lauantai 11. marraskuuta 2017

Pilkistää jo


Suunta.

Kuinka tärkeää onkaan se, että on jotain, mitä kohti pyrkiä.

Masennukseni ei ole koskaan ollut olemassa ilman syytä. Kohdallani ei ole koskaan ollut kyse siitä, että kemiat aivoissa vain menisivät epätasapainoon itsekseen, vaan sen laukaisee aina jokin selkeä tapahtuma. Laukaiseva syy voi olla kuitenkin aivan eri kuin syy, joka sitä pitää yllä. Kun ymmärsin tämän, ratkaisin sen.

Se mikä sen esille toi on ollut koko ajan selvää. Se tapahtui keväällä ja se johtui siitä, että päästin ensimmäistä kertaa sellaiset traumat pintaan joista en ollut koskaan aiemmin puhunut, kenellekään. Niiden pintaan päästäminen toi esille voimakkaan PTSD-oireilun. Silloin vielä vannoin, että ei tämä masennukseen tule johtamaan. Mutta niin se vain johti. Se ei ollut minun käsissäni silloin.

Vaan tämä nykyinen hetki on. Se, mikä sitä on pitänyt yllä, on minun käsissäni. Ainakin voin siihen koittaa vaikuttaa.

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen. Siinä mielessä, että olisi mitään toivoa, että voisin jotain sellaista saavuttaa mitä kohti koitin pyrkiä. Aikoinaan on ollut maasta toiseen muuttoa, takaisin Suomeen sopeutumista ja sen kaikki anti, on ollut täällä elämisen opettelua, oli ammattiin opiskelua. Luonnollisena seuraavana askeleena olisi ollut oman alan työn löytäminen, mutta en ole voinnissani voinut sitä sen enempää edes ajatella. On ollut kirjaprojekti, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut, eikä tarjonnut kaipaamaani uutta ja hienoa. Piti lentää kaikista peloista huolimatta matkustajakoneella, mutta pettymyksekseni sekään ei koskaan tapahtunut.

Ymmärsin myös sen, että eräs itselleni hyvin tärkeä ystävyyssuhde on ollut asia, jota kohti olen voinut pyrkiä. Se on ollut suunta, mikä on kantanut pitkälle. Toive siitä, että se tulisi olemaan edes puolet siitä mitä siltä kaipasin. Vaan pitkän taistelun jälkeen tuli aika luovuttaa. Tuli aika huomata, ettei se tule koskaan olemaan lähellekään sitä mitä halusin sen olevan. Edes lopulta ystävyyttä. Alun surun jälkeen kuitenkin ymmärsin sen, että niin se taitaa tosiaan olla, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vaikka kuinka surettaisi jättää taakse jotain niin tärkeää, niin edessä saattaa olla jotain paljon hienompaa. Vaikka kuinka välillä surettaisi ja itkettäisi se, mikä on menetetty, sen kestää kun on jotain muuta mitä kohti kulkea.

Se olisi voinut olla sen viimeisenkin suunnan kuolema ja totaalinen loppu, mutta sen sijaan se olikin uuden mahdollistaja. Se mahdollisti uuden suunnan. Se mahdollisti sen, että on taas jotain uutta ja jännittävää, mitä odottaa. Sitä ei tilanne tarjonnut, vaan se piti itse kehittää ja luoda. Piti rakentaa kulkureitti ylös tästä kuukausia kestäneestä synkkyydestä. Ja minä kiipeän nyt sen reunoja pitkin. Valoa näkyy jo, ja se loistaa.

Kun uusi suunta löytyi, kaikki kirkastui. Välittömästi. Hymyilin ja nauroin näennäisesti ilman syytä ensimmäistä kertaa aikoihin. Ajatus alkoi luistaa, eikä enää takunnut. Valtava inspiraatio. Kirkkaus. Ilo. Jännitys. Odotus. Tärkeän loppu onkin huikean alku.

Ja nyt seuraa antikliimaksi - en halua vielä kertoa enempää. Olen se tylsimys, joka vihjailee, muttei kerro. Se, joka sanoo, että voi kun olen innoissani, muttei kerro miksi. Kerron myöhemmin. Lupaan. Ilman tätä vihjailua en voisi tänne kirjoittaa aikoihin mitään.

Sillä halusin kertoa, että sille on syy, miksi terapeuttikin näki heti kun sisään vastaanotolle kävelin, että nyt on Heidillä selvästi parempi vointi.

On.

Löysin suunnan. Ja siellä tunnelin päässä pilkistän minä itse. Löydyn pian taas. Millaisena, sitä en vielä tiedä. Ja se tässä onkin kaikista jännintä!





perjantai 27. lokakuuta 2017

Sinulle


Sinulle,
joka halusi herätä aamulla
ja kykeni sängystä nousemaan.

Sinulle,
joka pirskahteli energiaa
ja jaksoi ryhtyä touhuamaan.

Sinulle,
joka näki tulevaisuuden
ja innostui suunnitelmista.

Sinulle,
joka nauroi aidosti
ja itki usein vain kauneudesta.

Sinulle,
joka tähtäsi korkealle
eikä suostunut tyytymään.

Sinulle,
joka sanoi kaikkeen kyllä
eikä peruuttanut menojaan.

Sinulle,
joka tunsi inspiraatiota
eikä lamauttavaa turtumista.

Sinulle,
joka kohteli itseään hyvin
eikä vain lakannut välittämästä.

Sinulle,
joka teki aina parhaansa
eikä luovuttanut yhtenään.

Sinulle,
joka tiesi oikean ja väärän
eikä sekoittanut niitä keskenään.

Sinulle,
joka sai aikaan mitä vain
eikä antanut muiden lannistaa.

Sinulle, 
joka tiesi selvästi kuka oli
eikä joutunut itseään etsimään.

Sinulle,
jonka voimat riitti arkeen ja juhlaan
eikä uupunut jo hengittämisestä.

Sinulle,
joka peilissä näki itsensä
ja se vastasi syvintä sisintä.


Sinulle,
joka tahtoi luoda uutta
ja toimi sen eteen.

Sinulle,
jonka mieli oli keveä
ja aurinko voitti sateen.


Sinulle,
joka olit
kiltti
hyvä
analyyttinen
järkevä
kykenevä
fiksu
vahva
selkeä
iloinen

terve.



Olit joskus minun.

Tämä on
sinulle.


Minulle.


torstai 5. lokakuuta 2017

Rysähdyksiä ja lempi-ihmisiä


Kuuletteko sen sinne asti? Sen, miten palaset paikoilleen loksahtelee? Se ei ole pientä kilahtelua, eikä siitä kuulu pieni loks tai tumps. Siitä kuuluu rysähdys. 

Ryskis!

Se, miksi elämäni on aina ollut niin mustavalkoista.

Miksi olen joko tai. Sata tai nolla. Täysillä tai ei ollenkaan. Miksi normaalisti täysin riittävä 85% ei tunnu missään, eikä koskaan riitä. 

Miksi ihmiset on joko hyviä tai sitten pahoja. Miksi yhdestä virheestä sijoitan toiseen ääripäähän.

Miksi ihmissuhteet on hankalia. Miksi olen niitä niin monta katkaissut kerrasta poikki, pienestäkin virheestä, ehkä olemattomastakin, enkä ole taakseni katsonut.

Miksi olen muuttanut kerta toisensa jälkeen, vaihtanut kaupunkeja, maita. Heti kun jokin on siihen antanut pienenkin syyn. Joskus päähänpistosta.

Miksi kun saan jotain päähäni ja jos jokin sen estää, on se maailmanloppu. 

Miksi pienetkin epäonnistumiset sortaa allensa kaiken. 

Miksi omasta identiteetistä on niin vaikea saada kiinni.

Miksi tunteet tuntuu tuhannen voimalla. Miksi ne vaihtelevat laidasta laitaan yhdenkin päivän sisällä. Miksi niitä on välillä hyvin vaikea hallita ja miksi tietyt tunteet ovat aivan kokonaan oman kontrollin ulkopuolella.

Miksi joillakin ihmisillä on minuun niin suuri valta ja vaikutus.

Miksi hylkäämisen ja menettämisen pelko on niin massiivista ja miksi reagoin pieneenkin sellaiseen enteeseen, vaikkei se olisi edes todellinen.

Miksi takerrun tiettyihin ihmisiin kovemmin kuin olisi järkevää ja miksi en siltikään, tämän tiedostaen, voi asiaa hallita.

Miksi kiukustun kuin pikkulapsi.

Miksi testaan, miksi luon ongelmia tyhjästä, miksi työnnän pois ja taas vedän takaisin.

Miksi olen hankala.

Miksi sisälläni on aina asunut tyhjyys.

Miksi saan erilaisia päähänpistoja, haitallisiakin, ja miksi toimin niiden eteen.

Miksi saatan käyttää vaikka satoja euroja muutamassa päivässä ihan vain kun haluan tai koen tarvitsevani jotain, ja se vain sattuu maksamaan sen verran.

Miksi en tunnista rajoja kovin helposti ja miksi tarvitsen siihen muita osoittamaan missä ne menevät.

Miksi menen aina kaikkeen mukaan koko sydämellä enkä osaa rajoittaa sitä, vaikka joskus se olisikin viisasta.

Miksi olen dark & twisted. 

RYSKIS!

Loksahtelee.

Olen silti kiltti. Suurin osa näistä tulee esille ääripäissä, tietyissä tilanteissa tai tietynlaisissa ajanjaksoissa. Osaan olla varsin ihana ja lempeä, hyvä ystävä. Paraskin. Hauskaa seuraa. Osaan olla ihminen, josta pidän itsekin.

Vaan välillä olen päästäni aivan sekaisin. Nyt tiedän miksi.




Sanovat, että rajatilapersoonallisuushäiriöisen elämä on kuin 90% heidän kehostaan olisi kolmannen asteen palovammojen peitossa. Meillä ei ole ns. tunteiden ihoa. Ei mitään suojaa niille. Ja se kirvelee melkein jatkuvasti. Polttaa.

Kovasti. 

Minkäkö itse koen ongelmallisimmaksi? Ihmissuhteet. Toiset soljuu omalla painollaan täysin ilman ongelmia ja toiset ovat jatkuva taistelukenttä. Minun puoleltani. Ihmissuhteen toinen osapuoli saa miettiä vähän väliä, että mitähän hittoa taas tapahtui. 

Rajatilapersoonallisuushäiriöisten piirissä tunnetaan termi favorite person, lempi-ihminen. Se ei tarkoita parasta ystävää, vaikka paras ystävä voi toki sellainen myös olla. Se tarkoittaa ihmistä, johon tarttuu kiinni kynsin hampain, johon rakentaa emotionaalisen riippuvuuden, jolta kaipaa hirveästi huomiota ja jonka mahdollisesta huomion puutteesta maailma romahtaa. Lempi-ihmistä kohtaan tunteet vaihtelevat vain ääripäästä toiseen ja sitä voi tapahtua jatkuvalla syötöllä tai pidemmissä sykleissä. Hänen suhteensa ei varmasti ole olemassa harmaata aluetta. On vain ja tasan musta ja valkoinen. Kaikki on ihanaa potenssiin tuhat kun hän antaa sen huomion jota häneltä hakeekin, mutta kun pienikin asia muuttuu, olkoonkin pelkkä vivahde, sana, ele tai aistimus, voi sitä mennä hyvin syviin vesiin hyvin nopeasti. Ja sitä tekee helposti mitä vain välttääkseen sen todellisen tai (yleensä) kuvitellun hylkäämisen. Aivot huutaa hätätilaa niin kovin, ettei järjen ääni kuulu, ja koko kehoon sattuu. 

Lempi-ihminen on kuin huumetta. Sen tarjoama hyvä tuntuu aivan äärettömän hyvältä, se tunne saa lentämään pilvissä. Mutta samalla sen aikaansaama huono on hirvittävän huonoa ja se vie synkille poluille. Lempi-ihminen on pakkomielle. Se on sata lasissa, valtava intensiteetti, jatkuva nälkä. Niin kovassa vauhdissa hengästyy ja uupuu, G-voimat vääntää vatsan nurin ja jatkuvat itsehankitut iskut kasvoille repii ihon auki. Joka päivä. Koko ajan. Välillä liitää jossain siellä minne asti linnutkaan ei lennä, vaan satavarmaa on, että alas tullaan aina ja että se on jälleen sellainen rytäkkä, että arpia jää.

Voi olla, että lempi-ihmisellä on lopulta hyvin vähän tekemistä sen kanssa kuka hän on ja enemmän tekemistä sen kanssa millaiseksi sitä on hänet mielessään luonut. Hän voi olla täysin sattumaa tai monen asian summa, mutta lopulta ehkä kuitenkin suureksi osaksi vain kuvitelmaa. Idealisoitu, jalustalle nostettu, aina lopulta saavuttamaton omien tunteiden luomus. Ja vaikka sinne jalustalle kurottaa kuinka, ei koskaan aivan yllä. Koska jalustaa ei ole, eikä kukaan siellä päällä seiso. 

Ja silti se ihminen siellä kuvitteellisella jalustalla on aivan hirvittävän tärkeä ja silti sitä jatkaa mahdotonta kurotteluaan päivästä toiseen.

Tämä kaikki on luonnollisestikin raskasta ihmissuhteen molemmille osapuolille. Minulle itselleni se on aivan hirvittävän uuvuttavaa. En tahtoisi, että minulla olisi lempi-ihmistä. Tahtoisin, että minulla olisi vain mukavia, tasaisia, varmoja ihmissuhteita, joihin ei mikään pakottaisi tarttumaan henkeni edestä kiinni. Tarttumaan kiinni vain ja ainoastaan kuvitteellisen tarpeen ja hylkäämisen pelon vuoksi.

Ehkä tieto on valtaa. Ehkä yleinen analyyttisyyteni on voimaa ja ehkä se, että järki ei minua kovin helposti sekopäisyyksissänikään jätä, toimii avukseni. Ehkä se, että tällä kaikella on nyt nimi, syy ja tunnistetut seuraukset, auttaa asian hallitsemisessa.

Minä yritän. 

Mutta minulla ei ole tunteiden ihoa kuin 10%:ssa kehoa.

Ja minua kirvelee.

maanantai 28. elokuuta 2017

Yhdeksänkymmentä prosenttia


Palasin tänään terapiaan. Sinne meno oli valtavan työn takana, enkä ilman muiden apua olisi sinne asti päässytkään. Edessä on siis jälleen viikoittaisia käyntejä, enkä tällä kertaa tiedä voinko koskaan lopettaa. Viimeksikin olin tosin varma että loppuelämäni kulutan sillä sohvalla, vaan olin kuitenkin puolentoista vuoden päästä jaloillani. Niin tukevilla, ettei koskaan aiemmin. Niillä seisoisin edelleen, ellen olisi jättänyt terapiassa jotain silloin kertomatta. Päästin sen nousemaan pintaan kuitenkin vasta kun olin jo terapian lopettanut. Mutta nyt alkoi erä kaksi. Toinen tuotantokausi, kuten terapeuttini sanoi. Vihollinen on tällä kertaa eri, vaikka samat vanhat kaverit sillä on tälläkin kertaa käsipuolessa, ja toisaalta tätäkin vastaan on jo painittu koko elämä tietämättä vain sen nimeä. Miten siitä tulikin niin pelottava, suuri ja arvaamaton kun se sai nimen?

En voi sanoa että palasin terapiaan hyvillä mielin. En voi sanoa että olisin edes tahtonut palata. En voi sanoa että haluaisin apua välttämättä ylipäätään. Tai ehkä haluan, mutta en vain jaksaisi. Sillä moinen taisteluhan on ihan hirveän raskasta. Jotenkin päädyin sinne sohvalle kuitenkin takaisin. Onneksi olin mennyt lupaamaan, että menen. Hirveän huono olen lupauksiani rikkomaan tällaisinakaan aikoina.

Elämäni on tällä hetkellä lähes pelkkää PTSD:tä. Sitä tursuaa silmistä, korvista, sydämestä, ovista ja ikkunoista, ja etenkin aivoista. Se pitää minua otteessaan vähintään yhdeksänkymmentäprosenttisesti. Sitä se on tehnyt keväästä asti. Lyönyt minut alas, aina alemmas ja syvemmälle. Prosenttipankkiin on kilahdellut lukuja lisää vauhdilla. Se on pelotellut painajaisilla, äänillä, mielikuvilla, tuntemuksilla. Se on ruoskinut selkään viiltoja, se ei anna nauraa eikä nauttia hetkeä pidempään, se paiskaa tien pintaan niin että nahka lähtee. Se eristää muista niin tehokkaasti, ettei enää edes tunne olevansa yksinäinen. Tuntuu, että asiat ovat sen sijaan juuri niin kuin pitääkin olla, vaikka samalla tietää, ettei elämän pitäisi tällaista olla. Se puhuu niin taitavasti, että vaikka tiedän sen puhuvat sontaa, uskon sitä silti. Uskon sitä ohi kaiken ja kaikkien muiden. Omankin järjen, mikä ei vielä ole jättänyt, mutta jonka ääni ei ole yhtä uhmakkaan voimakas kuin täyttä kurkkua huutavien mörköjen. Se on taitava. Pirun taitava. Kirjaimellisesti.

Yhdeksänkymmentä prosenttia itsestä jonkin toisen käsissä on paljon. Se on niin paljon että sille olisi paljon helpompi antautua ihan kokonaan kuin alkaa taistella moista lukua vastaan. Eikö ole tyhmää lähteä yksin sotaan yhdeksää muuta vastaan, joilla on karhun voimat ja sinulla hiiren? En ole vielä edes tietoista valintaani tehnyt, mutta ehkä terapiaan paluu kuitenkin kertoo siitä että se valinta taistelemisesta on jossain sisimmässä päätetty, vaikkei se siltä vielä tunnukaan. Sen sijaan tuntuu, että se kymmenen pientä prosenttia vain pihisee jossain kaiken suuren sotkun alla, koittaen jostain löytää vähän voimaa ja kipinää, jolla se saisi sen ysikymppisen heitettyä mattoon. Vielä en sen ääntä kuule, sinne on niin pitkä matka ja se tuntuu aika toivottomalta. Mutta jokin minussa uskoo. Vaikka en sitä tunne tai tiedä, niin jokin minussa uskoo, että se kipinä jossain vielä sisälläni on. Ehkä. Ja ehkä sen saa kaivettua vielä esille.




Elämäni yhdeksänkymmentä prosenttia näkyy kuvassa. Allekirjoitan kaikki paitsi yhden niistä. Suomeksi (miinus se yksi) niille, joille ei englanti taivu:

Toisinaan toivon että olisin kuollut.
Minuun sattuu suurimman osan ajasta.
En ole ihan läsnä enkä kykene ajattelemaan selkeästi.
Näen jatkuvasti painajaisia.
En kykene käsittelemään/tekemään yksinkertaisiakaan juttuja.
Tunnen oloni masentuneeksi suurimman osan ajasta.
Suureksi osaksi tahdon olla vain yksin.
Olen aina varpaillani valmiina ottamaan hyökkäyksiä vastaan.
En pysty keskittymään.
En pysty nukkumaan.
Olen vihainen että olen tässä tilanteessa.
Tunnen itseni arvottomaksi.

Entä jäljellä oleva kymmenen prosenttia? En tiedä. En kuule mitä se sanoo, PTSD huutaa sen yli. Ehkä terapiassa saadaan vielä kaivettua oma ääneni esille ja otettua PTSD:tä kunnon otteella kiinni ja painettua raaja kerrallaan mattoon. Kuten aiemminkin tein, muille möröille. Edes hetkeksi.

"Asiakas kokee hyötyneensä psykoterapiasta huomattavasti. Hän kokee oppineensa käsittelemään ahdistusta ja masennusta niin, etteivät ne saa enää otetta. Ylimääräinen ahdistus on kadonnut. Mieliala on normalisoitunut (BDI 0) ja on pysynyt sellaisena jo pidemmän aikaa. Asiakas kokee ensimmäistä kertaa elämässään, että hänellä on kokonainen ja ehjä identiteetti. Itsevarmuus on lisääntynyt selvästi.

Työ- ja opiskelukyky ovat hyvät. Asiakas kokee, että mikään asia ei enää vaadi työstämistä ja hän näkee tulevaisuutensa positiivisena. 

Psykoterapia on lopetettu yhteisellä sopimuksella." 

Ehkä vielä uudelleen. Joskus.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Mitä jos minäkään en enää jaksa?


PTSD eli post-traumaattinen stressihäiriö. Se tarkoittaa hirveästi kaikenlaista, mutta pääasiassa sitä, että ihminen on käynyt läpi trauman/traumoja, jotka vaikuttavat elämään lähinnä triggereiden ja flashbackien eli takaumien ja niistä seuranneiden reaktioiden kautta. Joskus hyvin voimakkaasti, joskus vähän lievemmin. Flashbackit meinaavat sitä, että ihminen elää traumojaan läpi yhä uudelleen nähden ne elävästi mielessään, ihan missä ja milloin vain. Triggerit taas meinaavat sitä, että mikä tahansa nykyisessä hetkessä saattaa laukaista samat tunteet kuin silloin, kun traumaan johtava asia alunperin tapahtui. Se voi olla jotain mitä haistaa, mitä näkee, mitä kuulee, mihin koskee, miltä joku näyttää, miltä joku kuulostaa, mitä joku sanoo, mitä joku tekee, paikka missä on, mitä kokee.. Se voi olla ihan mikä vain. Ja yhtäkkiä sitä elää tavallaan traumaansa uudelleen läpi. Keho ja aivot eivät anna unohtaa sitä, että kun aikoinaan joku käytti jotain tiettyä sanaa tai kun sitä haistoi jonkun tietyn hajun, sitä eli sitä hetkeä, kun trauma syntyi. Ja yhtäkkiä sitä elää uudelleen. Sitä miltä se tuntuu, ei voi kontrolloida. Ei voi vain päättää, että ei anna sen vaikuttaa. Jos voisi, PTSD ei olisi kenellekään ongelma.

Vaan kun se on. Minullekin.

Sain PTSD-diagnoosin kuukausi sitten psykiatrilta. Mitä enemmän asiasta olin ennen tuota käyntiä lukenut, sitä mukaan sain laittaa rukseja ruutuun. Osui, osui, osui, upposi. Tiesin siis jo sinne mennessäni, että tuo diagnoosi kourassani kävelen sieltä ulos. Ei se minulle entuudestaan tuntematon ollut muutoinkaan, sillä tiesin mm. veteraanien siitä kärsivän, ja aivan kuten moni muukin, olin mieltänyt sen ensisijaisesti nimenomaan veteraanien jutuksi. Näinhän se ei ole. Se ei ole edes yleisin syy PTSD:n syntymiselle. PTSD voi syntyä mistä tahansa traumaattisesta kokemuksesta ja esimerkiksi raiskaus on syistä yleisin.

PTSD on ollut minulla pitkälti koko elämäni, siinä missä toistuva masennus ja pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriökin. Nämä kaksi viimeksimainittua ovat myös osa PTSD:tä, mutta tuorein diagnoosini ei niitä kuitenkaan kumonnut. Kaikki kolme on syntyneet samoista asioista. Minun kohdallani PTSD:n syntyminen johtuu useista traumoista (ja siksi PTSD:ni olisi oikealta muodoltaan kompleksinen PTSD eli C-PTSD, mikä ei ole vielä virallinen diagnoosi joten pelkällä PTSD:llä mennään). Traumani ovat keskenään erilaisia, joskin jakaisin ne kaikki vain kahteen eri nippuun, ja niitä on syntynyt monen vuoden ajalta. Kuitenkin pääasiassa kaikki on lapsuudessa tapahtuneita asioita.

En ole vielä saanut PTSD:stä sen syvällisempää otetta. Siihen liittyy niin paljon ja opin siitä ja itsestäni oikeastaan joka päivä vähän lisää. Tieto on valtaa, mutta tieto myös lisää tuskaa. Sitä se tekee minulle. En usko, että tulen koskaan olemaan kaveri tämän kanssa. Tämän, millä on suurempi ote minusta kuin kahdella aiemmalla, tämän, mikä ei tule koskaan irti päästämään ja hyvin helposti vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämään, siinä missä masennus ja ahdistus käyvät vain vierasilla.

PTSD ei ole kaveri. Se on kaikkea muuta. Se on vastus, mutta liian pelottava, että uskaltaisin sen kimppuun koskaan täysillä käydä. Olen aika varma, että lopulta se voittaa aina. Mutta kuinka suurissa taisteluissa se voittaa, sitä minä mietin. Ja pelkään.



Tiesittekö, että muutama päivä sitten itseltään hengen vieneellä Linkin Parkin keulamiehellä Chester Benningtonilla oli PTSD? Hiljattain henkensä itseltään riisti myös laulaja Chris Cornell ja esimerkiksi reilut pari vuotta sitten näyttelijä Robin Williams. Kahdella viimeksi mainitulla oli taustallaan ainakin masennusta ja Chesterillä lisäksi se PTSD.

Chester oli 41. Cornell 52. Robin Williams 63. Heistä jokainen oli taistellut jo pitkään mielenterveysongelmien kanssa.

Eivät he olleet enää ihan nuoria. Eivät he antaneet alkumetreillä periksi. He taistelivat mörköjään ja demoneitaan vastaan vähintään vuosikausia, ehkä kymmeniä vuosia, ehkä melkein koko ikänsä. Ja sitten tuli raja vastaan. Se hetki kun ei enää vain pystynyt. Ei jaksanut, kun elämän tuska oli liian suurta. Se piste, jossa kaikki piti vain saada loppumaan, se, kun hengittäminenkin sattui.

Tiedättekö miten pelottavaa on kun kuulee näiden itseään vanhempien ihmisten tekevän itsemurhia? Tiedättekö miten paljon se laittaa miettimään, että tuleeko minunkin rajani joskus vastaan? Kun ymmärtää, että ei tämä oikeastaan helpotakaan koskaan.

Kertaantuuko halu kuolla vuosien saatossa? Jos jo nyt on pohjat sille, kasvaako se vielä tästä halusta niin, että siitä tulee tarve, ja kasvaako tarve lopulta pakoksi? Alle kymmenen vuoden päästä olen Chesterin iässä. Kahdenkymmenen vuoden päästä Cornellin iässä. Kolmenkymmenen vuoden päästä Robin Williamsin iässä. Näenkö tässä elämässä vielä kymmenen vuotta, kaksikymmentä, kolmekymmentä? Onko kohtaloni näillä diagnooseillani sinetöity? Aiemmin ajattelin, että taistelemalla selviää mistä vain. Mutta mitä jos minäkään en joskus enää jaksa?




Nämä asiat eivät ole lakanneet pyörimästä päässäni laisinkaan muutamaan päivään, Chesterin kuolemasta lähtien. Sen lisäksi että Linkin Park ja etenkin Chester näytteli isoa osaa teinivuosissani, iskee tieto hänen PTSD:stään jonnekin hyvin syvälle minuun.

Se, että minä ymmärrän, miksi hän tähän ratkaisuun päätyi. Minä ymmärrän, ettei hän halunnut elää enää.

Sitä minä pelkään.

Sitä,
kun
minä
ymmärrän.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

How to save a life


Kuulun Facebookissa muutamaan suureen, maailmanlaajuiseen mielenterveysaiheiseen ryhmään. Viestit ovat välillä aika rankkaa luettavaa. Ihmiset kirjoittavat niihin viimeisiä viestejään ennen kuin aikovat tehdä itselleen jotain ja nämä saavat luonnollisesti paljon huomiota, joskaan en tiedä pelastetaanko niillä henkiä tai aikovatko asianomaiset ylipäätään oikeasti viedä suunnitelmansa loppuun. Paljon viestejä lähetetään myös sairaalasta itsemurhayritysten jälkeen. Viesteissä kerrotaan lisäksi usein rankkoja taustatarinoita ja syitä nykyiselle voinnille. Ihmiset ovat joutuneet kokemaan valitettavan paljon kaikenlaista järkyttävää enkä aina tiedä, miten heillä on pää edes niin hyvin kasassa kuin se on. Seuraan näitä keskusteluja aika tiiviisti ja otan niihin osaa silloin kun minulla on niihin jotain annettavaa.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä eräässä ryhmässä silmiini osui raivoa uhkuva viesti australialaiselta mieheltä. Miehen avopuoliso seitsemän vuoden ajalta oli juuri jäänyt kiinni kuukausien pettämisestä. En ole ehkä koskaan aiemmin nähnyt sellaista raivoa yhdessäkään viestissä. Se huutomerkkien määrä, se käytetty kieli, kiroilu, se pettäjän ja uuden kumppanin uhkailu tappamisella, puheet hänen tavaroidensa polttamisesta, koko talon polttamisesta. Niitä tappouhkauksia tuli useampia, ja ne olivat kaikki aivan yhtä raivontäyteisiä. Hän puhui myös itsensä tappamisesta varsin kamalilla keinoin. Viestiketjussa oli jo pari vastausta miehen omien viestien lisäksi, ja häntä koitettiin rauhoitella. Nämä vastaukset eivät kuitenkaan toimineet toivotulla tavalla, koska mies ei kyennyt ottamaan niitä vastaan. Hän ei tiennyt miten ihmeessä saa purettua raivonsa, sen mikä sai hänet tärisemään ja täysin valtaansa.

En ensin ajatellut osallistua keskusteluun, koska se vaikutti turhalta siihen tunnemäärään nähden mikä hänen sisällään myllersi ja ajattelin lähinnä ilmoittamista ryhmän ylläpitäjälle. Mutta siinä vaiheessa kun hän kommentoi viestiketjuun lähtevänsä v*ttuun sieltä, pelko minussa heräsi että hän lähtee tekemään jotain varsin typerää. Joko niille toisille tai itselleen. Osallistuin keskusteluun.

Muiden ihmisten koittaessa käskeä häntä rauhoittumaan koitin itse vähän erilaisia keinoja, jotka edelleen menivät kuuroille korville ja hänen raivonsa pysyi edelleen yhtä vahvana. Mielestäni oli tärkeintä koittaa saada se raivo laantumaan, sillä se oli siinä kohtaa kestänyt jo tunnin, kello oli siellä kolme aamuyöstä ja hän tahtoi satuttaa jotakuta pahimmalla mahdollisella tavalla. Raivolla saa aikaan hirveitä ja harkitsemattomia tekoja. Se piti saada pois.

Vaikka hän sai useita hyviäkin neuvoja, niistä ei mikään saanut aikaan toivottua tulosta. Mietin, että asiaa pitää lähestyä henkilökohtaisemmalla tasolla. Menin tutkimaan hänen profiiliaan, jos saisin sieltä jotain irti. Siellä oli hyvin vähän julkista tietoa, mutta yhden löysin, mihin saatoin koittaa tarttua. Hän oli kirjoittanut sinne lempisitaatikseen "reach for the stars because even if you fail you will only fall back on top of the world." Tiesin, että sen käyttäminen voisi olla myös riski, mutta tavallaan mitään menetettävää ei ollut. Tartuin siis siihen, kun muutakaan ei ollut.

Kirjoitin viestiketjuun, että muistaako hän sen. Hetken päästä hän kommentoi, että mistä minä olen sen kuullut. Sanoin, että löysin sen hänen profiilistaan. Meni hetki, ja hän vastasi viestiini muutamalla emojilla, joissa ei enää raivoa ollut. Niissä näkyi itkua. Hän sanoi, että hän kasvatti poikaansa sillä ohjenuoralla kymmenen vuoden ajan kunnes pojan äiti lähti toisen miehen matkaan ja vei pojan mukanaan. Ei hän ollut muistanut, että siellä se oli kirjoitettuna hänen profiiliinsa. Hän oli selvästi surullinen, mutta kaikki raivo oli nyt poissa. Onnistuin katkaisemaan sen ja koin helpotusta. Olin pahoillani, että hänelle oli käynyt aikoinaan niin hirvittävän ikävästi ja sanoin, että ehkä hän voisi koittaa nyt itse elää sen sitaatin mukaan, esimerkkinä pojalleen.

Keskustelu jatkui muiden osalta ja kaikenlaisia suorasukaisempiakin neuvoja hänelle annettiin. Hän ei enää keskusteluun itse osallistunut. Edelleen viesteissä pyydettiin rauhoittumaan, eivätkä ihmiset huomanneet tätä meidän viestittelyä siellä välissä. Pian koko keskustelu poistettiin ylläpitäjän toimesta.

Meni tunti ja mietin miten hänellä menee. Laitoin yksityisviestiä (ryhmän sääntöjen vastaisesti) ja kysyin onhan hän kunnossa. Hän vastasi kiittäen minua siitä, että löysin sen sitaatin. Keskustelimme hetken ja hän oli rauhallinen. Kiitollinen.

Montako henkeä, elämää, yhdellä sitaatilla pelastui? Montako elämää pelastui, kun raivon sai katkaistua?

Montako elämää voi tuntematon pelastaa yhdessä yössä, yhdellä lauseella?

Yksi, kaksi, kolme, neljä.

Ainakin.





tiistai 30. toukokuuta 2017

Elämäni aakkosia


A:

Ahdistus. F41.8 - pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriö. Eräänlainen kaveri läpi elämän, joskaan ei miellyttävä kaveri. Tuntuu yleensä tuhannen painona rinnalla ja suurena levottomuutena, jolloin itseään haluaisi vain karkuun.

Aviomies/avioliitto. En olisi ilman miestäni tässä missä nyt olen. En ikimaailmassa. Hän on näyttänyt minulle maailman, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Kallioni.

B:

Bruce Springsteen. Löysin Springsteenin musiikin yli puolen elämää sitten ja sillä tiellä ollaan. Ei ole toista vastaavaa. Lohtu, riemu, koskettavuus, arvostus. Livenä aivan parasta.

Blogi. Aloitin blogien kirjoittamisen 2012. Parhaimmillaan niitä on ollut viisi. Nykyisin aktiivisesti tämä ja valokuvausblogia päivitän kun jotain kuvaan, eli näinä päivinä aika harvoin.

C:

Copywriting. Ala, josta löysin itselleni ammatin. Kaikki koulutyöt on palautettu hyväksytysti eteenpäin ja olen nyt virallisesti copywriter!

D:

Depressio. F33 - toistuva masennus. Eräänlainen kaveri tämäkin, jo noin kuusivuotiaasta eteenpäin. Välillä voimakkaammin, välillä lievemmin, onneksi usein ei ollenkaan. Mutta helposti se otteeseensa saa, jos sille antaa luvan.

E:

Empatia. Minussa hyvin vahva piirre. En pelkästään osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella miltä toisesta tuntuu, vaan minä siirryn automaattisesti siihen toisen asemaan ja tunnen, miltä toisesta tuntuu. Ja kun läheiselläni on huono olla, niin on minullakin. Toisen tunteet saattaa vyöryä aallon lailla itseni yli, enkä voi reaktiolleni mitään. Tämä pätee niin ihmisiin kuin eläimiinkin. Siksi en voi eläimiä syödäkään. Näen niiden silmissä asioita, joita moni ei ehkä näe. Jos näkisi, ei niitä voisi millään syödä.

Eläminen. Sitä teen nyt vasta, opin taidon vuosi tai pari sitten. Täysillä, heittäytymällä, pelkoja päin ja epämukavuusalueella. Parasta.




F:

Facebook. Rakastan. Pääasiallinen yhteydenpitovälineeni muutamien ihmisten kanssa ja pidän koko konseptista muutoinkin. Ylipäätään pidän somesta valtavasti. Aivan hirveän kovasti.

G:

Gasthaus. Saksaan muutto tapahtui ns. tyhjän päälle, jolloin ensimmäinen kuukausi vietettiin Gasthausissa pienessä Temmenhausenin kylässä. Tuohon paikkaan liittyy aivan järjetön määrä muistoja, tunnetiloja, kaikkea niin suurta, etten ole ehkä kokenut koskaan niin suuria asioita - niin hyvässä kuin pahassakin. Siihen yhteen pieneen kuukauteen mahtuu niin paljon erilaisia asioita, että jos ne kirjoittaisin tähän auki, tulisi tästä monisivuinen tarina.

Gilmoren tytöt. Ainoastaan maailmankaikkeuden paras tv-sarja ikinä. Olen katsonut koko sarjan läpi useaan otteeseen ja kun en sitä katso, on tyttöjä jo ikävä. Dvd-boksit kotona lohduttaa.

H:

Heidi. Minä itse. Olen vihdoin oppinut itseni tuntemaan hiljattain löydetyn ja pikkuhiljaa rakentuneen ehjän identiteetin kautta. Tykkään siitä, mitä löysin.

I:

Isi. Joka oli minulle aina niin tärkeä mutta jota en koskaan elämääni saanut niin kuin olisin tarvinnut. Jonka lopullisesti menetin kuolemalle viime vuoden loppupuolella.

J:

Joulu. Varmaan itselleni ikuisesti ristiriitainen asia. En osaa sitä oikein viettää. Välillä laitan kuusen ja pari koristetta, välillä menee vuosia kun en laita tai juhlista joulua ollenkaan. En osaa oikein suhtautua siihen, enkä niihin tunteisiin mitä se minussa herättää. Ristiriitaisuus on se ainoa sana, jolla osaan niitä tuntemuksia selittää, eikä se vaakakuppi kaadu kummallekaan puolelle toista enemmän.

K:

Kirjoittaminen. Aina ollut tärkeää ja sitä on harrastettu muodossa tai toisessa ihan pienestä pitäen. Oivallan kirjoittaessa asioita, joita en muuten oivaltaisi. Saan asioita jäsenneltyä, saan niihin järkeä, kirjoitan, jotta ymmärrän. Lisäksi kirjoittaen pidän yllä useimpia ihmissuhteitani. Ja nyt hankin siitä itselleni ammatin.

L:

Lentäminen. Sekä henkinen, että kohta fyysinen. Pään sisällä lentäminen on aika parasta. Antaa ajatusten lentää ja itsensä liitää niiden mukana. Lentäminen unessa on myös hienoa ja niitä unia soisi näkevän useamminkin kuin pari kertaa elämässä. Katsotaan pian miltä tuntuu lentäminen lentokoneessa.

Luottamus. Jokaisen ihmissuhteen perusta. Luotan intuition pohjilta hyvin voimakkaasti ja nopeasti tiettyihin ihmisiin, vaikka toisaalta hyvin helposti mantelitumakkeeni aivoissa huutaa, että joskus on nenille saatu sillä taktiikalla. Nykyisin kuitenkin haluaisin uskoa, että tunnistan ne ihmistyypit, joille uskaltaa jotain suurta ja henkilökohtaista jakaa. Itseäni haluaisin pitää hyvinkin suuren luottamuksen arvoisena, ja se on minulle aina kunnia-asia, kun minuun luotetaan.

Leikkimielisyys. Leikki-ikä on koko ikä. En aio menettää sitä koskaan. Hassuttelen ja hulluttelen, enkä ajattele, että pitäisi jotenkin käyttäytyä ikäiseni kaltaisesti ja korrektisti, että jokin olisi jollain lailla noloa. Jos haluan hypätä lumihankeen makaamaan, hyppään. Jos haluan keinua lasten leikkipaikalla, keinun.




M:

Musiikki. Yksi parhaimpia asioita koko elämässä. Mikään ei saa aikaan sitä mitä musiikki saa aikaan. Sillä muutetaan maailmaa, sillä yhdistetään ihmisiä, sillä pystyy luomaan erilaisia tunnetiloja riippumatta kuuntelijan alkuperäisestä mielialasta, se lohduttaa ja se tukee. Parhaimmillaan se on yhtä suuri voima kuin rakkaus.

Menettämisen pelko. Asia, jonka kanssa olen kamppaillut paljon. Nykyisin jo aika hyvin omissa käsissä, eikä enää ohjaile toimiani.

N:

Natunen. Elämäni suurin menetys. Aivan valtava kaipaus jäi, enkä vieläkään voi syvällisemmin Natusta ajatella itkemättä, vaikka menetyksestä on aikaa jo yli vuosi. Ei kai se totaalisesti helpota koskaan. Eikä ehkä tarvitsekaan.




O:

Oppiminen. Pidän aivan valtavasti uuden oppimisesta. En kai kyllästy siihen ikinä.

Onnellisuus. Onnellisuus on minusta aika mystinen käsite, enkä tykkää sitä sanaa liiaksi käyttää. Minusta onnellisuus koostuu monesta eri asiasta. Se on tyytyväisyyttä, mielihyvän saamista omista tekemisistä ja omasta elämästä ylipäätään. Sitä, kun hymyssä suin voi todeta, että kaikki on hyvin. Tasapainoa. Suurimpana merkityksellisyyttä ja pidänkin merkityksellisyyttä paljon tärkeämpänä asiana kuin onnellisuutta, vaikka se tavallaan sitä onnellisuutta onkin.

P:

Puhuminen. Se auttaa aina. Ihan aina. Terapiassa opin tämän taidon ihan kunnolla, enkä ole sen jälkeen enää hiljentynyt. Edelleen puhun vain kun on asiaa (paitsi kotona en ole koskaan hiljaa, oli asiaa tai ei..), mutta nykyisin sentään puhun. Ääneen. En laske kirjoittamista puhumiseksi. Se toimii eri tavalla, eikä se esimerkiksi vapauta asioita kokonaan mielestä. Vasta kun ne sanoo ääneen, ne voi lentää. Puhukaa.

Pohjois-Savo. Koti. En olisi uskonut, että niin kovin kodiksi tämän tunnen, mutta en kaipaa pois. Ehkä joskus vielä lähden, mutta nyt en sillä ajatuksella edes leikittele.

Q:

QWERTY. Jos voisin, menisin joka paikkaan koneeni kanssa. Yksi mieliasioitani elämässä on istua läppäri sylissä ja näpytellä menemään. Puhelin toimii reissussa hyvänä korvaajana, mutta sillä kirjoittaminen ei ole lähellekään niin mukavaa kuin koneella. Pidän myös siitä miltä Macin näppäimistö tuntuu. En osaa kirjoittaa korkeilla näppäimillä, jotka eivät painu sujuvasti alas. Macissä on täydellinen näppäimistö. Elämän pieniä iloja.

R:

Rakkaus. Suurin kaikista voimista. Rakkauden ja rakkaideni vuoksi tekisin mitä vain. Rakastan helposti. Rakastan täysillä. Rakastan niin, että tuntuu. Jos välitän paljon, rakastan.

Riittämättömyys. Tunne, jonka kanssa olen elänyt koko elämäni ja tulen elämään koko elämäni. On helpottanut paljon kun sen syitä on avattu, mutta ei se koskaan kokonaan pois mene. Ja sekin on okei.

Rikkinäisyys. Olen. Ja myös pidän rikkinäisistä ihmisistä.

Rehellisyys. Olen sitäkin. Umpirehellinen, radikaalin rehellinen. Silti tahdikas, enkä käytä rehellisyyttä koskaan loukatakseni.

Runot. Kyky, jota en tiennyt olevan olemassakaan, ennen kuin päätin aika ex tempore runokirjan kirjoittaa ja sain sen julkaistuksi.




S:

Sydän. Suuri sydän, rikkinäinen sydän, vahva sydän, heikko sydän, muureilla suojattu sydän. Pidän niistä kaikista. Kunhan saan tai näen siitä edes vähän. Oma sydämeni on aina tarjolla vaihtokauppana ja sen saa ihan kokonaan ja siitä riittää silti kaikille.

Saksa, Skotlanti, Suomi. Kolme asuinmaatani. Saksassa parasta oli luonto, vuoret. Skotlannissa välittömät ihmiset. Suomessa parasta on tunne juurista, kodista. Tämä tänne rakennettu elämä, mikä voittaa jokaisen vuorimaiseman aivan kuusi-nolla.

T:

Terapia. Muutti elämäni. Olisinpa sinne mennyt jo kun ensimmäisen kerran sitä tiedostin tarvitsevani, eli yli puolen elämää sitten. Toisaalta matka kaikkine vaiheineen on ollut arvokas ja opettavainen, vaikka välillä on ollut todella huonoja aikoja.

Turvallisuus. Tärkeä, ellei tärkein tunne, kun olen tekemisissä ihmisten kanssa. Se on aistittava toisesta, että hänen kanssaan on turvassa, jotta voin olla oma itseni.

Tiede. Uskon tieteeseen. Suhtaudun siihen intohimolla. Se on alati kiehtova.

Tatuoinnit. En muista milloin mieltymykseni tatuointeihin alkoi enkä osaa sanoa miksi niistä pidän. Ensimmäiseni otin 2009 harkittuani sitä useamman vuoden ja se on Springsteen -aiheinen. Nykyisin tatuointeja taitaa olla 11. En halua koko kroppaa täyteen, vaikka ideat eivät kyllä kesken tule koskaan loppumaankaan. Valmiina mielessä on varmaan jo seuraavat 11 ja niitä putkahtelee myös lisää koko ajan. Tuorein tatuointini on isän muistotatuointi selässä. Jokainen tatuoinneistani kertoo tarinaa ja jos niistä joskus joku kysyisi, saisi tietää minusta lopulta aika paljon. Kerran eräs nuori mies pyysi näyttämään ja kertomaan jokaisesta. Kerroin, ja näytin ne joiden näyttämiseen ei tarvinnut ottaa liiaksi vaatetta pois.
Ymmärrän myös ihmisiä jotka eivät tatuoinneista pidä.



U:

Unelmointi. Unelmoin aina jostain, joko suurista asioista tai pienemmistä. Unelmani on aina sellaisia, että niitä kohti toimitaan ja niiden toteuttamiseksi tehdään töitä.

Unet. Unet on aina kiehtoneet. Olen pienestä pitäen miettinyt niiden merkityksiä, muistan edelleen unia joita näin pienenä tyttönä, olen kirjoittanut uniani ylös aina välillä ja niitä on mietitty terapiassa. Näen monesti tiettyjä toistuvia unia, jotka liittyvät tietynlaiseen elämäntilanteeseen. Kun tilanne selkenee, unet jäävät pois. Uneni ovat lähes poikkeuksetta hyvin todentuntuisia ja niistä jää tunne päälle pitkälle päivään, joskus useammaksikin. Ne saattavat muuttaa aivan täysin sen, miten jonkun ihmisen näen, niin hyvässä kuin pahassakin - jos mieheni on unessani käyttäytynyt hyvin huonosti, saatan olla hänelle aamulla vihainen, tiedostaen samalla miten hullua se on.

V:

Välittäminen. Välitän hirveän kovasti. Kaikista ja kaikesta. Se on välillä taakka ja välillä supervoima. Tahtoisin auttaa ja pelastaa kaikki, joilla on ikävä olla. Ihmiset, eläimet, planeetan. Ja kun en voi, se ihan konkreettisesti sattuu. Ahdistun siitä, jos en voi auttaa läheistäni, jolla on huono olla. Mutta aina yritän ja monesti keksin keinon. En haluaisi, että kenelläkään olisi kurjaa tai kukaan joutuisi toimimaan yli voimavarojensa. Kevennän taakkaa jos vain osaan.

Valokuvaus. Harrastus pienestä pitäen, ala-asteelta lähtien olen kameran kanssa mennyt paikasta toiseen. Olen aina nähnyt kameran etsimen läpi maailman vähän eri tavoin kuin paljaalla silmällä. Ulkomailta Suomeen muuton myötä harrastus on ollut enemmän tai vähemmän jäissä. Enää ei tule lähdettyä jonnekin ihan vain valokuvatakseen, mikä ennen oli ihan normaali käytäntö.

W:

Wi-fi. Koska internet. En tulisi toimeen ilman, ainakaan kovin helposti. Tosin joskus olen viettänyt aivan tarkoituksella viikon ilman nettiä ja se teki silloin todella hyvää. Sain aikaiseksi paljon enemmän asioita, joita en muutoin tee. Toisaalta sitten taas viihdyn internetissä niin loistavasti ja käytän sitä välineenä sekä ihmissuhteiden hoitamiseen että kaikenlaiseen tiedonkeruuseen, oppimiseen ja työhön, jolloin en koe sitä minkäänlaisena rasitteena. Päinvastoin.



X:

X-Files. Katselin Salaisia Kansioita jo ala-asteikäisenä. Taisin katsoa jokaisen mahdollisen jakson ja kerran niitä näytettiin viikonlopun läpi kokonaisena X-Files -maratonina. Parhaan ystävän kanssa valvottiin ja katseltiin niitä läpi yön. Kaikki yliluonnollinen kiehtoi ja pelotti tuolloin. Pelkäsin melkein kuollakseni UFO:ja ja humanoideja. Luin asiasta paljon kirjallisuutta ja katselin muitakin ohjelmia asiaan liittyen. Myös isä kertoi kaikenlaisia tarinoita aiheesta jo kun olin pieni ja istutti varmasti osaltaan pelkoa pieneen tyttöön, ja kasvatti samalla asian kiehtovuutta. Lapsena sitä uskoi kaiken kyseenalaistamatta mitään. 
Mulder söi sarjassa auringonkukansiemeniä. Minäkin halusin syödä niitä siksi ja syön niitä edelleen. Kun joku ihmettelee miten niitä voi popsia, sanon että niin Mulderkin teki. Sitäpaitsi ne on hyviä.

Y:

Ystävyys. Pitkään pidin itseäni yhden ihmisen ihmisenä, enkä ymmärtänyt sanoja siitä, miten ystävät on rikkaus ja elämän suola ja muuta tärkeää. Luulen, että se oli itselle jonkinlainen suojakuori. Jossain vaiheessa hiljattain aloin päästää ja haluta ihmisiä sydämeeni ja nyt siellä asustaa niitä monta. Todella tärkeitä on useita. Eikä ne sieltä koskaan pois lähde.

Ymmärtäminen. Supervoimani. Ymmärrän aina. Ihan aina. Jos en heti ymmärrä, haen sen näkökulman vaikka väkisin. Kaiken käytöksen voi aina selittää edes jollain tavalla. Siksi en ikinä tuomitse ketään. Koska minä ymmärrän.

Z:

Zoo. Eläintarha. En pidä, en käy, älkää menkö.

Å:

Åbo. Turku. Synnyinkaupunkini. Asuin siellä 16-vuotiaaksi asti, ja palasin myöhemmin aikuisiällä asumaan vielä vuodeksi. En kokenut sitä enää millään kodiksi, enkä näe sellaista tilannetta, että muuttaisin sinne enää koskaan takaisin.

Ä:

Äiti. Tietysti äiti. Äiti on tuki, auttaja ja myös ystävä. Äidin kanssa jaetaan ilot ja surut.

Ö:

Öisin. Show a little faith there's magic in the night.. Öissä on taikaa. Sekä niissä pimeissä, että kesäyön valoisissa.




Mutta suurin niistä on rakkaus. Rakkaus, rakkaus vain.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuinka pelko syntyy


Lentämisen lähestyessä olen analysoinut omaa pelkoani, sen alkuperää ja muotoja. Näin voin ymmärtää sitä parhaalla mahdollisella tavalla ja osaan ehkä parhaiten varautua sen ilmenemismuotoihin.

Pelko syntyi 11.9.2001. Olin 17-vuotias. Katsoin äidin kanssa televisiota, kun ruutuun ilmestyi teksti lähestyvästä ylimääräisestä uutislähetyksestä, jonka mukaan lentokone oli törmännyt pilvenpiirtäjään. Mielessäni näin pikkukoneen kolahtavan rakennuksen kylkeen ja kun uutislähetyksessä näytettiinkin matkustajakoneen syöksyvän pilvenpiirtäjän sisään, oli elämäni pitkälti muuttunut.

Jo aiemminkin heikolla ollut perusturvallisuuden katosi sinä päivänä. Yhtäkkiä ymmärsin konkreettisesti, että mitä tahansa voi tapahtua, kenelle tahansa, aivan koska vain. Koska lentokoneetkin voivat törmätä pilvenpiirtäjiin. Tarkoituksella.

Aihe oli minulle samaan aikaan mitä hirvittävin, että mielenkiintoisin. Katsoin kaikki lähetykset tapahtumasta mitä suinkin pystyin. Nauhoitin niitä, katsoin dokumentteja, elin mukana siinä kauhussa ja surussa mitä jatkuvalla syötöllä todistin. Ensimmäisten kuukausien aikana keräsin kaksi isoa, paksua kansiollista lehtileikkeitä tapahtumien kulusta, ja tein niille kannet. Toisen kansion kannessa on siluettikuva äidistä pienen lapsensa kanssa. Äiti on kyykistynyt lapsen tasolle ja pitää häntä kädestä kiinni. Tekstinä kuvassa on isä ei tule enää koskaan kotiin.

Enkä koskaan unohda sitä miltä kuulostaa, kun ihmisruumiita satelee pilvenpiirtäjistä asfaltille. Sitä tunnetta, minkä ajattelin olevan ihmisessä, joka mieluummin hyppää alas kuolemaansa kuin romahtaa tai palaa rakennuksen mukana. Minä tunsin sen tunteen itse.

Puhelimeni taustakuva. Siedätyshoitoa tulevaa varten.

En ollut koskaan ehtinyt lentää. Tuolloin syyskuussa aloin hokea itselleni, että pelkään lentämistä, koska lentokoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin. Jälkikäteen olen ajatellut sen olevan enemmän päätös kuin todellinen, itsestään syntynyt pelko. Olin päättänyt pelätä. Olin päättänyt, että minä ainakin kontrolloin elämää sen verran, että ikinä en tule päätymään minkäänlaisen lento-onnettomuuden uhrina otsikoihin.

Tämä keksimäni pelko ei ole koskaan helpottanut elämäni aikana, vaan olen sitä tehokkaasti hokenut itselleni jo puolen elämääni. Olen säännöllisesti kieltäytynyt edes ajattelemasta lentämisen mahdollisuutta, enkä ole pysähtynyt analysoimaan sitä sen enempää. Vasta vuosi-pari sitten tiedostin kyseessä olevan todennäköisesti enemmän päätös pelätä kuin ihan todellinen pelko. Vaikkakin lopputulos taitaa olla silti sama - kyllä kyse on ihan fobiasta näinkin. Mutta ehkä siitä on helpompi päästä eroon, kun sen on itse itselleen kehitellytkin. Voin koittaa samanlaisella päättäväisyydellä sen kumotakin.

Nyt kun olen pysähtynyt analysoimaan mitä pelkään tuossa kaikessa, on se ehkä vähän yllättänyt. Sillä en pelkää sitä, että kone putoaa, se kaapataan tai lennätetään pilvenpiirtäjiä päin. En pelkää mitään onnettomuutta, en pelkää sitä että koneelle tapahtuisi yhtään mitään. Uskon siihen, että se kyllä pysyy ilmassa, tulee turvallisesti alas, eikä mieleeni edes juolahda mikään muu vaihtoehto.

En pelkää edes sitä lentämistä. Kyseessä ei ole lentopelko. Olen paikallistanut pelkoni matkustajakoneeseen, pieniä koneita tai muita lentovälineitä en pelkää. Pelkään sitä isoa konetta, se on se mikä ahdistaa. En voi edes katsoa niitä ahdistumatta. Itse lentämistä odotan aika innolla, sitä että pääsen näkemään maailman ylhäältä käsin. Haluan ikkunan viereen, haluan katsoa siitä alas ja katsoa tätä palloa täysin uudesta perspektiivistä. Siellä voisin kai olla vaikka kuinka kauan.

Pelko varmasti liittyy suurelta osin kontrolliin, tai lähinnä sen puutteeseen. Pelkään lisäksi myös sekä ahtaita, että korkeita paikkoja, ja kaikilla näillä tekijöillä on varmasti sormensa pelissä. Mutta kaikista suurin pelon aihe taitaa olla kuitenkin itse pelko. Että kuinka paljon pelkään, tuleeko paniikki, miten pärjään, miten reagoin. Tilanne on tietysti lisäksi täysin uusi, enkä mitään sellaista ole kai koskaan kokenut ennen. Miltä nousu tuntuu, miltä lasku tuntuu, sattuuko korviin, särkeekö päähän, tuleeko paha olo? Mitään näistä ei voi tietää ennen kuin sen kokee. Voin lukea ja kuulla aiheesta vaikka kuinka paljon, enkä siltikään voi sitä tietää.

Olen kuvitellut jo vuosikausia, että jos joskus menisin (matkustaja)koneeseen ja kun koneen lähtö alkaa lähestyä, saan paniikkikohtauksen. Olen sitä itselleni uskotellut niin paljon, että mielessäni se on täysin totta, mutta en siltikään tiedä onko se sitä oikeasti. Voi olla, että niin käy. Voi olla, että niin ei käy. Vahvasti se mielessä näkyy ja kehossa tuntuu, mutta voi olla, että kaikki käy aivan toisin kuin olen kuvitellut.

Vatsanpohjassa vihloo, kun ajattelen tulevaa. Se vihloo pelosta.

Ja juuri siksi minun se pitääkin tehdä.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Minä pystyn


Minäkö ihan tosissani olin vielä jokin aika sitten arkajalka? Joka kieltäytyi kaikesta mikä vähänkin pelotti? Vaikka olisi tahtonutkin tehdä jotain, mutta arkuuden, pelon vuoksi jätti tekemättä? Ihanko totta se olin minä joka ei halunnut tai jaksanut kohdata isoja ja outoja asioita?

Olen aina ollut siinä uskossa, että voimani ovat hyvin rajalliset. Että pystyn vain tiettyyn määrään asioita kerrallaan ja mitä suurempia kyseessä olevat asiat ovat, sitä vähemmän niitä pystyn kerrallaan pyörittämään tehokkaasti. Esimerkiksi koulu oli sellainen, että etukäteen tiesin, etten mihinkään muuhun pysty sen rinnalla. Että se vie ne kuukaudet mitä se vie ja samaan aikaan ei voi tehdä mitään muuta suurta, koska voimat, yleinen energia ja keskittyminen ei vain riitä.

Olen ollut hyvin väärässä.

Mitä enemmän olen tehnyt, sitä enemmän olen huomannut voivani tehdä. Koulun ohella on ollut voimia tehdä vaikka mitä, se ei ole kuluttanut siihen malliin kuin luulin sen kuluttavan. Samaan aikaan on esimerkiksi kirjoitettu ja julkaistu runokirja. On edelleen käyty läpi isän kuolemaa ja siihen liittyviä asioita. On otettu vastaan työtarjous päätoimittajan pestistä uudelle nettilehtijulkaisulle. On hoidettu koulutehtävät hyväksytysti ja pääasiassa oikein hyvin palauttein läpi. On suunniteltu täysin rinnoin tulevaa, jossa odottaa vaikka mitä. On tehty töitäkin enemmän kuin ennen, siinä missä ennen tarvitsin paljon enemmän lepopäiviä ja sitä enemmän, mitä enemmän kaikkea oli elämässä menossa. On käsitelty pään sisällä suuria aiheita, vaikeitakin, on saatu terapia päätökseen. On kehitetty omia kirjoitushaasteita ajalle, kun koulutehtäviä ei ollut tehtävänä. On pidetty myös hauskaa, nähty kavereita, käyty keikalla ja järjestelty tulevia valmistujaispirskeitä. Aivan kohta on myös uutta tatuointia selässä ja edessä häämöttää pian kesän ensimmäinen reissu pohjoiseen.

On lohkaistu energiaa myös mitä ilmeisemmin jo ensi kuussa häämöttävään matkustajakonelentoon. Päätin siis jättää kokonaan välistä pienkonelennon, jonka piti valmistaa tähän isoon koneeseen. Iso kone on se mitä pelkään, en niinkään itse lentämistä. Menen pelkoa päin jatkuvasti. Uskon, että siitä nämä voimat syntyvätkin. Se maailmanvalloitusfiilis. Mitä enemmän pelottaa, sitä enemmän se nimeäni huutaa. Siksi pitää mennä. Ja lentää.

Vaihdoin myös päälajia kuntosalista näin kymmenen vuoden puurtamisen jälkeen pyöräilyyn. Ostin hienon maastopyörän ja tein sillä ensimmäisen lenkkini viime viikolla. Lähes neljäkymmentä kilometriä myöhemmin makasin kotona lattialla sellaisissa jalkakivuissa, etten ole moisia koskaan kokenut. Enkä malttaisi odottaa, että saan sen tehdä uudelleen. Rakkaus on syttynyt.

Eikä vähiten siksi, että tuon lenkin aikana tuli päähäni idea kirjasta, jota aloin heti työstää. Se lähti nopeasti lentoon ja siitä tulee tärkeä kirja. Ja sekin, kuten runokirjani, julkaistaan.

Koska minä päätän niin. Koska se on tarpeeksi hyvä, koska se kelpaa.

Usko omiin kykyihin ja taitoihin on nykyään aika kova. En enää epäile ettenkö voisi tai pystyisi. Sanon kyllä ja uskon, että se kantaa siinä missä elämäkin. Ja mitä sitten jos joskus epäonnistuu? En näe siinäkään mitään pahaa. Välillä voi ja saa mennä pieleen. Joka kerta kun maasta nousee, on oppinut jotain arvokasta.




Nyt istun hotellissa Helsingissä yksinäni, kolmatta kertaa viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Ikkunan takaa leijailee lunta. Huomenna on viimeinen koulupäivä. Koulutehtävät jatkuu kuun loppuun asti, mutta siellä se loppu jo tosiaan häämöttää. Ihan pian olen valmis.

Ja kaiken keskellä Helsingistäkin on tullut pieni. Edelleen aivan liian vilkas makuuni, mutta pieneksi se muuttui. Ja kauniiksi. Kun ilta-aurinko paistaa näille Helsingin kaduille ja se hunnuttaa rakennukset oranssin ja punaisen eri sävyihin, minä vihdoin ymmärrän tämänkin kaupungin viehätyksen. Sen taika on valoissa ja varjoissa.

Aivan niin kuin elämänkin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vielä hetki ennen kuin se on totta


Lokakuun lopussa siihen yhtäkkiä havahduin. Yhtäkkiä tajusin, että se loputon linkkivirta Facebookissa oli hiljentynyt. Tarkastelin asiaa profiilista ja totta tosiaan, hiljaa oli oltu hetken aikaa. En vielä tehnyt johtopäätöksiä asiasta, ennenkin isä oli välillä viettänyt pidempää hiljaisuutta ja taas palannut ryminällä. Sen verran kuitenkin huolestuin, että laitoin tekstiviestiä.

Heippa isi. Olet ollut hiljainen Facebookissa. Onko kaikki kunnossa? Rakkaudella Heidi

En saanut vastausta, odotin koko päivän. Normaalisti isä kyllä vastasi viesteihini, joskaan en ollut ennen tainnut laittaa viestiä juuri silloin kun hän oli vetäytyneessä vaiheessaan. Laitoin varmuudeksi saman viestin isän vanhaan numeroon myös, odotettuani vastausta ensin useita tunteja ensimmäiseen. Ei vastausta toisestakaan numerosta.

Seuraavana päivänä laitoin uuden viestin.

Isi, pitääkö olla huolissaan? Oletko siellä? Rakkaudella Heidi

Puolen tunnin päästä vielä yhden.

Koitetaan vielä kerran, jos tulisi perille.

Kokeilin soittaa. Emme koskaan soitelleet, siksi en sitä ensimmäisenä tehnyt. Nyt testasin, koska outo tunne oli muuttanut sisuksiin. Puhelin ei hälyttänyt. Sen sijaan sieltä kuului outo viesti, jonka naisääniautomaatti kertoi. Jouduin googlettamaan mitä se tarkoitti, sillä en ollut ennen vastaavaa viestiä kuullut. Ilmeisesti liittymä oli kuitenkin otettu pois käytöstä. 

Soitin kotipuhelinnumeroon. Se ei ollut enää käytössä. Se sama, joka oli minun kotinumeroni, kun olin pieni. Ai niin, jouduit sen sulkemaan kun vastasit puhelinlaskujeni maksamisesta kun olin teini, ja puhelinlaskuni oli niin hirveän suuret, että sinun oli luovuttava jostain jotta sait laskuni maksettua. Anteeksi.

En vieläkään osannut huolestua ihan tolkuttomasti. Välillä hän vaihtoi numeroa. Ilmoitti aina minulle uuden, joskaan en voinut tietää tekikö hän sen välittömästi vai aina jonkun ajan päästä. Ehkä hän oli sulkenut taas liittymänsä ja jossain kohtaa avaisi jälleen uuden ja sitten ilmoittelisi minulle. Vai olitko nyt unohtanut ilmoittaa, unohditko minut?

Tiesin, että hän välillä vetäytyy omiin oloihinsa. Tiesin, että tilanteessa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa. Tiesin, että on täysin todennäköistä, että hänellä on kaikki hyvin. Ja mitä minä täältä kaukaa käsin voisin edes tehdä? 

Tunne ei jättänyt kuitenkaan rauhaan. Sitten muistin, että ystäväni on hiljattain muuttanut siihen läheiseen taloon. Pyysin pitämään asuntoa silmällä. Näkyykö valoja, liikkuuko rullaverho alas ja taas ylös. Näkyykö postia, kerääntyykö sitä, tuleeko asunnosta hajua. Näkyykö elämää. Oletko kuollut. 

Seurattiin muutama päivä. Elämää ei näkynyt, joskaan kuolemakaan ei itsestään huutanut. Kuolitko ihan salaa? Noiden päivien aikana itsellä varmistui kuitenkin tunne siitä, että isää ei enää ole. Se tunne tuli voimakkaana ja katkaisi itselleni hokemani ajatuksen, että on 50/50-mahdollisuudet siihen, että hän on edelleen hengissä. Enää en uskonut. Tunsin. Tiesin. Katsoin jo netistä ohjeita, kuinka minun pitää toimia, kun omainen kuolee.

Löysin Facebookin profiilistasi vielä yhden puhelinnumeron. Laitoin viimeisen viestin.

Isi? Löysin tämän numeron fb-profiilistasi. Olet ollut hiljaa jo pitkään, onhan kaikki ok?
Rakkaudella Heidi

Ei vastausta.

Seuraavan päivän illalla soitin läpi paikkakunnan sairaalat. Isää ei niistäkään löytynyt. Siitä tiesin, että seuraavana aamuna on mentävä poliisiasemalle. Olet kai ihan oikeasti kuollut. 

Oli kolmas päivä marraskuuta. Heräsin aamulla välittömästi tiedossa se, mitä pitää tehdä. Vatsa oli aivan sekaisin. En halunnut mennä, mutta pakko oli. Minä löydän sinut isi kyllä. Asemalla kanssani keskusteli aivan erityisen mukava poliisimies, jonka kanssa tuli tilanne käytyä perusteellisesti läpi. Hän otti asian heti hoitoonsa. Sanoi, että puolen päivän jälkeen pitäisi tulla tietoa. Soittavat. 

Lähdin siitä hetken päästä valmentajaa tapaamaan jälleen toiseen kaupunkiin. Poliisin ilmoittamaan kellonaikaan asti saatoin hengittää, sillä tiesin, että asia on hoidossa, eikä mitään mistään kuulu ennen kuin kello on tietyn verran. Tuon lähestyessä alkoi taas ikävästi vatsassa tuntua. Tiesin, että lähestyy hetki, jolloin kuulen uutiset. Eivätkä ne millään voineet olla hyviä. Toivoin toki, mutten kovin vahvasti uskonut. Kohta kuulen, että olet kuollut.

Puhelin soi matkalla. Poliisi. Vatsassani muljahti. Varmistivat vielä osoitteen ja muut tiedot. Eivät olleet vielä käyneet, mutta olivat menossa. Vielä hetki ennen kuin se on totta. Kahteen mennessä saisin tietää. 

Tärisevänä tapasin valmentajaa. Kello oli yksi. Sanoin, että joudun tällä kertaa pitämään puhelimen mukana, sillä odotan poliisin soittoa. Hän ei kysynyt miksi, mutta ymmärsi että puhelin oli pidettävä lähellä. Odotin tietoa kuolemastasi. 

Sain jotenkin pidettyä keskittymisen yllä ja sain treenattua kuten piti. Oltiin jo tunnin loppupuolella, kunnes yhtäkkiä puhelin lattialla soi. En tunnistanut numeroa. Tiesin, että tämä se nyt on. Kohta kuulen. Olet poissa. 

Salin viereisessä isossa tilassa oli menossa lasten liikuntatunti ja salilla oli meteliä normaalia enemmän. Suljin toisen korvani kädelläni ja toiselle korvalle nostin puhelimen. Vastasin. Poliisi esitteli itsensä ja sitten kertoi suurinpiirtein (muistan tästä vain yksittäisiä sanoja), että olivat käyneet asunnolla ja hän on pahoillaan kertoessaan, että isä oli sieltä löytynyt kuolleena. Sanoin, että minä tiesin sen. Tiesin, että sinua ei enää ole. 

Kyykistyin kuntosalin lattialle, seisominen tuntui liian raskaalta. Yritin painaa kuulemaani mieleeni, mutta se ei sinne jäänyt. Hän kertoi kaikenlaista, mutta en muista mitä. En itkenyt, eihän paikkakaan ollut siihen kovin hyvä. Lopulta kysyin, että mitä minun nyt pitää tehdä. Hän sanoi, että laittaa sähköpostilla ohjeita. Ja sanoi, että pitää kertoa muille omaisille. Sanoin, että kerron. Kiitos soitosta. Kiitos että sinut löydettiin, etkä enää makaa siellä yksin. 

En ollut vielä päättänyt sanonko valmentajalle mitään, mutta se tuli automaattisesti ulos kun oli aika jatkaa vielä hetki treeniä. Kerroin, että koitan keskittyä, mutta että sain juuri tietää, että isä on kuollut. Siinä kohtaa sain nieleskellä kyyneleitä, kun sen ensimmäistä kertaa ääneen sanoin. Valmentaja oli hyvin pahoillaan ja hieman järkyttynyt tästä tiedosta. Suoritin seuraavan liikkeen. En tiedä miten se meni. En ole varma katseliko valmentajakaan tuossa vaiheessa suoritukseni puhtautta, vai miettikö isäni kuolemaa. Sinun kuolemaasi, ehkä hänkin mietti sitä miten olet poissa. Liikkeen jälkeen hän kysyi vähän lisää asiasta. En muista mitä vastasin. Mitä kerroin sinusta ja kuolemastasi ja elämästäsi. 

Tunnin jälkeen menin vaihtamaan vaatetta. Istuin hetkeksi alas seinää vasten lattialle ja koitin sisäistää tilannetta. Sinä olit nyt ihan oikeasti poissa. Minun isi ei ole tässä maailmassa enää. Otin puhelimen käteen ja aloin laittaa viestejä heille, jotka tiesivät, että olin aamulla käynyt poliisiasemalla ja tiesivät, että tätä infoa odotan. Isä on kuollut. Vaihdoin vaatteet ja menin autoon. Ystävä soitti heti reaktiona viestiin ja puhuttiin asiasta. 

Sitten piti ilmoittaa veljelle, siskolle, äidille. En ollut etukäteen kertonut mitään asiasta, en tahtonut huolestuttaa mahdollisesti turhaan. Vasta siinä kotimatkalla tilanne laajeni oikeaan mittaansa ja todellisuus alkoi tuntua. Siitä alkoi itku. Ei niinkään omasta surusta, vaan surusta isän puolesta. Olit, elit ja kuolit niin yksin. Itkin häntä, hänen koko elämäänsä ja surullista kuolemaansa, en omaa menetystäni. 

Suren edelleen pääasiassa häntä. Mutta myös asioita, joita ei ollut eikä voi enää tulla.

Miljoonasade on soinut soittolistallani ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun lapsuudenkodissani sitä kuuntelin. Se on vienyt takaisin siihen aikaan, jolloin olin vielä lapsi, isä oli vielä tässä maailmassa ja koti oli yhteinen. Hänkin oli silloin vielä joskus iloinen.

Arvaas isi mitä hassua olen miettinyt? En oikein tiedä mistä se mielikuva on tullut, ehkä tuon Miljoonasateen saattelemana se on mieleeni pesiytynyt suureksi kaipauksen kohteeksi ja tarpeeksi ja minusta se olisi niin kaunista. Niin kovin, pakottavasti ja raastavasti haluaisin tanssia kanssasi. Sekä pienenä lapsena ja aikuisena itsenäni. 

Aikuisena tanssisin kanssasi katsoen sinua melkein samalta tasolta. Laittaisin käteni kätesi alta ja laskisin sen pitämään kiinni selästäsi. Toinen käteni olisi kädessäsi ja musiikki veisi askeleitamme samaan suuntaan. 

Lapsena seisoisin jalkojesi päällä ja katsoisin ylös sinuun. Sinä pitäisit minua pystyssä. Liikuttaisiin jalkojesi liikkeiden tahtiin ja pidettäisiin sormia ristissä toistemme sormissa ja naurettaisiin elämälle. 

Tanssittaisiin surut pois niin, että jäljelle jäisi vain rakkaus. 

Sitä minä niin tahtoisin.