesti niitäkin raottaa, sillä olen pitkälti avoin kirja.

Haluan korostaa sitä, että tämä on vain oma kokemukseni aiheesta, eikä tarkoita sitä, että jokainen meistä olisi samanlainen. Niin nimenomaan ei ole.

Epävakaa persoonallisuushäiriö sisältää kaksi erilaista alatyyppiä, joista toinen on impulsiivinen häiriötyyppi ja toinen rajatilatyyppi. Ihmisellä voi olla näiden sekoitus tai selkeästi vain toinen ja monesti diagnosoidaan pelkkä epävakaa. Itse olen selkeästi rajatilatyyppi ja tämän diagnoosinkin siis sain (vihdoin) vuonna 2017. Saadakseen tuon diagnoosin täytyy diagnostisista kriteereistä luonnollisestikin täyttyä kaikki oleellinen. Itselläni kriteereistä täyttyy kaikki yhdeksän ja ajattelin niiden kautta avata omaa häiriötäni vähän laajemmin. Diagnoosia varten tarvitaan toki muutakin kuin pelkästään kriteerien täyttyminen ja niistä tulee keskustella psykiatrin kanssa.


Persoonallisuushäiriöhän on siis häiriö persoonallisuudessa, tarkoittaen sitä, että se on osa sinua ja sen kanssa elää joka päivä. Se ei ole jotain, mikä tulisi kylään vain toisinaan, vaan se on läsnä koko ajan. Oireiden voimakkuus onneksi vaihtelee ja sanovat myös, että iän myötä se saattaa helpottaa muutoinkin. Itselläni oireiden voimakkuus on riippuvainen ympärillä olevista ihmissuhteista ja niiden laadusta ja niissä tapahtuvista asioista, sekä muutoin ympäristöstäni ja niistä tekijöistä, jotka elämän mielekkyyteen tai ikävyyteen vaikuttavat. Rajatilahan nimenomaan reagoi ympäristöönsä ja se sanelee pitkälti sen, millaista elämä on. Esimerkiksi tällä hetkellä oma rajatilani on hanskassa, sillä sen eteen on tehty paljon konkreettisia asioita (kuten vaikka tämä muutto, mikä oli koko mielenterveydelle tärkeä). Olen lisäksi jatkuvassa keskusteluyhteydessä tähän puoleen itsessäni ja näin voin ikäänkuin neuvotella rajatilani kanssa. Silti se toki näkyy ihan päivittäisessä arjessa mielialojen nopeana vaihteluna ja siinä, miten voimakkaita tunteet ylipäätään on, plus se näyttäytyy silloin tällöin keskusteluissa ihmisten kanssa tai muutoin ihmissuhteissa.

Ennen kuin mennään oireisiin, laitan tähän vielä varmuudeksi trigger-varoituksen niille, jotka sellaista saattavat kaivata. Sisältää siis rehellistä kuvausta oireilusta.


1. Kiihkeitä yrityksiä välttyä todelliselta tai kuvitellulta hylätyksi tulemiselta

Itselläni on ollut aina menettämisen pelkoa ja se on välillä riistäytynyt ihan täysin käsistä. Se ei ole pelkästään pelkoa tulla hylätyksi, vaan se on menettämisen pelkoa myös muilla tavoin. Mutta hylkäämisen pelko on myös tietynlaisissa ihmissuhteissa ja etenkin niiden alkuvaiheissa (alkuvaihe saattaa kestää vuosiakin) voimakkaasti läsnä. Esimerkiksi mieheni kanssa ensimmäiset noin neljä vuotta meni siihen, että takerruin kiinni kuin iilimato, mikä on käytännössä tarkoittanut mm. sitä, että olen tarvinnut koko ajan viestejä siitä, että perille on päästy ja missä mennään milloinkin. Jos se viesti on jäänyt laittamatta vaikka töihin päästyä, ensimmäinen ajatukseni on ollut, että onnettomuus on tapahtunut ja mieheni on kuollut ja siitä on seurannut täysi paniikki.

Myöskään yksin minua ei ole voinut kovin helposti jättää, jos ollenkaan (nämä ajat on onneksi jo takanapäin). Olen myös testannut toista monella eri tavoin katsoakseni, jääkö hän siihen vai lähteekö pois.


Muissa ihmissuhteissa, etenkin seuraavassa osiossa mainittujen lempi-ihmisten kanssa, tämä pelko tulee esille ihan pienestäkin viitteestä siihen suuntaan, että kanssani ei haluttaisi olla, ei jakseta puhua, jätetään vastaamatta viestiin jne. Kaikki vivahteet hylkäämisen suuntaan eivät siis ole oikeasti todellisia, vaan sitä vain odottaa menettämistä koko ajan tapahtuvaksi ja siksi sitä alitajuisesti etsii siitä merkkejä. Rajatilat myös monesti onnistuvat tällä karkottamaan ihmisen läheltään pois ja näin saavat aikaan juurikin sen, mitä eniten pelkäävät. Se on minusta hirveän surullista, koska se pelko on niin suurta ja kipu siitä toisen pois lähtemisestä on aivan järjetön. Lisäksi joka kerta, kun joku lähtee, vahvistuu oma virheellinen käsitys omasta arvottomuudesta. Omallekin kohdalle näitä kipeitä menetyksiä mahtuu, joskin ne ovat olleet aina jotain muita kuin romanttisia suhteita (joista olen lähtenyt aina itse). Olen onnistunut työntämään pois ihmisiä intensiivisyydelläni ja jatkuvalla pelkäämiselläni. Tai lähinnä sillä, miten se jatkuva pelkääminen saa käyttäytymään. Näitä todellisia ja epätodellisia hylkäämisiä on siis koitettu estää hyvin moninaisin keinoin. Olen tehnyt kaikenlaista enemmän tai vähemmän kaistapäistä pitääkseni toisen siinä, ja niitä olen tehnyt ihan jo pienestä pitäen.


2. Epävakaita ja intensiivisiä ihmissuhteita, joita luonnehtii äärimmäisen ihannoinnin ja vähättelyn vaihtelu

Tämä liittyy itselläni vahvasti lempi-ihmiseen (favorite person, fp). Kirjoitin asiasta kuvauksen aiemmin tekstissä Rysähdyksiä ja lempi-ihmisiä, jonka kirjoitin sen jälkeen, kun olin diagnoosini saanut. Itselläni epävakaat ja intensiiviset ihmissuhteet, joissa toinen on minusta joko maailman ihanin tai maailman kamalin, on siis pääasiassa juurikin niitä ihmissuhteita lempi-ihmisen kanssa. Lempi-ihminen on ollut aikuisiällä lähes poikkeuksetta miespuolinen, joskus romanttinen mutta usein ei. Lapsena se saattoi olla myös tyttö, ja olikin. Näissä ihmissuhteissa rajatila pääsee oireilemaan ihan koko kirjossaan ja se kyllä näkyy, kuuluu ja tuntuu. Itselleni lempi-ihminen on lähes aina haitallinen asia ja syyt sille löytyy tuosta ylle linkkaamastani asiaa käsittelevästä tekstistä.


Tähän liittyy myös ns. splitting, jolle ei taida suomen kielessä olla edes omaa sanaansa, koska se ei ole vain sitä mustavalkoista ajattelua. Rajatilalle splittaaminen tarkoittaa sitä, että voit tykätä ihmisestä aivan valtavasti, mutta jos hän tekee jotakin mikä aiheuttaa itsessä vastustusreaktion (koska sitä ei ehkä jollain tasolla ymmärrä, se sattuu, se tuntuu henkilökohtaiselta hyökkäykseltä, kokee olonsa petetyksi, he muuttavat mielensä jossain valtavan tärkeässä asiassa tai eivät vain yhtäkkiä ole sellaisia ihmisiä, joiksi heitä luulit), sinä splittaat hänet ja yhtäkkiä kaikki lämpimät tunteet ihmistä kohtaan on kuolleet. Se on tahatonta, se on itsensä suojelemista, se on kuin painaisi katkaisijan toiseen asentoon. Naps, ja se on siinä. Olen aikoinaan sanonut heipat monelle läheiselle ihmissuhteelle tämän vuoksi, joista jotkin on palautuneet jonkin ajan päästä, jotkin pidemmän ajan päästä ja toiset ei koskaan. Harvoin olen jäänyt harmittelemaan jälkikäteen näistä mitään.


Syyt splittaamiselle voivat olla moninaiset ja siihen riittää pelkkä uhka jostakin, väärinkäsitys tai muu, jolloin mitään todellista tarvetta sille ei edes ollut. Mutta koska se on kuitenkin automaatio ja tapahtuu nopeimmillaan sekunnin murto-osassa, ei sitä ehdi edes aina tajuta, kun se on jo tapahtunut.

Splittaaminen on asia, johon en itse pysty yhä edelleenkään vaikuttamaan, mutta olen huomannut että pystyn siitä usein palautumaan taas normaaliin sillä, että näen vaivaa sen eteen ja keskustelen asianomaisen kanssa ja ehkä sitä kautta ne lämpimät tunteetkin sieltä herää taas. Aina en jaksa nähdä vaivaa. Nykyisin tiedän jo aika hyvin millaisista asioista tämä tulee tapahtumaan ja ehdin monesti vain todeta, että voit pojat, tässä sitä taas mennään. Tilanteen korjaaminen vaatii kuitenkin itseltä valtavasti, jotta siinä tilassa haluaisi edes mitään yrittää. Olet täysin välinpitämätön tai tunnet vain kiukkua tai ärsytystä. Näissä tilanteissa punnitaan yleensä vahvasti se, kuinka tärkeässä asemassa kyseinen ihminen on ollut ennen tätä tapahtumaa ja/tai kuinka näkyvästi hän on elämässä. Mutta ei näilläkään ole aina väliä. Joskus ei vain jaksa. Tälläkin hetkellä splitattuna on yksi ihminen ja se on ollut siellä jo jonkin aikaa, enkä ole asian eteen tehnyt mitään. En vain ole jaksanut nähdä vaivaa/kokenut sitä vaivan arvoiseksi. Aiemmin olen vain poistanut tällaiset ihmiset elämästä kokonaan, eikä se vaatisi edelleenkään itseltäni yhtään mitään, mutta nykyisin sentään koitan olla hieman aikuisempi ja ns. toimia terveemmällä tavalla. Joskus onnistun tosi hienosti ja voin itselleni antaa taputukset selkään ja joskus sitten taas en tee asioille mitään. Se, kun ei tee mitään, on se puoliväli, josta on sentään mahdollisuus vielä palata ajan myötä normaaliin. Mutta enemmän haluaisin kuitenkin pyrkiä siihen, jossa voisin niitä taputuksia itseltäni ansaita.


3. Identiteettihäiriö: merkittävästi ja jatkuvasti epävakaa minäkuva tai kokemus itsestä

Identiteetistä tai sen puutteesta olen kirjoittanut blogissa useat kerrat, esimerkiksi marraskuun lopulla tekstissä Palanen sun persoonaa. Oma identiteettini on aina ollut pakenevaa sorttia ja alati muuttuvaa. Diagnoosin kautta opin sen itsessäni hyväksymään ja olen kääntänyt sen osittain jopa voimavaraksi; voin olla ihan mitä vain haluan ja milloin vain haluan, eikä minua rajoita enää yksikään lokero, joihin joskus aikoinaan tykkäsin itseni survoa kerta toisensa jälkeen ollakseni edes jonkinlainen. Enää en asiasta kärsi, joskin silti on yhä edelleen kiva huomata kun itsessään näkeekin palasia aivan siitä sisäsyntyisestä identiteetistä. On asioita, jotka eivät ole muuttuneet sitten lapsuuden, ja sitten on vain vaiheita, jotka ovat olleet totta jonkin aikaa, mutta lopulta eivät enää. 35-vuotiaalla Heidillä on täten enemmän yhteistä 10-vuotiaan Heidin kanssa kuin vaikka 30-vuotiaan Heidin kanssa. Pitäisikin aina osata katsoa sinne kauas asti, jotta muistaa kuka on, silloin kun sen tarpeelliseksi kokee muistaa. Ne parikymmentä vuotta siinä välissä ei kerro minusta lopulta yhtään mitään.


4. Impulsiivisuus ainakin kahdella potentiaalisella itselle vahingollisella alueella (esim. tuhlaaminen, seksi, kemiallisten aineiden käyttö, holtiton liikennekäyttäytyminen, ahmiminen).

Olen kautta aikain tehnyt asioita miettimättä seurauksia tai seurauksista välittämättä. Itselleni on aina ollut myös helppo lähteä ihmissuhteista, asunnoista, kaupungeista, työpaikoista, jopa maista. Olen joskus ala-asteikäisenä tehnyt myös laittomuuksia ja asioita, joiden ajatteleminenkin kirpaisee nykyisin.

Raha on asia, jonka arvoa en ole tosissani koskaan ymmärtänyt, enkä ymmärrä edelleenkään. En tiedä mikä on kallis ja mikä halpa, en tiedä mitä ruoka maksaa, paljonko meidän taloudessa menee kuukaudessa ostoksiin rahaa, en muista meidän vuokran määrää, en osaa ajatella ja suunnitella raha-asioita pitkällä tähtäimellä ja jos jotakin olen halunnut, olen sen ostanut eikä sen hinnalla ole ollut mitään merkitystä. Tähän liittyy myös paikoin impulsiivisuutta. Esimerkiksi (huonon) vuoden 2017 kuudesta tatuoinnista tuli usea otettua lähinnä pahaa oloa paikkaamaan ja päätöksiä niiden suhteen tehtiin myös lennosta. Olen silti onnekseni tarkka mitä iholleni otan vaikka se tapahtuisikin impulsiivisesti, ja tuskin koskaan joudun yhtäkään tatuointia siksi katumaan. Tatuointien ottaminen on silti rahan käyttämistä, eikä ihan pientä sellaista.


Toinen selkeä asia on ruoka. En monesti pysty vastustamaan herkkuja ja voin siksi syödä niitä joka päivä. Tämä näyttäytyy lähinnä niin, että kun idean jostakin tietystä herkusta saan päähäni, mihin riittää vaikka sen vilahtaminen telkkarissa tai joku mainitsee siitä ääneen, en pysty sitä vastustamaan kuin harvoin. Voin käydä itseni kanssa keskustelua siitä vaikka kuinka paljon, jopa tuntikausia, mutta lopulta annan periksi kun en vain saa ajatusta päästäni pois. Tämä on yksi syy miksi hiljattain käydyissä verikokeissa oli ensimmäistä kertaa kolesteroli koholla. Nyt pitäisi tehdä muutoksia, mutta toiveet sen suhteen ei ole kovin korkealla. Koska haluan syödä herkkuni ja saada sen nautintoni siitä. Elämästäni löytyy myös hetkiä, kun olen ahminut ja oksentanut, koska en ole millään lailla kyennyt vastustamaan herkkua. Joskus se oli suklaata, joskus proteiinipatukoita. Nuo ajat on onneksi takanapäin ja silloisiin elämäntilanteisiin liittyi paljon muitakin syitä kuin pelkkä impulsiivisuus. Nykyisin nautin herkkuhetkeni lähes poikkeuksetta hyvällä omallatunnolla, enkä pidä asiaa lopulta mitenkään hankalana. Paitsi se kolesteroli...

Ylipäätään haluan palkkion heti, oli kyse oikeastaan mistä tahansa, johon voin vain itse jotenkin vaikuttaa. Syön mieluummin heti puolikkaan suklaapatukan kuin huomenna niitä kasapäin (ja itken sitten huomenna kun olisin halunnut niitä kasapäin silti). Jos haluan jotakin, haluan sen heti enkä saa siitä itseäni puhuttua pois kuin hyvin harvoin. Oikeastaan missään asiassa en kykene pitkän tähtäimen suunnitelmiin, ellei se ole olosuhteiden puolesta jotenkin pakollista. Jos ei ole, niin asioiden on tapahduttava nopeasti ja kaikki muu saattaa olla sen rinnalla toissijaista. Siltikin se selkeästi haitallinen impulsiivisuus liittyy osallani huonoihin aikoihin ja rahaa en käytä välinpitämättömästi kuin niinä aikoina. Käytän sitä yhä impulsiivisesti, jos koen jotain ehdottomasti tarvitsevani tai haluavani, mutta vain siksi, koska en yksinkertaisesti hahmota rahan pidempiaikaista tarvetta. Yli varojeni en käytä, mutta saatan varata kaikenlaista reissua ja muuta, joihin ei välttämättä sitten h-hetkellä olisikaan oikein varaa. Tämä johtuu ihan siitä suunnitelukyvyn puutteesta ja kokonaistilanteen hahmottamiskyvyn heikkoudesta. En kertakaikkiaan osaa tällaista yksinkertaista asiaa ja tunnen siksi oloni välillä aivan kyvyttömäksi olemaan aikuinen, mutta en häpeä sitä myöntää. Tällaista tämä välillä on.

Huomattavasti impulsiivisempi olisin, jos kukaan ei olisi jarruttelemassa. Onneksi on. Olenkin oppinut kysymään mieheltä, että mikä kannattaa ja mikä ei. Yleensä kuuntelen. :)


5. Toistuva itsetuhoinen käytös, siihen viittaavat eleet tai uhkaukset tai itsensä viiltely ym. vahingoittaminen

Olen jo ala-asteikäisenä ollut tietoinen itsemurhasta ja sen tekotavoista. Kerran sanoin silloiselle parhaalle ystävälleni, että olen joskus tehnyt jo hirttosilmukan valmiiksi. Oikeasti en koskaan sellaista tehnyt, mutta itsemurha oli käsitteenä tuttu jo varhain ja pidin sitä keinona päästä pois, jos ei vain enää jaksa. En niinkään vaihtoehtona omalle kohdalleni, vaan yleisesti tiedostin sen sellaiseksi.

11-vuotiaana kirjoittamassani päiväkirjassa lukee, että olen itseäni lyönyt päähän rangaistukseksi siitä, että en kirjoittanut päiväkirjaa tarpeeksi usein. 15-vuotiaana kuljin ulkona ja mietin syitä, miksi elää. Nukahdin samalla reissulla metsään mättäälle. Mitään sen konkreettisempaa ei koskaan kuitenkaan ollut. Itseni vahingoittaminen onkin ollut läsnä lähinnä ahmimisen tai syömättömyyden kautta ja nämäkin on ollut vasta aikuisiän juttuja. Pitkään syömättömyys oli yksi keinoista, joilla saatoin kontrolloida edes jotakin, kun kaikki muu tuntui olevan kaaoksessa. Kun tapahtui jotain mille en mitään voinut, päätin, että no en sitten syö mitään. Nämä olivat tosin ihan päivän tai parin mittaisia kausia ja niissä oli kyse nimenomaan siitä kontrollista, eikä niinkään itsensä vahingoittamisesta, vaikka se tottakai sitäkin samalla on.


Uhkasin ensimmäistä kertaa viedä itseltäni hengen aikuisiällä. Siitä meni vielä muutama vuosi eteenpäin kun otin ensimmäistä kertaa veitsen käteen ja viilsin. Se oli monisyinen reaktio erääseen hankalaan ihmissuhteeseen (silloinen lempi-ihminen), enkä tehnyt sitä siksi, että olisin halunnut kuolla, eikä tekovälinekään olisi ollut siihen tarkoitukseen sopiva. Toistin tuon lopulta viisi eri kertaa suhteellisen lyhyen ajan sisällä ja sitten aloin herätä siihen, että asiat eivät ole nyt kovin hyvin, eikä tuo kyseinen ihmissuhde ollut hyväksi. Viiltely jäi, kun ihmissuhde jäi taakse. Tuo vuosi oli kokonaisuudessaan hyvin hankala (2017). Silloin PTSD laukaisi masennuksen ja masennuksen kanssa rajatila on vähän kehno yhdistelmä.

70-80 % kaikista rajatiloista yrittää joskus itsemurhaa ja 8-10 % rajatiloista sillä tavalla täältä lähtee. Luvut on ihan valtavan korkeita, mutta ymmärrettäviä. Rajatilat elää niin vereslihalla koko ajan, jolloin jokainen liike, kosketus ja tunnetila polttaa toisinaan aivan sietämättömästi. Kun sattuu, tuntuu kuin palaisi elävältä.


6. Affektiivinen epävakaus, joka johtuu mielialan merkittävästä reaktiivisuudesta (esim. intensiivinen jaksoittainen dysforia, ärtyneisyys tai ahdistuneisuus, joka kestää tavallisesti muutamia tunteja ja vain harvoin muutamaa päivää kauemmin)

Tämä on sitä mun normaalia elämää. Se on vuoristorataa ihan päivän tai muutaman tunninkin sisällä ja siihen voi vaikuttaa mikä asia vain, koska tahansa. Mitä paremmalla tolalla elämä noin niin kuin muuten on, sitä enemmän näihin on kuitenkin kontrollia. Silloin ihan kaikki asiat eivät pääse aivan niin pinnan alle, eivätkä mielialat vaihtele niin laajalla skaalalla. Mutta ärtyneisyys on valitettavasti sellainen, jota voin vain harvoin hallita. Se tuntuu repivän väkisin itsensä ihosta läpi.



7. Krooniset tyhjyyden tuntemukset

Mulla on ihan aina, jo lapsesta pitäen, ollut tyhjä kolo sisällä ja olen sitä koittanut täyttää ihan millä vain mahdollisella, siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta kuin hetkeksi kerrallaan. Tuo tyhjyys tuntuu raastavalta kaipaukselta, ilman, että sitä kykenee oikein kohdistamaan yhtään mihinkään. Ja se on aina olemassa, enemmän tai vähemmän. Tämän vuoksi olen myös ajautunut tilanteisiin, joihin ei olisi koskaan pitänyt ajautua ja niistä kannan mukanani mm. PTSD:tä.


8. Asiaankuulumaton, voimakas suuttumus tai vaikeus kontrolloida suuttumusta (esim. toistuva äkkipikaisuus, jatkuva vihaisuus, toistuva tappeleminen)

Kuten yllä jo sanoinkin, ärtyneisyys on sellainen asia, jota voin valitettavasti vain harvoin hallita. Nykyisellään tosissani suutun harvoin, onneksi, ja siihen vaikuttaa jälleen se miten hyvässä paikassa olen itseni kanssa ja miten miellyttävää elämä noin yleisesti on, sekä tietysti se, kuka kiukun aiheuttaa. Jokainen ei pääse niin voimakkaasti ihon alle, jotta edes jaksaisin reagoida. Mutta silloin harvoin kun olen oikeasti suuttunut ja vihainen, joskus splittaamisen seurauksena, olen puhtaasti jäätä. Olen sellainen, jonka kanssa en itse haluaisi koskaan joutua tekemisiin, niin kylmä, että ikkunat menee huuruun myös keskellä kesää. Yleensä tällainen tapahtuu kyllä aiheesta, mutta noin niin kuin muutoin oma kykyni hallita kiukkua on vaikeimmin kontrolloitavia oireitani, eikä sen iskiessä ole väliä keitä on ympärillä ja kuinka julkisella paikalla on. Ja jos joku oikein provosoi, erityisesti jos hyppii niin sanotusti naamalle (ihan fyysisesti siis), saattaa se vaatia aivan kaiken minusta, jotta en siihen vastaa. Tuollainen noin lähelle tuleminen on jollain tasolla aina myös uhkaavaa, ja siihen reagoi minusta varmasti myös PTSD.

Joskus muinoin olen myös paiskonut tavaroita kiukuspäissäni. Etenkin puhelin on kokenut kovia. Olen ollut myös suhteessa, jossa noin viimeisen vuoden ajan olin jatkuvasti vihainen.


9. Hetkellinen stressiin liittyvä paranoidinen ajattelu tai vakava dissosiatiivinen oireilu

Olen onnistunut kerran lietsomaan itselleni aivan hirveän stressin puhumalla rumasti itseäni kohtaan ja sen seurauksena kuullut ääniä, jotka ovat käskeneet tekemään varsin ikäviä asioita. Itselleni, siis. Muutoinkin suuressa stressissä saatan kuulla mm. kuiskuttelua tai liikuskelua, mutta kun niiden syyt ymmärtää, ei ne pelota enää toisella kertaa yhtä kovin kuin ensimmäisellä. Tuona ensimmäisenä kertana olin töissä ja pakenin työpaikan alakertaan itkemään ja heijaamaan itseäni. Pelästyin siis aika kovasti. Varasin seuraavana päivänä ajan psykiatrille, jonka kanssa puhuttiin asia läpi ja sille saatiin selitys. Enkä ole muuten sen jälkeen puhunut itselleni enää rumasti, jotta sitä ei tapahtuisi uudelleen. Lempeällä puheella olen päässyt sitten taas valtavan pitkälle ihan koko elämää ajatellen.


Dissosiointi taas on tuttua melkein koko elämän mitalta. Pisin jakso löytyy teini-iältä, jolloin en tuntenut itseäni peilistä pariin kuukauteen, enkä kokenut eläväni oikein tässä elämässä. Kuvailin sitä silloin sanoilla paikalla, mutta en läsnä. Se oli hämmentävää ja pelottavaa, jonka aikana halusin vain nukkua, koska elämää ei ollut mieluisa katsella ja kokea ikään kuin kalvon läpi. Kävin sitä lääkärissäkin itkemässä, jossa suljettiin verikokeella sairauksia pois ja kun mitään ei löytynyt, todettiin lopuksi, että no teineillä on kai joskus tuollaista.

No ei muuten varmasti ollut.


Nykyisin dissosioin lähinnä jonkin sellaisen tapahtuman seurauksena, jolloin on riskinä, että sattuu. Tai jos sattui jo. Sitten en taas tunnista itseäni peilistä ja oman peilikuvan katsominen saattaa olla silloin jopa pelottavaa. Se on kuin katsoisit täysin vierasta ihmistä syvälle silmiin ihan siinä nenäsi edessä ja se tuntuu aina jotenkin pahaenteiseltä kun se vieras tuijottaa samaan intensiiviseen tapaan takaisin. Välillä hyppään itseni ulkopuolelle katsomaan jostain katonrajasta mitä teen, oma puhe tuntuu oudolta ja elelen kuin jossain kuplassa, jossa ei ihan pääse todellisuutta koskemaan, mutta silti joutuu siinä elämään. Toisinaan koko kehoni lakkaa tuntemasta. Se on paikoin hankalaa, mutta jotenkin sitäkin on oppinut sietämään. Oma disso-oireeni on kuitenkin suhteellisen lievää vielä siihen nähden, millaista se joillakin saattaa olla. Dissojaksoni kestävät yleensä muutamasta päivästä pariin viikkoon. Yksi pitkäaikainen oire tosin on välillä ihan yksinäänkin päällä, ja se on sitä, että en oikein tunnista vasenta kättäni omakseni. Tätä on vaikea selittää, mutta on kuin vasemman käteni ja aivojeni väliltä olisi yhteys melkein poikki. Kun muinoin sain migreeneitä, se yhteys meni silloin aina kokonaan poikki. Käteni ei ollut minun ollenkaan ja tämän huomaa siis vain sitä kättä katsoessa. Sitä katsoessa tuntuu aivan samalta, kuin katsoisi jonkun toisen kättä.

Dissosiointi on itselläni myös voimakkaasti PTSD:n oire ja siinä se tulee esille hieman eri syistä ja eri tavoin, mutta osittain oireet ja triggerit ovat keskenään samoja.

Diagnostiset kriteerit: Käypä hoito


Rajatilaan liittyy vahva stigma ja olen monesti törmännyt internetissä juttuihin, joissa meidät kaikki niputetaan pahoiksi ihmisiksi, jopa itse paholaisiksi. Useimmiten rajatilasta puhutaan niin, että me ollaan manipuloivia ja huomionhakuisia hulluja. Tämän vuoksi esimerkiksi psykiatrini suositteli välttämään asiasta puhumista työpaikalla, koska tapauksia oli, joissa asiat ovat menneet sen jälkeen hyvin hankaliksi. On olemassa myös lääkäreitä, jotka pitävät meitä niin hankalina, etteivät halua meitä hoitaa. Itse en ole tällaiseen törmännyt enkä ole henkilökohtaisesti saanut koskaan asiatonta kohtelua rajatilani vuoksi, mutta näitä juttuja kuulee mm. vertaistukiryhmissä. En tiedä onko Suomessa tällaista syrjintää, mutta muualla maailmassa on kyllä, esim. USA ja UK. Ja kun jatkuvasti saa lukea ja kuulla tuntemattomien suusta sitä, kuinka pahoja kuulemma ollaan, moni meistä alkaa siihen uskoa itsekin. Monella meistä on ihan tarpeeksi kurja olla ilman sitäkin taakkaa ja osataan kyllä ruoskia ja haukkua itseämme ilman ulkopuolistakin apua. Ja kun kyse on tilasta, jossa itsemurhayritysten määrä on 70-80 %, ei paholaiseksi väittäminen siihen asiaan ainakaan auta.

Todellisuudessa meistä tuskin on pahoja kuitenkaan yhtään sen suurempi osa kuin muistakaan ihmisistä ja vastapainoksi rajatilat on monesti aivan valtavan empaattisia ja kaikista välittäviä ihmisiä. Me rakastutaan helposti ja rakastetaan täysillä. Huomiota en itse ainakaan kaipaa nykyisin laisinkaan yhtään mistään muualta kuin mieheltäni (tarvitsen sitä häneltä tosin aika paljon), plus sitten mahdolliselta lempi-ihmiseltä, jollaista minulla ei enää ole, eikä toivottavasti enää koskaan tulekaan. Mitkään seuraajien, kavereiden tai tykkääjien määrät ei kiinnosta laisinkaan, päinvastoin. Manipulointiväite taas on yksi ikävimmistä, koska moni meistä sanoo, ettei tee sitä ollenkaan. Ne, jotka sitä tekee, eivät tee sitä koskaan pahuuttaan tai edes tiedostaen, vaan se on reaktio pelkoon. Menettämisen pelon sijaan menettämisen kauhu saattaisi tosin olla sille kuvaavampi termi.


Rajatilapersoonallisuushäiriö näkyy useimmiten/helpoiten ihmissuhteissa ja meitä on sellaisiakin, joilla ei ole siksi kumppania tai yhtään ystävää. Itsellänikin rajatila näkyy siis ihmissuhteissa, mutta mulla on myös ihmissuhteita, joissa se ei näy ollenkaan. Normaalitkin sellaiset on siis ihan mahdollisia, vaikka moni meistä murehtii tuleeko niistä koskaan yhtään mitään. Sen lisäksi olen ollut naimisissa useamman vuoden, mitä saatetaan pitää jonkinlaisena saavutuksena sitäkin, sillä se on asia, josta moni rajatiloista vain haaveilee. Ei me olla helppoja kumppaneita ja alkuun saatetaan olla jopa hyvin hankalia. Kumppanin täytyykin olla varsin erityislaatuinen, jotta hän siihen vierelle jää. Hänen täytyy olla ainakin vahva, huojumaton, älykäs, valmis asettamaan rajoja ja aina halukas oppimaan, ymmärtämään ja tukemaan.

Minusta jokaisella rajatilalla on silti myös vastuu omasta tilastaan, koska tämän kanssa voi saada koko elämänsä sekaisin. Ihan viimeistään siinä vaiheessa, kun se alkaa vaikuttaa muidenkin elämään, täytyy mielestäni hakea apua. Minusta ei ole reilua koskaan sanoa, että minkäs teet kun olen tällainen enkä muuksi muutu. Koska muuttuminen on mahdollista, vähintään siinä määrin, että oireilu voi lieventyä ja sen kanssa voi elää aivan erinomaista elämää. On totta, että ei voitu vaikuttaa siihen, että meille tällainen tuli, mutta olisi valetta väittää, etteikö meidän omalla vastuulla olisi sitä koittaa korjata. Jos jonkin neuvon toisille rajatiloille antaisinkin, sanoisin, että selvitä rajatilasta(si) kaikki mahdollinen ja opi tuntemaan se läpikotaisin. Silloin luot sen kanssa keskusteluyhteyden ja se mahdollistaa sen, että saat siitä aina enemmän otetta. Terapiaa suosittelen myös lämpimästi ja sille täytyy olla avoin. Ylipäätään kaikelainen tietoisuuden lisääminen asiasta lisää sitä, että ote on enemmän itsellä ja vähemmän sairaudella.

You can. <3 

Vaikka rajatiloilla onkin samanlaiset kriteerit ja oireilut pääpiirteittäin, et silti ole tavannut kaikkia kun olet tavannut yhden. Meistä jokainen on erilainen ja oireilut tulee esille eri tavoin, erilaisissa tilanteissa. Rajatila voi haitata ihan jokaista päivää ja estää normaalin elämän, tai sitten se voi olla tällainen kuin itselläni on, eli että sen kanssa tulee toimeen yleensä erinomaisesti, vaikka se elämässä tuntuukin. Oma rajatilani on paha vain kun asiat ovat hirveän huonosti ja silloinkin se vaatii sen jonkin tietynlaisen ihmissuhteen (lempi-ihminen) siihen asioita lietsomaan. Se kyllä hyvinäkin aikoina säännöllisesti kertoo korvaani ties minkälaisia tarinoita, mutta monesti tiedän sen valehtelevan ja jos en tiedä, tarkistan asioiden laidan toisaalta. Se on vähän kuin toinen persoona minussa, jonka kanssa täytyy välillä ihan istua alas ja käydä keskustelua, vaikka ihan yhteistä persoonaa ollaankin. Neuvottelen sen kanssa erilaisista asioista ja pidän sen kurissa, jottei se pääse hyppimään seinille. Joskus annan sille enemmän tilaa ja joskus vähemmän. Pelkkä huono asiahan se ei ole, vaan on siinä hyvääkin. Mutta jos voisin valita, niin olisin toki valinnut elämän ilman tätä(kin). Koska sen käänteinen puoli on aina se, missä mikään ei ole helppoa ja tunteet sattuu.


Tällaista rajatila on minulle. Tätä ja paljon muuta, joita näihin diagnostisiin kriteereihin ei mahtunut. Se on myös esimerkiksi sitä (kuten kuvassa yllä sanotaan), että aikaa ei hahmota yhtenä jatkuvana asiana, vaan se koostuu osista ja vaiheista, joiden välissä ei ole mitään. Se on myös sitä, että kun on jotain mieletöntä kokenut ja tuntenut, sitä ei pysty enää jälkikäteen tuntemaan, vaan tunnemuisto katoaa ihan totaalisesti. Asiat yhä tietää, mutta niitä ei pysty tuntemaan ja se on joskus kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Rajatilaan liittyy kaikenlaisia kiemuroita ja ulottuvuuksia, joita en välttämättä osaa koskaan edes selittää.

Se monella tapaa on kuin aikuisen sisällä elelevä, aikuisen asioilla maustettu esiteini, jonka hormonit sinkoilevat joka paikkaan ja tekee teinistä ns. hankalan. Sitähän rajatila isoksi osaksi on ja siksi sitä ei voi teini-ikäisellä diagnosoidakaan. Koska jokaisen teinin elämään kuuluu tällainen vaihe, enemmän tai vähemmän.

Joillain meistä se teini vaan jää asumaan meihin ja tuo teini tarvitsee paljon rakkautta, rajoja, pysyvyyttä ja tukea. Ja mitä enemmän teini niitä saa, sitä paremmin hän voi.

Sitä vakaampi hän on. 

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kakkaliuku


Aina kun asiat muuttuvat vauhdilla hyvästä huonoon, tulee hyvin helposti syytettyä oikeasti merkityksetöntä asiaa, eli sitä että mitäs menin sanomaan ääneen miten hyvin kaikki on kun sitten tietysti se onni aina loppuu siihen. Näillä asioilla ei tietystikään ole mitään tekemistä toistensa kanssa, vaan kyse on sattumista. Mälsin juttu ikävissä asioissa taitaa olla se, että ne tuntuvat monesti tulevan yhdessä suuressa ryppäässä. Siinäkin on tosin puolensa; eipähän tarvitse pitkin vuotta taistella niitä vastaan, riittää kun samassa rytäkässä ottaa jokaisesta niskalenkin ja jatkaa eteenpäin taas vähän voimaantuneempana. Ja toivottavasti seuraavaa kakkaliukua ja sen aiheuttamaa sontamäärää saa odotella taas pitkään.

Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun kirjoitin terapeutille miten hienosti kaikki on ja miten hyvin olen pärjännyt ja siitä, kun hän vastasi viestillä, joka toi elämään entistäkin enemmän iloa. Terapian lopettamisesta on siis jo vuosi ja omat jalat tuntuu olevan aivan valtavan vahvat. Siitä kertoo myös se, miten hyvin sitä on saanut käsiteltyä vastaantulevia vaikeuksia. Ainakin sitten lopulta.

Kaksi viikkoa sitten meni siis vielä hienosti, mutta sitten liukastuin kakkaan ja mielenterveyden saralla rysähti. Erään valitettavan tapauksen myötä PTSD triggeröityi pahiten sitten sen jälkeen kun olen diagnoosini saanut. Se toi flashbackit, jumalattoman ahdistuksen, kaiken kyseenalaistamisen, painajaiset, univaikeudet, kuoreeni sulkeutumiset, pään jumitukset ja dissosiaatiot, sekä takapakit omassa toipumisessa. Onni on se, että (nykyisin) tiedostan kaiken ja kykenen näitä asioita käsittelemään ja pohtimaan monelta kantilta, jonka ansiosta PTSD (tai sen huono vaihe) ei jäänyt päälle. Tuon kaltainen tapahtuma olisi voinut tuhota ihan mitä vain, vaikka kaiken, eikä olisi ollut ihme jos siitä olisi alkanut kuukausien syöksykierre. Kiitos siis terapialle, terapeutille ja siellä opituille ratkaisukeinoille, sekä omalle päälle, joka kykenee kaiken keskelläkin analysoimaan asioita ja puhumaan itselleen järkeä. Unet on edelleen häiritseviä, mutta eivät kuitenkaan enää painajaisia ja se kertoo tilanteesta jo paljon. Muut oireet on jo väistyneet. 


Aivan pari päivää tämän jälkeen tuli seuraava sonta-annos niskaan, kun alta lähti työt. En ehtinyt niitä täällä blogissa vielä edes hehkuttaa (koska tein töitä niin innokkaasti). Freelancerina olen siis tehnyt pieniä hommia sinne tänne, mutta tämä oli jättimäinen projekti hollantilaisen firman kanssa. Tämän myötä ei esimerkiksi raha-asioista olisi tarvinnut huolehtia kuukausiin ja joka päivä sai tehdä sitä, mistä aivan valtavasti tykkäsi. Sitä sai tehdä mihin vuorokaudenaikaan tahansa, omaan tahtiin, kotoa tai vaikka hotellista käsin Helsingissä. Mutta minusta riippumattomista syistä se loppui aika nopeasti. Tai meni ainakin tauolle, peukut on pystyssä että vielä jatkuu. Mitään takeita siitä ei kuitenkaan ole ja mahdollisen tauonkaan mittaa ei voi etukäteen tietää. Tämä tuli tuossa kohtaa yllätyksenä ja aikana, jolloin kaikenlaista ennaltasovittua ja vähintään osittain ennaltamaksettua on kalenteri täynnä. Kyseessä on asioita, joita ei voi peruuttaa menettämättä jo käytettyä rahaa valtavasti tai jos niistä pitää kiinni, täytyy rahaa taikoa jostain lisää. Päädyin taikomaan lisää, koska satojen eurojen hukkaaminen tällaisessa tilanteessa se vasta tyhmältä tuntuisi. Laitoin siis mm. myyntiin Bruce Springsteen-kokoelmani, jota olen kartuttanut teini-iästä asti, eli noin puolet elämästäni. Jokainen, joka on minut tuntenut useamman vuoden ajan, tietää että jos tämän peliliikkeen teen, on asiat ehkä aika huonosti. Työt loppui siis pahimmassa mahdollisessa kohdassa. Ilo ja hengittämisen helppous vaihtui aika äkkiä hermoromahdukseksi.

Ehkä luonnollisena jatkumona tälle kakkaliu'ulle oli se, että kun lähden jo aiemmin sovitulle reissulle mantereen puolelle kavereita katsomaan, vain yksi kolmesta kaverista pitää meidän yhteisistä suunnitelmista kiinni. Jokaiselle päivälle oli jotakin suunnitelmaa, mutta päädyin sen sijaan esimerkiksi viettämään yhden kokonaisen päivän yksinäni Airbnb-asunnossa Netflixiä katsellen. Sitä olisin voinut tehdä kotonakin koska tahansa ja nyt siitä vielä maksoi. Tässä tilanteessa se tuntui aivan valtavan typerältä. En ole koskaan halunnut reissulta palata kotiin yhtä kovasti kesken kaiken kuin mitä nyt tahdoin. 

Jättiopus työn alla vihdoin, koska tunnen olevani tarpeeksi vahva sen lukemiseen ja läpikäymiseen.

Mutta vaikka tämä kakkaliu'un aiheuttama hetki on tylsä ja mälsä, synkkä se ei missään nimessä ole. Jos jotakin, on se opettavainen. Se opetti taas PTSD:stä ja kuinka sitä kannattaa käsitellä, se opetti raha-asioista ja se opetti keitä varten ja missä tilanteessa kannattaa mantereelle lähteä. Kaikista eniten se kuitenkin kertoo siitä miten hyvässä paikassa olen pääni kanssa, sillä en kaadu kuin pieneksi hetkeksi. Kaatuminen itsessään on luonnollista ja se kuuluu jokaiseen toipumisprosessiin, joista yksikään tuskin on pelkkää jatkuvaa nousua. Kaatumisia on lopulta turha laskea ja väliä on vain sillä, että sieltä nousee aina ylös. Eikä se tarkoita sitä että ei kiukuttaisi tai hyväksyisin kaiken, saati että jatkaisin matkaa eteenpäin hymyssä huulin välittämättä mistään, ei missään nimessä (sellainen ei ole järin tervettä). Vaan se tarkoittaa sitä, että ote on minulla, eikä näillä asioilla, niiden aiheuttamilla tunteilla tai niiden luomilla tilanteilla. Asiat käsitellään, niistä opitaan ja siten sitä pääsee ylipäätään joskus eteenpäin. Niskalenkkiä ei ehkä ihan vielä kaikesta ole, mutta ei ole mitään syytä olettaa, ettenkö sitä saisi. Tulevaisuus on yhä valoisa. Ei ehkä niin räiskyvän kirkas kuin ennen tätä töiden aiheuttamaa tilannetta, mutta valoisa yhtä kaikki. 

Sitäpaitsi niin hienoja juttuja on tulossa, että ei tässä ehtisi edes synkistellä vaikka sille päälle sattuisikin. Kuun lopussa pääsee ystävän kanssa Helsingin reissulle ja vihdoin neulan alle pitkästä aikaa, ja ensi kuussa hypätään miehen kanssa autoon ja lähdetään ajamaan kohti Italian Toscanaa usean maan ja monen eri yöpymispaikan kautta. Käydään samalla katsomassa meidän entistä asuinkylää Saksassa, mikä tekee reissusta entistä merkityksellisemmän. Toscanan sumuiset kummut ja unikkopellot on olleet mun bucket listillä ties kuinka monta vuotta ja nyt siitä on tulossa totta.

Joten jatka vain samaan malliin, vuosi 2019, revin ne kapulat sieltä rattaista sitä mukaa kun niitä sinne heität. Mulla on voimia kyllä, nähtävästi.

Mutta tuo nyt kuitenkin niitä töitä vielä, pian, jooko. Vähemmän hermoromahduksia on kuitenkin aina vähemmän hermoromahduksia. 


Ja samalla kevät, kiitos, jotta pääsen pääni kanssa taas metsään.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kolmen vuoden kaipaus


Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun meidän pieni rakas tämän maailman jätti. Natusen viimeisestä vuorokaudesta voi lukea täältä. Itse en pysty sitä lukemaan. Olen lukenut kyseisen tekstin kerran uudelleen, silloin kun siitä tuli kuluneeksi vuosi. Olin silloin Helsingissä. Oli koulupäivää edeltävä ilta ja luin sen Airbnb-asunnon sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Luin ja itkin niin paljon, etten henkeä meinannut saada. Seuraavana päivänä koululuokassa istui yksi oppilas varsin turvonneilla silmillä.

Ne sanovat, että aika auttaa ja että se lakkaa lopulta sattumasta. Vielä ei sitä ole tapahtunut, enkä usko että menetyksen aiheuttama kipu koskaan loppuukaan. Se on toki muuttanut muotoaan kaikkensa alle jättävästä, varoittamattomasta hyökyaallosta lähinnä kutsuttuna kylään tulevaksi. Mutta edelleen Natusen ajatteleminen useimmiten sattuu, koska kaipaus on yhä vain valtavaa. On hetkiä, kun Natusta voi ajatella ohimenevästi ja on hetkiä, kun siinä ajatellessa iskee niin voimakas ikävä, että se kostuttaa silmien lisäksi posket, kaulan ja paidanhihan, ja ainakin hetken on tosi kurja olla.

Jos en voi lukea Natusen viimeisestä vuorokaudesta, en voi sitä myöskään ajatella. Se on hyvin kirkkaana mielessä jos sen sinne päästää ja välillä se meinaa tunkea valokuvamaisina väläyksinä pintaan aivan väkisin. Se eläinlääkärikäynti silloin yöllä, se vaahto Natusen suusta, se viimeinen yö yhdessä lattialla, se hetki kun Natusen jalat eivät enää jaksaneet kantaa ja se, kun huusin miehen hereille ja sanoin, että nyt täytyy mennä ja päästää Natunen täältä pois. Se, kun eläinlääkärikin liikuttui meidän surusta ja se, kun jo pari vuotta aiemmin valitun uurnan nimen sanoi hoitajalle ääneen (Sininen uni). Se, kun Natusen vatsa ei enää noussut ja laskenut hengittämisen merkiksi. Ne hetket, kun piti valita mikä on se viimeinen silitys siitä turkista, jota ei koskaan enää saisi koskea. Se kotiinpaluu pelkän kantokopan kanssa ja se aivan valtava tyhjyys koko asunnossa, mikä suorastaan kirkui. Ne lelut lattialla, joiden kanssa Natunen ei enää koskaan leikkisi. Se suuri yhteinen suru ja lukuisat halaukset, joissa toisiamme vasten itkettiin. Ja se, miten jo samana iltana alettiin katsoa uutta kotia, koska ei silloiseen asuntoon vaan voinut enää jäädä. Yksi perheenjäsen niin selkeästi sieltä puuttui ja koti muuttui kolkoksi paikaksi, jonka seiniin kirjoitettiin kyyneleitä ja ikävää.

Niin. En voi sitä ajatella, koska se johtaa tähän, että kipu raastaa ja kyyneleitä tipahtelee solkenaan kaulan kuopille asumaan. Tätä kipua vältän, koska se ei ole lakannut koskemasta koskaan. Tämä ei vain tunnu, vain itketä, vain koske. Tämä kerta toisensa jälkeen raastaa.

Natunen on edelleen päivittäin mielessä ja uurna seisoo paikallaan hyllyn päällä. Välillä kosketan sitä ohimennen, välillä puhun jonnekin ääneen ja kerron en-kenenkään-korville miten kova ikävä mulla on. Mutta turkki ei tunnu, eikä kukaan vastaa. Ei kenenkään massu heilu enää hassusti puolelta toiselle, kun mies toisesta huoneesta kuiskaa yhteen sulautuneet taikasanat haluussäsyömään, jolloin kipittäen pieni kissa töpöhäntänsä kera lähti naukuen kysymyksen esittäjää kohti.

Niin paljon puuttuu. Aivan kokonainen, valtava maailma.


Kolmen vuoden ajan mun viereltäni on puuttunut jotain suunnattoman tärkeää. Toisinaan tuo tyhjyys huutaa niin kovin, että korvia särkee. Kyllä vaan niin paljon antaisin, jos Natusen voisin takaisin sillä saada. Terveenä ja kivuttomana, yhä niitä hepuleitaan saavana pienenä otuksena, joka kantoi lelujaan mun sisätöppösiini ja koitti kaivaa vettä lattiasta.

Ja jota pusutellessa maailma oli hetken aikaa aina parempi paikka.

Niin paljon antaisin.
Kaiken minusta.
Kaiken kaikesta. 

perjantai 25. tammikuuta 2019

10 year challenge eli miksi elämä on kolmikymppisenä parempaa kuin kaksikymppisenä


Jos voisin jutella parikymppiselle itselleni nyt, sanoisin mm. seuraavia asioita:

- Elämä paranee elämällä
- Kaikki ei ole tässä
- Maailma on suuri ja se on sun
- Kaikki se, mitä nyt ulkoisesti murehdit itsessäsi on asioita, joita juhlistat kolmekymppisenä
- Sä pääset tilaan, jossa katsot sun herkuttelun muovaamaa vatsaasi hymyillen
- Kehon muokkaaminen vain, jotta se olisi jollain tapaa oikeanlainen, ei ole se oikea reitti kulkea
- On täysin ok, että sussa on virheitä, koska niitä on meistä jokaikisessä
- Sun itsevarmuus kasvaa kohisten myöhemmin ja jokainen eletty vuosi tuo sitä aina vain lisää
- Pääsi sisältö rauhoittuu itsetuntemuksen kasvaessa ja saat ne ratkaisevat diagnoosit siihen kyllä
- Älä murehdi sitä, että elämä olisi koko ajan sitä mitä se nyt on
koska
- Sä tajuat jossain kohtaa, että ihan koko maailma on sulle avoin
ja
- Kolmikymppisenä olet pitkälti kaikkea sitä, mitä koskaan halusit olla


2008-2018

Olen aina pitänyt vanhenemisesta. Omat synttärit on oikeastaan ainoa vuosittainen juhla, jota juhlin enemmän kuin mielelläni ja jolloin tykkään aina tehdä jotakin erityistä, extremeä tai ihan vain drinksutella kaverin kanssa. Reilun kahden viikon päästä täytän 35 ja olen siitä aivan hirveän onnessani ja innoissani. Se on erityisen hieno luku ja tuntuu jonkinlaiselta virstanpylväältä. Parasta siinä on se, millaisena saan sen ottaa vastaan.

Moni tuntuu haikailevan nuoruuden perään, mutta itse en koskaan vaihtaisi tätä aikaa takaisin kaksikymppiseksi. Elän mielestäni parasta aikaani juuri tällä hetkellä, eikä nuoruudessa ollut mitään sellaista, minkä takia sinne haluaisi takaisin päästä. Se epävarmuus itsestä, omasta kehosta, omasta paikasta maailmassa ja ne jatkuvat hatarat askeleet eivät ole asioita, joissa olisi mitään mitä ihannoisin. Tuo harmaa, pelokas hiiri onkin nykyisin aikamoinen leijona, jota ei pysäytä mikään, ja siitä kiitos kuuluu erityisesti vanhenemiselle.

Nuoruus menee kuulemma hukkaan nuorissa, sanovat, ja se on varmasti osaltaan totta. Oma nuoruuteni meni ainakin osittain hukkaan, kun en osannut edes elää. Toisaalta se ei ole siltikään ikäkysymys, koska kaikki se mikä jäi silloin tekemättä on asioita, joita voin yhä tehdä nyt kun olen vanhempi. En oikein tiedä mitä saisin elämästä enemmän irti, jos saisin tämän nykyisen itseni siirtää siihen kymmenen vuotta nuorempaan kehoon. Tässä kohta kolmevitosessa kehossa mulla on edelleen kaikki kyky siihen, että voin elää juuri niin kuin haluan. Ehkä tuo sanonta kolahtaa kunnolla sitten joskus huomattavasti vanhempana, jos sinne asti elää, kun keho ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Nykyisellään ei minua kuitenkaan mikään rajoita. En tiedä onko olemassa joitakin sosiaalisia normeja, joiden mukaan tietyssä iässä ei enää saisi käyttäytyä kuin kymmenen vuotta aiemmin, tai tehdä sellaisia asioita joita parikymppisenä tehdään, mutta niitä normeja en ole koskaan noudattanut muutoinkaan. Hyppään edelleen keinumaan jos siltä tuntuu, kiljaisen innolla kun näen hevosia tai kiipeän vaikka puuhun, jos puu näyttää suorastaan kutsuvan kyseiseen toimintaan. Tarpeen iskiessä lähden myös ulos riekkumaan ja rellestämään tai pidän bileet keskenäni kotona. Parasta kaikessa kai on, ettei koskaan tarvitse miettiä ehkä nimenomaan monelle nuoremmalle tuttua lausetta, että mitä muut tästäkin sanoisivat. 

2009-2018

Mulla on jokunen naururyppy enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Joissain valaistuksissa ne suorastaan loistaa, mutta mua ei haittaa laisinkaan. Mun keho on myös paljon pehmeämpi nykyisin, mikä johtuu siitä, että painan noin kymmenen kiloa enemmän. Se on kuitenkin pelkästään hyvä. Nykyisin laitan bikinit päälle ja menen uimaan jos huvittaa, toisin kuin silloin ennen. Tai laitan shortsit jalkaan, mitä en tuolloin olisi koskaan voinut edes harkita. Enkä edes vielä vuosi sitten. Jokainen vuosi tuo lisää puhdasta voittoa elämään.

Tatuointeja on enemmän. Kuusitoista. Ja jokaisen niiden myötä olen aina vain tullut enemmän itseni näköiseksi. Sitä on vaikea selittää miten kovasti ne minua ilmentää, mutta ehkä sen toisaalta näkee kuvistakin. Hiustyyli on sama kuin silloin, joskin tässä välissä on ollut kaikkea oranssista, punaisesta, tuhkasta, ruskeasta, tosi lyhyestä, keskimittaisesta, erittäin pitkästä ja sivusiileistä lähtien. Kroppa on ollut treenaamisella hirvittävässä tikissä välillä ja välillä muhkumpi, mutta edelleen lihaksikas, ja sitten lopulta ihan vain normaali. Salilla käymisen lopettaminen parisen vuotta sitten olikin elämäni parhaita päätöksiä, koska se jatkuvasti vain lisäsi tyytymättömyyttä omaan itseen. Aina olisi pitänyt olla enemmän. Nyt on hyvä juuri näin.

2010-2019

Ulkoinen muutos on kuitenkin lopulta hyvin lievä, jos hyppää suoraan sen kymmenen vuotta taaksepäin. Sisäinen muutos on melkein kuin kaksi eri ihmistä. Parikymppisenä sitä eli vähän kuin anteeksipyydellen, katse alaspäin. Arkana. Anteeksi, että olen olemassa. Anteeksi, että vien tilaa. Anteeksi, että teen asioita näin enkä noin. Anteeksi, että en osaa. Anteeksi, että sanoin noin. Anteeksi. Kolmikymppinen minä taas tietää arvonsa, pitää leuan irti rinnasta ja katselee maailmaa tasavertaisesti muiden kanssa. Tietää mitä tarvitsee sietää ja mitä ei, tähtää koko ajan parhaaksi versioksi itsestään tietäen samalla, että on ihan pirun hyvä jo nyt. On terveellä tavalla itsevarma, puhuu itselleen kauniisti. Sisäinen ääni ei enää säti eikä vihaa, vaan tsemppaa ja kertoo miten huikea tyyppi tässä on. Se kertoo että pystyn mihin vaan, että maailma on mun, että olen upea juuri tällaisena ja että erinäisille kehollisille nk. vioille voi tuosta noin vain kohauttaa olkapäitä. Tai niitä voi katsoa hymyillen. Peilistä näkee ne asiat, joista tykkää, eikä enää niitä, jotka voisivat olla paremmin. Onko sellaisia edes? En mä näe. Ja kun itsessä on hyvä olla, voi elämästä nauttia aika paljon laajemmin ja kovemmin. Kaksin käsin.

Kyllä se joku julkimo oli ihan oikeassa. Se, jonka haastattelun luin joskus parikymppisenä jostakin lehdestä, jossa kyseinen henkilö sanoi, että kolmikymppisenä sitä vasta alkaa itsensä oikein kunnolla hyväksyä. Siitä hetkestä lähtien aloin odottaa kasvamista tähän ikään, juuri siitä syystä. Luulenkin, että tuossa on se avainsana. Hyväksyminen. Itsensä tunteminen pitkälti läpikotaisin ja sen hyväksyminen, että nämä kortit on jaettu ja tässä ollaan, tällaisena, virheineen päivineen. Ja se on aivan pelkästään ok. Ei tarkoita sitä etteikö itseään voisi kehittää haluamaansa suuntaan, vaan tarkoittaa sitä, että tässä hetkessä on hyvä. Voi elää nyt, eikä sitku.

Ja jotenkin mulla on sellainen kutina, että nelikymppisenä on vieläkin siistimpää. Koska sitä elämä koko ajan on jo nyt.

Aivan pirun siistiä.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Puut meni nurin, onni ei


Mä olen onnellinen. Siis ihan tosissani ja kunnolla, siinä määrin että se vähän hämmentää itseäni. En ole vain ok ja voi tällä hetkellä hyvin, vaan ihan oikeasti koen onnea. En tiedä onko se tämä vuosi tai se, että kaikki on nyt kohdillaan, vai molemmat nämä yhdessä. Yhtä kaikki, mulla on hauskaa ja koen onnea. Parasta rajatilan epänormaalin voimakkaissa tunteissa taitaakin olla se, että kun tuntuu hyvältä, tuntuu todella hyvältä. En silti koe olevani millään tapaa maaninen, sillä olen rauhallinen, täysin järjissäni ja esimerkiksi nukun hyvin. En koe edes lentäväni. Olen vain aivan ihanan tavallisesti onnellinen. Samalla tavalla, kuin kaikki muutkin ihmiset, elämänsä parhaissa vaiheissaan. Koen nyt joka päivä olevani toimelias ja tuottelias ja saan kaikenlaisia asioita aikaan. Ei tarvitse punnita, että vitsi kun ei jaksaisi sitä ja tätä tehdä, mutta kun on vaan pakko. Nyt ei punnita, nyt tehdään.

Tänä vuonna on valtavasti kivaa odotettavaa. On tulossa mukavia reissuja ja ihan konkreettisista unelmistakin totta. Itseään tullaan ylittämään monesti ja samalla peloista on tarkoitus päästä eroon. Edessä on vaikka mitä kutkuttavan jännää tai muuten vaan kivaa. Tatuointimessuja, konsertteja, miehen juoksureissuja, joista ei vielä edes tiedä mihin kaikkialle ne meidät vie. Asioita, jotka siellä jossain jo vilkuttelee, että hei, mieti kuinka siistiä on kun pääset tämänkin kokemaan! 

Ikään kuin siinä ei olisi jo ilon aihetta tarpeeksi, lähti työtkin käyntiin jo muutama päivä sitten ensimmäisten parin projektin myötä. Samalla haluan oppia koko ajan lisää ja otan vastaan projekteja, joiden ohessa joudun opettelemaan niitä itsekin. Osallistun webinaareihin ja hamstraan alan materiaalia sen uusimmista trendeistä ja käänteistä. Koko ala kiinnostaa aivan valtavasti.

Ja kun ennen vuodenvaihdetta pakersin uuden bullet journalin parissa monta tuntia useamman päivän, tuli siitä niin kiva että sen täyttäminen joka aamu tuo iloa jo itsessään. Se on värikäs, söpö ja kivannäköinen. Ei täydellinen kuten ei mikään muukaan, mutta silti aivan perhanan hyvä. Jo sen katsomisesta tulee hyvä mieli.

Vietän oikeastaan suurimman osan ajastani eräänlaisessa sisäisen rauhan seesteisyydessä. Vaikka ulospäin tulisi riekuttua ja oltua äänekäs, asustaa sisällä rauha joka jatkuvasti sanoo, että senkun hengittelet ja elämä menee siinä mukana. Se laittaa silmät kiinni ja vetää syvään henkeä. Hengittele vain. Se antaa luvan aika huolettomalle elämiselle, koska se pitää puolestani huolen siitä, että pakka pysyy kasassa. Ride the wave. I got you. 



Tätä kaikkea ei ole horjuttanut sekään, että ympärillä maailma aika kirjaimellisesti sortui. Tuli myrsky, joka vei sähköt sekä meiltä että monilta muilta ja kaatoi puita metsäkaupalla. Niin paljon, etten ole eläessäni nähnyt niin monia kaatuneita puita vaikka myrskyjä on koettu useita ja kovempiakin. Ulkona on hävitys, siellä on sotatanner ja asioiden korjaaminen kestää viikkoja, kuukausia. Sähköt katkeilee edelleen eikä kaikilla ole sähköjä vielä ollenkaan. Tänään meillä on katkennut viidesti. Ensimmäisen kerran, kun olin suihkussa. Pimeässäkin kykenee itseään kuuraamaan.

Osa Ahvenanmaan paikoista ei palaudu entiselleen koskaan. Maisemat täällä on ikuisesti muuttuneet. Kaikki ne lukuisat luontoreitit, jotka ollaan täällä nähty ja toistaiseksi koettu, eivät näytä enää samalta kuin sillä kerralla, kun ensimmäistä kertaa ne koettiin ja nähtiin.

Sama koskee myös mun metsääni. Kävin myrskyn jälkeen sitä katsomassa, tarkoituksena kävellä jälleen se sama kymmenen kilometrin lenkki, mutta mun metsäni oli rikki. Se oli nurin. Käytin tunnin ensimmäiseen viiden minuutin matkaan, jotta pääsin läpi siitä hävityksestä, jota ne kymmenet tai sadat kaatuneet puut siellä edustivat. Itkin kun saavuin sinne ja olen itkenyt monta kertaa sen jälkeenkin katsoessani näitä tuhoja kuvista ja videoista ympäri Ahvenanmaan. En tiennyt että rakastan puita ja metsää ihan tässä määrin, en ennen kuin niin paljon niistä kerrallaan kaatui. Tuolla ulkona liikkuessa maisemat näyttää surrealistisilta eikä sitä aina pysty edes käsittämään, että mitä oikein katsoo. Niin oudolta se näyttää, kun yhdessä yössä maisemat muuttuivat ihan täysin ja metsät lakkasivat olemasta totta.


Mutta tässä se juju onkin. Että kaikesta tästä huolimatta olen hirveän hyvällä tuulella ja aivan kovastikin onnellinen. Sitä voi itkeä, surra ja järkyttyä ja silti jatkaa elämäänsä eteenpäin hymy huulilla. Vaikka ei luonnostaan ole sellainen ihminen laisinkaan ja vaikka aivan sydämestä asti raastaisi, ei sen silti tarvitse kiepauttaa tätä vaakakuppia ylösalaisin maahan niin, ettei sinne enää mikään muu alle pääse. Tämä hyvä olo tuntuu niin hyvältä, että en siitä ihan hirveän helposti irti päästä. Ja koska tiedän sen olevan väliaikaista, kuten kaikki on ja etenkin tällaiset tunteet rajatilan elämässä, pidän siitä entistäkin kovemmin kiinni ja toivotan tervetulleeksi pian takaisin, kun se pois tästä lähtee. Minun sinänsä normaali tunteeni siis on lopulta aika epänormaali, mutta arvatkaas miten hyvältä tuntuu aina välillä potkaista rajatilaakin pyllylle? Aika pirun hyvältä. Ja etenkin tällä tavoin. Nauroin sen karkuun!

Kaikista parasta minusta on kuitenkin se, että tämä olo tulee ihan vain arjesta. Ei mistään poikkeavasta tilanteesta, yksittäisestä lomareissusta, vuodenajasta, ihmisestä. Vaan tästä meidän arjesta ja koko elämästä, mikä juuri tällaiseksi rakennettiin.

Siis sortukaa ja kaatukaa. Mä itken ja suren, mutta en sorru ja kaadu mukana.


Koska vielä tekee mieli vähän hassutella. 

maanantai 24. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 kaheli kukka nimeltä Heidi


Mä kukoistan.

En tiedä miltä se näyttää muiden silmiin, näyttääkö kukoistukselta vai kuulostaako esimerkiksi vain kiroilulta, mutta minäpä kukoistan silti. Tämä vuosi on ollut hyvä. Opettavainen, kuten moni muukin, mutta ei niin rankasti kuin viime vuosi. Onneksi. Toivottavasti yksikään vuosi ei ole yhtä opettavainen kuin viime vuosi. Voin mieluusti oppia asioita hieman hitaammalla tahdilla, eikä ihan niin rankan kautta.

Ensiajatukselta, näin jälkikäteen tätä vuotta muistellessa, muistaa siitä helposti lähinnä vain sen, että odotti koko alkuvuoden sitä hetkeä kun tulisi tieto mihin muutetaan ja milloin. Nopeasti kuitenkin mieleen palautuu kaikenlaista hienoa. Järisyttävääkin, elämää muuttavaa. Kuten jälleen yksi upea Rukan reissu, jonka hiljaisuudesta löytyi palasia itsestä, joiden olemassaolosta ei ollut siihen asti ollut ihan varma. Oli Lappi ja oli Norja. Norjan Tromssa teki lähtemättömän vaikutuksen ja pääsi vahvasti mieleni listalle, josta löytyy paikat joissa voisin joskus asua. Olisin voinut jäädä sinne ainiaaksi.

Yksi vuoden parhaista asioista oli uiminen. Ja shortsit. Pienet suuret shortsit. Kumpikaan näistä asioista ei ollut missään vaiheessa vain uimista tai vain shortsien pitämistä, vaan kumpikin oli kaikkea. Suurinta vapautta niin monella tapaa. Kirjoitin tästä tekstissä Parantava pohjoinen. En ole vuosikausiin odottanut tulevaa kesää yhtä avoimin mielin, tai odottanut ylipäätään, kuin mitä odotan nyt. Haluan nähdä ja kokea sen, että se kaikki saavuttamani kasvu on edelleen olemassa ja että sitä voi vieläkin jatkaa. Haluan nähdä, mitä minusta tulee ja kuinka kovasti kukoistan jälleen silloin ja sen jälkeen.


Terapian lopetin alkuvuodesta, taisi olla helmikuussa, ja sen jälkeen on pärjätty omillaan. Vaihtelevasti välillä, mutta selvästi paremmin kuin olisi voinut mennä. Ilman ammattiapua olen joutunut itse kehittämään keinoja (tai käyttämään terapiassa opittuja taitoja), joilla elämäni pysyy hyvänä. Pieniä ja suuria juttuja. Terapian lopettaminen onkin vähän hassu asia. Edelleen ajattelen, että haluan elää niin, että terapeuttini olisi ylpeä tavoistani toimia ja elää, ja mietin häntä usein. Mietin mitä hän sanoisi kun teen asioita tietyllä tavalla tai tiettyjä asioita ylipäätään, käyn mielessäni keskusteluita hänen kanssaan ja istun monesti siinä sohvalla yhä edelleen, mutta vain pääni sisällä. On ollut aika oppia ja elää itse, mutta kantanen terapeuttiani ja terapiaa mukanani aivan aikojen loppuun asti. Ja tuskin pärjään loppuelämääni myöskään ilman, mutta juuri nyt aika hienostikin.

Olen herkistänyt korvani sille, mitä tarvitsen ja mikä on minulle huonoksi. Olen oppinut askeleet, joita täytyy tietyissä tilanteissa ottaa, että pää pysyy kasassa. Olen oppinut asettamaan enemmän rajoja. Olen oppinut käymään asioita läpi itsenäisesti ja joskus toisen ihmisen avulla. Olen oppinut haitallisten selviytymiskeinojen sijaan käyttämään paljon oikeasti hyödyllisiä keinoja. Olen oppinut menemään metsään (viimeistään) siinä vaiheessa kun kaikki alkaa kiukuttaa, sen sijaan että jatkaisin kiukuttelua. Olen oppinut tunnistamaan tunteitani paremmin, vaikka edelleen se on välillä vaikeaa. Mutta kuulen itseäni paremmin ja osaan pilkkoa asioita osiin, osaan löytää syyn niille ja mahdollisuuksien mukaan osaan korjata tilanteen. Se mikä monesti on epämääräistä ahdistusta, ei ole pelkästään sitä. Sille on syy.

Olen ehkä tärkeimpänä oppinut kysymään, sen sijaan että itsekseni asioita ihmettelisin ja olen oppinut kertomaan, kun jokin on huonosti. Sen kaiken uhalla, että olen toisen edessä tyhmä, tai vaikka vähän hullukin. En enää välitä siitä niin kovin, että piilottelisin sen vuoksi ja antaisin pääni poksahtaa asioista, mitä en ymmärrä. En turhaan analysoi kaikenlaisia potentiaalisia skenaarioita mielessäni, vaan kysyn miksi. Pyydän kertomaan ja pyydän selittämään, ja osaan pyytää myös apua ahdistukseeni, jos se on toisesta ihmisestä lähtöisin. Toisinaan tunnen oloni aivan huomattavan tyhmäksi, sillä monesti, kun näen asiani kirjoitettuna ylös, huutaa se siinä sitä miten vaikeaa normaali elämä itselleni välillä vaan on ja miten en osaa tai ymmärrä aivan normaaleita asioita. Mutta siitä huolimatta kysyn ja kerron, sillä ikinä niistä ei tule helpompia jos niitä päin ei mene. Aivan kuten menen lähes poikkeuksetta aina pelkoakin päin.


Parhaita muuton myötä tapahtuneita asioita on ollut metsä. Uhkasin jo ennen muuttoa viettäväni täällä sitten aikaa metsässä jatkuvasti. Yksin. En tiedä olenko siellä jatkuvasti, mutta ainakin kerran viikkoon, noin kymmenen kilometrin verran. Alkuun PTSD teki metsästä pelottavan, mutta päätin olla sitä kuuntelematta koska tiesin sen valehtelevan. Nykyisin se varoittelee siellä enää harvoin. Pelkoa päin on itselleni hyvä taktiikka mennä, koska siten se pelko hellittää. Joskus menen tosin liian voimalla ja sitten on hetken aikaa hankalampaa, mutta tilanne on aina lopulta parempi kuin mitä se alkujaan oli.

Näillä metsäreissuilla on ollut eräs varsin ilahduttava vaikutus. Jo aika varhain aloin tehdä niillä videoita Instagramini tarinoihin. Aloin kertoa mitä ajattelen ja mitä koen ja mitä näen. Tämä on asia mitä en ole ennen tehnyt, sillä puhuin ylipäätään ensimmäistä kertaa elämässäni videolle vasta jokin aika ennen muuttoa. Turhat lukot avautuu.

Se, miksi nämä kävelyt ja niiden videoiden tekeminen on ollut ilahduttavaa, johtuu lähinnä viime tekstissäni kertomastani asiasta, jossa kerroin miten oma puuttuva identiteetti rakentuu muiden ihmisten vaikutuksesta ja miten olen vain se, jonka toisesta peilaan. Näillä reissuilla ei metsässä ole ketään, josta itseni peilaisin. Näillä reissuilla on olemassa vain minä. Ja kun teen videoita, joissa kerron mitä koen ja näen, näen niistä itsekin kuka olen. Ne on oikeastaan ainoita hetkiä kun pääsen sen kokemaan, sillä vailla mitään mistä sen näkisin, en tiedä kuka olen. Ja kun olen yksin metsässä, tiedän, etten peilaa itseäni kenestäkään toisesta tietynlaiseksi, ota palasia heidän persoonastaan, naurustaan, puheestaan jne. En osaa edes kuvailla miten ilahduttavaa on nähdä itsessään jotakin sellaista mitä ei ole koskaan kyennyt selkeästi edes kokemaan, koska pääni sisältö on pitkälti aina niin sekainen erilaisten tunteiden röykkiö, josta ei pysty tunnistamaan mitään selkeää. Näen videolla siis identiteettiä. Tunnistan tietynlaisen persoonanSe on niin ilahduttavaa, että kävelyn jälkeen saatan katsoa nuo videot useampaan kertaan. Ihan vain siksi, koska niissä näen jotain mitä en normaalisti edes koe.

Tuo on ollut monella tavalla tärkeää ja hienoa. Se antaa uskoa siitä, että olen jotakin myös ihan itse, enkä vain muiden vaikutuksesta. Että omiakin identiteetin palasia on olemassa. Vaikka aina niitä varmasti on, ja on aina ollut, mutta koska niitä ei koe eikä näe niin miten sitä voisi tuntea mitään muuta kuin kolon siinä paikassa missä identiteetti normaalisti on? Nyt siellä tuntuu jo vähän jotakin muuta. En olisi uskonut, että videoiden tekeminen olisi ollut avain siihen. Metsä? Sen olisin voinut uskoa. Sen on opettanut Ruka ja Lappi monta kertaa. Että hiljaisuudessa kuulee itsensä. Mutta nähtävästi itsensä näkeminen kuulemisen lisäksi on erinomaisen tärkeää ihmiselle, joka ei koskaan tiedä kuka oikein on.


Yksi omien rajojen tunnistamisesta ja pään kasassa pitämisen keinoista piti ottaa käyttöön marraskuun lopussa. Töiden saamisen vaikeus stressasi siihen malliin joka päivä, että voimat alkoivat venyä äärimmilleen ja paukkua myös katki. Arjesta oli tullut kasa asioita, joita täytyy tehdä ja siitä piti saada hetkeksi tauko. Ei ollut enää keinoja ja kykyä tehdä asioita, joita vaadittiin, jotta työasiaa saisi eteenpäin. Siispä otin ja lähdin muutaman päivän mittaiselle reissulle mantereelle, Helsinkiin ja Mikkeliin. Ajatuksena oli, että reissulla elän juurikin niin vailla sääntöjä kuin vain mahdollista ja palaan takaisin aivan uusilla voimilla, valmiina tarttumaan asioihin taas kunnon otteella.

Näin tein ja se toimi. Nyt voin kutsua itseäni ihan virallisesti freelanceriksi, joka copywriterin töitä tekee. Aiemmin tällä viikolla puhuin puoli tuntia puhelimessa Ruotsiin (paikallinen firma täällä Ahvenanmaalla silti) ja alamme tehdä yhteistyötä erilaisten projektien parissa heti vuodenvaihteen jälkeen. Katsotaan, mihin se vielä johtaa. Aivan konkreettinen askel on kuitenkin otettu sen eteen, että ihan oikeasti saan tehdä töitä juuri siten kun olen aina halunnut, ja juuri niitä töitä, mistä eniten nautin. Jotenkin aivan käsittämätöntä. Vuosi tuntuu loppuvan samalla tavalla, kuin millaista tarinaa sen parhaat osaset kertoivat pitkin vuotta.

Tänä vuonna itsetuntoni on kasvanut kohisten. Ei se koskaan ole järin huono ollut, mutta siihen on tullut sellaisia ulottuvuuksia, etten tiennyt sellaisia voivan ollakaan. Olen entistä vahvempi, siedän aina vähemmän epäoikeudenmukaisuutta myös itseäni kohtaan ja pyydän entistä vähemmän turhaan anteeksi sitä, kuka olen. Tämä kaikki on avannut itsessäni aivan uusia ovia ja sen avulla on saanut kasattua muutaman palikan taas lisää jalkojen alle korokkeeksi, joiden päältä voi maailmaa katsella aivan samalta tasolta kuin muutkin ihmiset. Vaikka olisinkin hieman tyhmempi ja vähän hullumpi, arvoltani en ole silti yhtään vähempää. Tiedän sen nyt ja siksi voinkin olla avoimesti kaikkea tuota, ja vieläkin enemmän (tai vähemmän?), jos tilanne sitä vaatii.


Vuoden opit:

Mitään ei saa, jos mitään ei pyydä.
Mikään ei selviä, jos mitään ei kysy.
Pelkoa päin.
Heittäytyminen kannattaa edelleen ja aina.
Omat rajat on tärkeää tunnistaa ja niistä kannattaa pitää kiinni.
Joskus kannattaa olla avoimesti tyhmä.
Joskus jalustalla on turhaan ihminen, joka ei paikkaansa ansaitse ja sen näkee monesti vasta välimatkan päästä, jonka jälkeen voi päästää irti. 
Metsässä on ihmisen hyvä olla.
Ahvenanmaa on osoittanut olevansa se, miksi tänne muutettiinkin. 

Sillä täällä mä kukoistan. Mä tiedän, koska olen nähnyt sen videolta. 

perjantai 23. marraskuuta 2018

Palanen sun persoonaa


Laitoin eilen Instagramin tarinoihin videoita aiheesta identiteetti ja persoonallisuus, ja miten se näyttäytyy omassa elämässäni. Aihe herätti aika kivasti keskustelua ja sen kirvoittamana ajattelin tänne blogiin jäsennellä aiheesta myös tekstin. Toisaalta en tiedä onko tätä fiksua edes kirjoittaa, mutta päätin antaa mennä. Teen paljon työtä stigman vähentämiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi ja toivon, että tämä ei kääntyisi itseään vastaan. Mutta ihan aina haluan olla rehellinen ja päätin sitä olla nyt myös tässä.

Yksi rajatilan diagnostisista kriteereistä on:

 Identiteettihäiriö: merkittävästi ja jatkuvasti epävakaa minäkuva tai kokemus itsestä

Tämä on omassa elämässäni näytellyt suurta osaa ainakin teini-ikäisestä asti. Olen kokenut myös kärsineeni tästä huomattavasti ja asiaa on sivuttu täällä blogissa useampaan kertaan. On ollut turhauttavaa kun koskaan ei keksi kuka on, mitä haluaa, missä haluaa olla ja vaikka mitä mieltä on asioista. Ja heti kun luulee tietävänsä, se muuttuukin taas. Vasta diagnoosin jälkeen ymmärsin miksi näin on ja sitä kautta saatoin sen myös vihdoin hyväksyä itsessäni. Kääntää osittain jopa voimavaraksi.

Teini-iässä en ollut oikein mitään mieltä asioista, en nähnyt asioita tarpeeksi tarkasti ollakseni niistä jotain mieltä. Siksi onkin varsin hassua, että yläasteella minusta kirjoitettiin kronikkaan, että omien mielipiteidensä valtias. Vaan en koskaan ollut. Olin pääasiassa vain toisten ihmisten mielipiteiden valtias, jotka olin omakseni muilta ottanut. Tämä koski kaikkea vähemmän tärkeästä tärkeämpään, kuten kuka on sun lemppari Spice Girlseistä tai kuka on susta meidän luokan nätein tyttö. Mm. nämä mielipiteet varastin muilta. Itse en osannut edes yrittää valita, ennen kuin joku teki sen puolestani ja sitten saatoin julistaa olevani sitä mieltä. Ne asiat, joista itse tykkäsin ihan itsenäni, oli asioita jotka herätti niin huomattavasti tunteita, että niitä en voinut olla huomaamatta. Kuten että Bruce Willis on ihana tai Formula 1 on parasta. Kaikki muu oli jonkun toisen keksimää. Nykyisin sentään omaan ihan omia mielipiteitä.

Se, mikä ainakin osalle meistä rajatiloista on tyypillistä on se, että meillä on tavallaan monta persoonaa (ei siis oikeasti, vaan tavallaan), sillä sopeudutaan ja muokataan itseämme koko ajan sopivaksi kulloiseenkin ympäristöön ja toiseen ihmiseen. Tähän vaikuttaa mm. oma senhetkinen tunnetila ja vaikka nukutut tunnit. Jos olen itse kovin väsynyt tai uupunut, en jaksa olla yhtään mitään. Jos olen energinen ja iloinen, voin olla ihan mitä vain. On lopulta vaikea tietää miten suuri osa itsestä on ihan sitä ominta persoonaa ja mikä luotua. Toisaalta kaikki niistä on sitten taas ihan yhtä paljon omaa itseä. Siitä itsestä vain riittää moneksi - vaikka muille jakaa. Aivan kirjaimellisesti. 


Siihen aivan todelliseen omaan itseeni pääsen käsiksi oikeastaan miettimällä kuka olin ennen kuin tulin teini-ikään, ja mitkä asiat on sieltä asti kantaneet mukanaan tähän päivään asti. Niitä on mm. jo lapsena aloitettu valokuvaus, piirtäminen, kirjoittaminen, luominen, luonnossa liikkuminen jne. Nämä on olleet pysyviä ja siten ovat osa omaa identiteettiäni tänä päivänä. Muutoin on ollut vain kasa vaiheita, joita olen sinä hetkenä kuuluttanut totuuksina, mutta jotka ovat kuitenkin matkalla jo moneen kertaan muuttuneet. Ne ovat olleet reaktioita kulloiseenkin ympäristöön ja siinä olleisiin ihmisiin.

Selkeää on se, että itsessäni asuu kaksi puolta, persoonaa, joista molemmat ovat sen viisikymmentä prosenttia. Toinen niistä on intensiivisempi ja sen tarpeet huutaa kovempaa, mutta keinot niiden tarpeiden tyydyttämiseen on myös yleisesti haitallisempia. Olen tuon puolen itsestäni nimennyt Lauraksi. Nimi tulee Laura Palmerin salaisesta päiväkirjasta, josta kirjoitin omaan päiväkirjaani jo kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Minussa asuva Laura on hyvin paljon samanlainen kuin Laura Palmer, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. 


Heidi on se järkevä aikuinen, joka osaa tehdä hyviä valintoja ja joka haluaa rutiineita ja kaikinpuolin hyvää elämää, tietää mikä on itselle hyväksi ja pitää niistä asioista kiinni. Laura taas on liian aikaisin aikuistunut kaltoinkohdeltu varhaisteini, jolla ei ole keinoja käsitellä sitä kaikkea myllerrystä, mitä sisällä on ja siksi saattaa joutua ongelmiin. Laura on impulsiivinen, reilusti dark & twisted, pahimmillaan itsetuhoinen. Se voi siis mennä välillä rumaksi, jos Heidin ote ei ole astetta vahvempi. Ja siihen pyritään aina. Laura ei kuitenkaan ole pelkästään huono puoli, vaan osaa olla myös hauska ja hyvää seuraa ja niin iso osa minusta, että senkin tarpeita täytyy välillä tyydyttää. Muuten muutun levottomaksi, jos en saa sitä välillä päästää ulos.


Näistä kahdesta persoonan puolesta saa muut oman muokatun versionsa. Ei ole kahta ihmistä, joiden kanssa olisin samanlainen. Kukaan ei voi tavallaan tuntea minua kokonaan, koska yksi ihminen saa minusta pääasiassa yhden version. Mies toki näkee vähän useampaa puolta minusta, mutta ei hänkään näe sitten taas sitä mikä olen kun olen kaksin jonkun tietyn toisen ihmisen seurassa. Tämän vuoksi olen myös onnistunut saamaan ympärilleni varsin kirjavan ystäväjoukon. Sieltä löytyy hiljaista ja äänekästä, nuorta ja vanhempaa, miestä ja naista, vähän hullua ja tasaisempaa tyyppiä, kilttejä ja tuhmia tyttöjä ja poikia. Ja jokainen näistä saa sen version minusta, mikä on sopiva juuri hänen kanssaan. Toisten kanssa se on puhtaasti Heidi ilman Lauraa, toisten kanssa molempia, toisten kanssa Laurakin saa vähän riekkua enemmän välillä. Aivan kaikista kotoisimmillani olen heidän kanssa, joiden kanssa nämä kaksi on vähintään tasapainossa, ja joiden kanssa Lauraa ei tarvitse kokonaan laittaa piiloon. Haastavinta on silloin, kun samassa huoneessa on useampia näistä ystävistä samaan aikaan, yksi vähän joka lokerosta. Silloin en tiedä miten olisin, ja menen vähän lukkoon. Tunnun tällöin tuovan esille enemmän kilttiä ja hiljaisempaa, koska sen kestää kaikki, kun taas äänekästä ja kahelia, kiroilevaakin, ei jokainen jaksaisi katsella. 

Tämä persoonan sovittaminen toisen persoonaan on automaattista, eikä sitä tarvitse yleensä mitenkään miettiä. Se vaikuttaa selkeästi myös mm. puhe- ja erityisesti kirjoitustyyliin. Jokaisen ystäväni kanssa minulla on erilainen kirjoitustyyli, kirjoituspersoona, ja tämä määräytyy sen toisen ihmisen persoonan mukaan. Tavallaan nappaan sieltä piirteitä itselleni, sillä toisten ihmisten ja ympäristön piirteistä ja palasista minut on ylipäätään rakennettu. Niitä piirteitä on hyvinkin yksityiskohtaisia käytetystä kielestä ja sen tyylistä, murteesta, pilkuista, pisteistä, hymiöistä ja isoista ja pienistä alkukirjaimista lähtien. Tämä hioituu ajan kuluessa niiden kanssa, joiden kanssa keskustelee enemmän.

Itseäni fiksummassa seurassa olen oikeastaan aina tuntenut pientä ahdistusta, vaikka toisaalta sitten taas se on ihmisryhmä, jonka seuraan mielelläni hakeudun. Siinä on se ongelma, että en pysty millään vastaamaan samaan tapaan heille, koska en ole yhtä fiksu. Ja minun kohtalaisen mustavalkoisessa maailmassani se tarkoittaa sitä, että jos en voi olla yhtä fiksu niin sittenhän olen lähinnä tyhmä. Se on paikka jossa ei mielellään olisi, mutta olen oppinut sietämään sitä ja olemaan tässäkin itselleni armollisempi. Mm. avioliittoni on ollut hyvä siedätin tähän. 

Toisten ystävien kanssa kasvokkain keskustellessa otan käyttöön heidän tietynlaiset äänensävynsä ja tavan puhua yleensäkin. Toisilla ei ole niin voimakasta omaa tyyliä, jolloin puhun miten sitten puhunkin. Joskus nappaan murteita niin, että kanssaolijatkin hämmentyy. Kun Savossa kassaneiti kysyi jotakin murteella vääntäen, väänsin takaisin niin, että mieheni hämmentyi, että kuka oikein olen ja mitä olen tehnyt hänen vaimolleen. En itse edes huomaa tätä. Tämä oli kuitenkin aivan vakioilmiö Kuopiossa asuessa, paikallisten kanssa puhuessa ja asioidessa. 

Yleensä nämä piirteet on kuitenkin sellaisia, että niitä alkaa napata vasta joskus pidemmän ajan kuluttua, ja sitä ennen on lähinnä ollut jollain oletuspersoonalla siinä tilanteessa mukana. Joskus taas tämä piirteiden nappaaminen toiselta tapahtuu hieman liian nopeasti omaan makuuni. Sitä saattaa törmätä johonkin tuttuun ja hänen uuteen naisystäväänsä ja parin minuutin päästä huomaa nauravansa aivan kuten tämä nainen, jota ei edes vielä tunne. Se saattaa jopa hävettää vähän, sillä jos toinen sen huomaa, voi siitä helposti kuvitella että tahallaan lähdin toista matkimaan. Tiedä vaikka ajattelisi, että koittaisin hänen nauruaan pilkata. Tässä tapauksessa nauru oli minusta kuitenkin vain jotenkin ilahduttava. Hetkessä se olikin sitten jo minun nauruni, enkä enää tiennyt miten nauroin ennen sitä, jotta olisin voinut vaihtaa takaisin omaani. Vai oliko sekään omani?


Vaikka nappaankin toisilta piirteitä persoonaani, identifioidun silti voimakkaimmin tietynlaisiin ihmisiin. Jotkin piirteet, vaikka varastettuja olisikin, tuntuu eniten omilta. Vaikka osaan olla mitä vain, niin hyvin vähän olen lopulta esimerkiksi rauhallinen, hyväpuheinen ja siisti. Omimmalta tuntuu kun on suorapuheisessa, vähän kahelissa seurassa, jossa kirosanat paikoin lentelee ja saa nauraa epäsoveliaasti. Ne on hetkiä, jolloin ei tarvitse koskaan tuntea olevansa luodussa persoonassa, vaan kaikki tapahtuu luonnostaan. Ehkä siis olen itsekin oikeasti aika suorapuheinen, kirosanoja käyttävä, kaheli ja ei-niin-naisellisesti naurava. 

Ainakin tällä hetkellä, tässä paikassa. Huomenna voi kai kaikki olla taas toisin.


Tällaisesta lukeminen on varmaan joidenkin mielestä varsin kummallista ja voisin kuvitella, että kaikki eivät tätä välttämättä hyvällä katso ja voivat jopa tuomita. Jotkut ystävistäni varmasti vahtaavat tämän luettuaan tapaani kirjoittaa tai puhua ja olla, ainakin jonkin aikaa. Mutta kuten alussa sanoin, olen tämän itse saanut käännettyä voimavaraksikin. Tämän vuoksi osaan olla ihmiselle tarvittaessa juuri oikeanlainen, olen joku jolle on pitkälti ihan aina ihmisten ollut helppo puhua. Kuka tahansa voi minusta löytää ystävän ja minä voin löytää ystävän kenestä tahansa. Kaikki on vain kemiaa ja oikeastaan millään muulla ei ole sen lisäksi väliä, koska minä kyllä sovitan persoonani sopivaksi sinun omaasi, jos tahtotila siihen on olemassa. Saat olla minkä näköinen, kokoinen tai ikäinen tahansa ja lupaan, että saat uniikin version minusta, jota kukaan toinen tuskin koskaan näkee siten kuin sinä. Se minä, joka siinä hetkessä on sun kanssa, on vain sun. Olen isoksi osaksi reaktio siihen, kuka sinä olet. Ja jos satun olemaan sinusta mahtava, niin olen sitä siksi, koska sinäkin olet.

Jotkut ehkä näkee tämän niin, että tavallaan ns. aitoa minua ei ole olemassakaan, koska se, miten minut on rakennettu, on muiden tekosia ja alati muuttuvaa. Mutta toisaalta tämän voi ajatella myös niin että ne, joilla ei ole omaa vahvaa identiteettiä, ovat aidoimmillaan juurikin silloin kun ovat keränneet palasia sieltä täältä ja koristelleet niillä itsensä niin, että kykenevät olemaan ja elämään mahdollisimman täysillä, kohdaten mahdollisimman monen ihmisen henkilökohtaisella tasolla ja aivan pinnan alta asti. Eikö se, jos jokin, ole lopulta sitä kaikista aidointa? Että on rehellisesti tässä, viis siitä mistä varaosat on hankittu. Niine osineen istuu rehellisesti toisen edessä juuri niin kuin molemmille on paras. Tuntea yhteenkuuluvuutta, suoda se toiselle myös ja luvata, että ihan aina ymmärtää, mitä ikinä toinen sanookin, tuntee tai kokee. Olla paras mahdollinen ihminen ihmiselle. Ei se ole epäaitoa. Se on joskus uuvuttavaa, mutta ei koskaan epäaitoa. 

Koska se mistä se kaikki tulee, on aina puhtaasti sydämestä ja tunteiden kautta.