maanantai 18. kesäkuuta 2018

Onko lupa kasvaa?


Reilu viikko sitten kaksi sukulaisistani käänsi minulle selkänsä. Oikeastihan tuo selän kääntäminen tapahtui jo jokunen vuosi sitten ja se tuli selväksi sillä, että kaikenlainen yhteydenpito loppui pitkälti kuin seinään. Se oli aivan erityisen helppo nähdä somekäyttäytymisestä, ja monet muutkin asiat puhuivat sen puolesta jo pitkään.

Sukuni on aika pieni, ja siinä samassa porukassa tuli vietettyä aikaa lapsuudesta lähtien, tiiviisti joka kesä ja muut koululomat, mummolassa sukulaisten kesken. On olemassa valtava määrä ihania muistoja noilta ajoilta, joskin nyt tuntuu että ne ovat osittain jollain lailla valheellisia. Ikäänkuin ne eivät olisikaan olleet totta, nyt kun tietää miten kävi heidän kanssa, jotka niihin liittyi.

Kun mietin milloin tämä ulkopuolelle jättäminen alkoi ja milloin viimeisiä viestejä on vaihdeltu, huomasin että pääasiassa se sijoittui sinne Saksa-ajoille. Ehkä siis syitä ei tarvitse tälle sen enempää miettiä, joskin ymmärrettävämpää olisi ollut jos se välien katkaiseminen olisi tapahtunut jo silloin eikä vasta nyt. Tämän kautta on ollut kuitenkin mielenkiintoista tarkastella sitä minää, joka Saksassa olin.

Olin niinä aikoina varsin äänekäs. Uhmakas ehkä myös, ja koin suurta tarvetta julistaa maailmalle sitä kaikkea mitä olin (mielestäni) oppinut. Mustavalkoinen ajattelutapani oli noina aikoina huipussaan ja julistin sanomaani vain ja ainoastaan niiden linssien läpi. You either want it or you don't oli treeniblogini nimi, eli joko sitä tahtoo tai ei ja minähän tahdoin. Ne, jotka eivät oikeasti tahtoneet, eivät samaan pystyneet. No, en ole ollut enää vuosiin sitä mieltä. Ei mikään ole niin yksinkertaista, mitä minulle silloin kaikki oli. Tosiasiassa mikään ei ollut silloin hallinnassani, vaan pidin kaiken väkisin kontrollissani tekemällä maailmastani täysin mustavalkoisen. Oli helppo valita kahdesta aina se toinen vaihtoehto, sen sijaan että olisi olemassa useita harmaan sävyjä, joiden sekaan olisin hukkunut.

Saksassa asumisen aikaan mielenterveyteni ei ollut hyvällä tolalla, eikä vielä kunnolla Skotlannissakaan. Silloin en tiennyt minkä kanssa olen tekemisissä, enkä edes ajatellut mielenterveydessäni olevan mitään vikaa. Olin siinä uskossa, että minä vain olen sellainen ihmistyyppi, joka ajattelee ääripäissä, joka haluaisi mieluummin tappaa itsensä kuin jäädä yksin, joka reagoi muutoksiin paniikilla ja sekoamalla, ja joka lakkasi syömästä silloin kun mitään muuta ei elämässä pystynyt sillä hetkellä kontrolloimaan. Diagnoosit ja niiden mukana tuleva tietoisuus olisi noina aikoina ollut kultaa, mutta niiden pariin vei pitkä tie vasta vuosien päästä.

Tiedän, että suututin silloin monia ihmisiä ja ehkä vielä enemmän suututin heitä sillä, etten välittänyt siitä. Oli aivan sama kuinka moni minuun tulistui, millaisia kommentteja sain tai kuka elämästäni katoaisi. Olin kertonut itselleni olevani erakko ja että tarvitsen vain mieheni, että olen valtavan itsevarma ja seisoin kaiken sanomani takana sataprosenttisesti - eli siis uskoin kaiken oikeasti olevan vain ja ainoastaan juuri niin kuin ajattelin ja sanoin. Miksi silloin muilla ihmisillä olisi ollut väliä? Näistä uhmakkaista ajoista olen kasvanut valtavasti. En ole enää vuosiin ollut se ihminen, joka silloin olin.

Koen silti, että se oli tärkeä kasvuvaihe, eikä suinkaan turha. Se oli siksi tärkeää, että sain silloin ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa itsestäni kaikenlaista ulos. Blogit tarjosivat siihen loistavan alustan ja pääsin samaa sanomaa julistamaan lehteenkin. Minua vihdoin kuultiin ja minut nähtiin, ja se oli jollain lailla huumaavaa. Sen huumaavuuteen vaikutti todennäköisesti historiani ja sen moni vaihe, jolloin olisi ollut elintärkeää, että joku olisi minut huomannut. Se voimakas tarve oli siis edelleen olemassa, ja olin tarkoituksella provosoiva. Vähän jopa nautin siitä, kun kaikki eivät minua ymmärtäneet tai nähneet asioita samaan tapaan ja suuttuivat sen seurauksena. Se oli jollain tapaa hauskaa, sillä olinhan itse kuitenkin se ainoa, joka oli (mielestään) oikeassa. Tätä vaihetta kesti sen hetken aikaa mitä kesti, ja sitten se hiipui. Haluni olla voimakkaasti esillä ja tulla kuulluksi kuoli pois joskus Skotlannissa, jolloin se tuli ilmi mm. sillä, että punainen tukka ei tuntunut enää omalta. Ventovieraat ihastelivat sitä ääneen kaupoissa ja olin varsin näkyvä sen kanssa. Se huusi, vaikka en enää itse tahtonut. Silloin heitin sille hyvästit ja nautin siitä, ettei mikään minussa enää kirkunut.

Ehkä tuo aika johtui siitä, että olin ensimmäistä kertaa sellaisessa ympäristössä, jossa sain luoda itseni. Ehkä se, että olin niin turvallisessa ihmissuhteessa, mahdollisti sen. Ehkä se oli jotain minkä vain piti päästä minusta ulos, minkä olisi ehkä pitänyt päästä jo teini-iässä, mutta silloin palikat eivät olleet sille kohdillaan. Minun piti olla hiiri kaksikymmentäkahdeksan vuotta, jotta sain olla tiikeri seuraavat kaksi, jotta sain alkaa etsiä ihan oikeaa itseäni siitä eteenpäin.

Oikeasti en ole tiikeri enkä hiiri. Olen kaikkea siltä väliltä. Sitä nimenomaista harmaata aluetta kuten suurin osa muistakin, en ääripäätä. En tiedä minkä eläimen pukuun lopulta pukeudun vai asetunko kodiksi minkään karvoihin tai höyheniin, mutta siihen asti liikun sujuvasti harmaasta harmaaseen, en enää mustasta valkoiseen. Samalla kun opin itsestäni, opin koko ajan hillitsemään ja hallitsemaan itseäni paremmin, opin olemaan antamatta periksi ihan jokaiselle tunteelle ja näin hiomaan kulmia pois. En minä niitä kulmia tarvitse. Muista syntynyttä kiukkua harvoin tunnen enää, jolle ennen annoin helposti vallan. Minuun on asettunut ihan viime kuukausina varsin vahva rauha, jonka avulla kävelen pois kun minua koitetaan provosoida, enkä ota henkilökohtaisesti erinäisiä asioita, jotka eivät sitä ole. Tämän huomaa aivan erityisen hyvin kun osallistuu nettikeskusteluihin.

Olen nykyisin ihmisenä paljon parempi kuin olin joskus. Enkä sillä tarkoita, että olisin jollain lailla parempi siksi koska syön suurimmaksi osin vegaanisesti tai koska liikun sähköautolla. Tarkoitan sisäisiä asioita, arvomaailman muuttumista, sydämen avautumista ihmisille ja maailmalle ja erityisesti ehkä sitä, miten paljon olen ylipäätään panostanut itseeni ja kehittymiseeni. Teen sen ollakseni aina parempi vaimo, ystävä ja ihminen. Olen kasvanut, olen aikuistunut. En toimi enää pelkästään tunteet edellä, vaan se puoli minusta on keskusteluyhteydessä järkipuolen kanssa. En usko tietäväni enää mistään mitään, enkä varsinkaan julistaisi aatoksiani oikeina totuuksina ympäri maailmaa. Sitä ei voi kai kukaan kieltää, ettenkö olisi muuttunut valtavan paljon siitä, jollainen olin kuutisen vuotta sitten. Ei kai kukaan samana pysy muutoinkaan noin pitkää aikaa, saati sitten minä, joka muuttuu joka ympäristössä ja elämäntilanteessa muutoinkin.

Mutta vaikka kuinka aina muutun, ei se silti tarkoita sitä, että kasvu tekisi koskaan U-käännöstä ja lähtisi takaisinpäin. Se minuuteni keskiö, johon joskus yksin luonnon keskellä hiljaisuudessa pääsen käsiksi, kuiskaa kaikkea muuta kuin tarvetta huutaa tai olla missään oikeassa.

Tämän kaiken vuoksi mietinkin sitä, että miksi ihmiset, jotka on vuosikymmeniä olleet siinä rinnalla, kääntävät selkänsä siitä syystä jollainen joskus olin hetken, mutta jollainen en ole enää aikoihin ollut? Enkö minä saisi tehdä virheitä, joiden kautta kasvaa paremmaksi ihmiseksi? Eikö suhteellisen läheisten sukulaisten pitäisi lopulta olla niitä, jotka ymmärtäisivät tällaisen prosessin kaikesta selvimmin, tietäen mistä on tultu ja missä mennään? Sen sijaan, että suljetaan ulkopuolelle sanomatta sanaakaan siitä, mikä mättää ja ilman halua keskustella.

Ihmissaasta, teit virheen, olit hetken vääränlainen, olet ikuisesti leimattu, et kelpaa itsenäsi, mene pois, kukaan ei sinua enää kaipaa, olet heikoin lenkki, hyvästi. 

Ehkä sitä on jollain tapaa ottanut sukulaiset itsestäänselvyytenä, ajatellen että heidän edessä uskaltaa sentään aina olla oma itsensä, oli meneillä oleva vaihe millainen tahansa. Että sieltä suunnalta ei kovin rankasti tuomita, ainakaan lopullisesti, kun side heihin on kuitenkin muodostettu jo syntymässä. Eihän veri toki perhettä tee eikä varsinkaan velvoita tykkäämään toisesta, mutta silti sitä helposti ajattelee tämän suuntaisesti. Että jotkin asiat tässä maailmassa pysyisi muuttumattomina, vaikka kaikki muu muuttuisi. Vaan katkeaa ne verisiteetkin kun selät kääntyy. Kertooko se lopulta enemmän minusta vai sittenkin heistä?




Aloitin uuden piirustussarjan nimeltään Happy Memories eli Hyvät Muistot. Piirrän yksittäisiä kivoja muistoja elämän varrelta, oli ne sitten konkreettisia asioita, pieniä yksityiskohtia tai laajoja aikajanoja. Tämä oli niistä ensimmäinen. Saksan ja Skotlannin yksittäisten muistojen lisäksi tämä kertoi kesäistä tarinaa mummolasta ja liittyi vahvasti ihmiseen, joka selkänsä käänsi. Etukäteen kirjoitin ylös näitä muistoja ja piirustusaiheita, joista sittemmin piti ottaa pois usea, koska tunne niiden takana on nyt erilainen.

Se valvottu yö takapihalla, se kerta kun mentiin maitokärryillä toisiamme lykkien eläimiä katsomaan, se kun jäätiin hevosaitauksessa olevaan latoon piiloon ja pelättiin että jäädään kiinni, ja se katkarapu siinä kaakaojauheessa, kun mikään ei ollut kai koskaan naurattanut ihan niin kovin.

Menetyksiä on monenlaisia. Selkeiden menetysten lisäksi on olemassa niitä, jotka eivät koske niinkään tätä päivää vaan menneitä muistoja. Sitä voi vielä tässäkin iässä ikäänkuin menettää hyviä aikoja jopa vuosikymmenten takaa. Kaikenlaiset menetykset on joka tapauksessa tässä vaiheessa niin tuttuja jo, etten niitä enää edes juuri erota toisistaan. Tämäkin menee sinne samaan, missä on vielä edellisetkin tuoreina. Se on yksi suuri musta pallo, joissa joitakin osa-alueita ikävöi enemmän kuin toisia, ja joitakin toisia ei ajattele enää juuri laisinkaan. Elämä on, it is what it is, tässä vaiheessa kohautan lähinnä olkia. Hämmentyneenä, mutta en suruissani enkä myöskään kaunaa kantaen. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikilla ole kykyä ymmärtää.

Pääasia on, että voin katsoa itse itseäni ja olla tyytyväinen siihen, mitä sisälläni näen. Tyytyväinen siihen, millainen ihminen olen. Tietäen, että en ole vääränlainen, eikä menneet virheeni määritä nykyisyyttä. Toisten silmissä voin olla mitä vain, mutta kunhan olen sovussa ja tunnen rauhaa itsessäni, niin kaikki on hyvin.

Ja kaikkihan on hyvin.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Tarinat tatuointien takana


En muista milloin viehtymykseni tatuointeihin nosti ensimmäisiä kertoja päätään, tai milloin olisin ensimmäistä kertaa katsonut tatuoitua ihmistä ja todennut, että minäkin haluan. Nykyisin ihollani on kuusitoista tatuointia, vaikka seitsemäntoista on tatuoitu. Yksi on siis laitettu peittoon toisella. Olen alusta saakka ollut hyvin tarkka kenelle menen neulattavaksi ja tottunut vaatimaan parasta. Tehnyt paljon tutkimusta, että kenen tyyli on tarpeisiini sopiva ja laatu tarpeeksi hienoa päätyäkseen iholleni. Alussa en osannut olla ihan niin tarkka vaikka valitsinkin hyvän tekijän, mutta silloin en tiennyt tarpeeksi.

Kaikilla tatuoinneillani on merkitys ja tarina. Se on minun tyylini ottaa tatuointeja. Toiset ottavat koristeita, minä otan tarinoita.


Tuhat kitaraa

Otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2010, eli 26-vuotiaana. Olin miettinyt tatuoinnin ottamista noin kahdeksan vuotta ja siinä ajassa sen sisältö muuttui kerran. Olin jo teini-ikäisenä hurahtanut Bruce Springsteenin musiikkiin ja selvää oli, että jotain artistin sanoja tulisi iholle. Halusin kuitenkin ehdottomasti sellaiset sanat, joilla olisi merkitystä myös Brucen ulkopuolella. Alkuperäinen ideani oli tatuoida Born to Run -biisistä kohta I wanna die with you on the street tonight in an everlasting kiss. Kahdeksan vuoden päästä se oli ehkä hieman liian romanttinen päätyäkseen tatuoinniksi, joskaan en sitä missään nimessä katuisi jos sellainen olisi iholle päätynyt.

Päädyin lopulta valitsemaan sanat kappaleesta Radio Nowhere. Kyseiset sanat julistavat vahvasti rakkauttani musiikkiin, eli toimii myös Brucen ulkopuolella. Asuin silloin lähellä Turkua ja valitsin sieltä tekijän, joka osasi tehdä hienoja kuvia. En tiennyt, että hienojen kuvien tekijät eivät välttämättä jaksa panostaa teksteihin juuri laisinkaan ja saattavat tehdä ne puolihuolimattomasti. Tykkäsin kuitenkin tatuoinnistani kovasti, vaikka se epätäydellinen olikin. Fontin olin valinnut itse. Enää en valitsisi samanlaista, enkä samantasoista tekijää, mutta mitään tarvetta ei koskaan ole ollut tätä muokata. Se käy minulle juuri tällaisena. Se on ensimmäinen ja siksi rakas. Tekeminen taisi kestää hurjat viidestä kymmeneen minuuttia ja kipua se ei aiheuttanut. Rivit sentään menee oikeasti suorassa, asentoni kuvassa aiheuttaa ylimääräisiä mutkia rivien letkoihin.

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices
speaking in tongues


Bruce x2 ja tie kotiin

Myöhemmin samana vuonna halusin toisen Brucen tekstin iholleni. Olin silloin paininut paljon terveyteni kanssa, juossut lääkäriltä lääkärille ja joutunut taistelemaan hoidon puolesta. Halusin No Surrender -biisistä sanat No retreat, baby, no surrender nahkaani koristamaan, kertomaan, että luovuttaa ei saa. Koska olin ollut ehkä vähän naiivin tyytyväinen ensimmäiseen tatuointiini, päädyin samalle tekijälle jälleen. Se hoitui taas erittäin nopeasti ja olin alkuun tyytyväinen. Kuitenkin jo aika pian tuijottelin sitä ja mietin, että tykkäänkö siitä oikeasti. Minusta tatuointi oli hieman huolimattomasti tehty ja se oli aivan liian pieni. Toki se oli sitä kokoa johon olin sanonut, että hyvä, kiitos, tuo käy, mutta näin jälkikäteen olen oppinut, että hyvä tekijä kertoo kyllä mitä kannattaa tatuoida ja mitä ei, eikä edes suostu tekemään tatuointia mikä ei aikaa kestä. Liian pieni teksti on sellainen, sillä ajan myötä kirjaimet saattavat sulautua toisiinsa. Tämä olisi ollut sellainen, mutta peitin sen jo aiemmin.

Asuttiin Skotlannissa silloin ja elettiin vuotta 2013. Olin pidempään miettinyt tekstin peittämistä ja sen uudelleen tekemistä suurempana, laadukkaampana ja paremmalla fontilla toisen käden kyynärvarteen. En tiedä mistä idea majakasta tuli, mutta kun tutkin sen merkityksiä ja löysin sieltä mm. sanan koti, aloin itkeä. Elettiin silloin tilanteessa, jossa ei vielä tiedetty minne tullaan päätymään, ja ajatus kodista tai sen löytämisestä tuntui jotenkin aivan valtavan kaihoisan ihanalta. Että se majakka siinä käsivarressa ohjaisi kotiin. (Tähän liittyvästä suhteellisen jännästä tarinasta olen kirjoittanut täällä ennen, ja se löytyy täältä.) 

Näillä ajatuksin menin erääseen puolalaisten pyörittämään tatuointiliikkeeseen (Michael da Bear) mielessäni tietty tatuoija siellä, mutta hänelle ei ollut vapaita aikoja, joten tatuointini voisi tehdä joku toinen. Päätin heittäytyä, sillä paikan taso oli kuitenkin sen verran hyvä, että uskalsin luottaa tekijöiden olevan vähintään hyviä, ellei erinomaisia. Sain tietää tekijän vasta tullessani myöhemmin toiste ajankohtana paikalle. Hänen nimensä oli muistaakseni Maurius. Majakalle löytyi netistä sopiva mallikuva, jonka pohjalta tatuoija piirsi kuvan. Tatuoidessa tekijän koneelta pauhasi puolalainen rokki ja sanaakaan hän ei englantia puhunut. Mielenkiintoinen kokemus, mutta molemmat kädet tulivat toivottuun kuntoon. Peittokuvan alta näkyy vain ihan hieman pari pientä viivaa, jotka muistuttaa siitä, mikä sinne piilotettiin. 

Näiden kestoa en muista, tovi siellä meni, mutta kivun puolesta olivat äärettömän helpot.



Helga

Vuonna 2014 asuttiin edelleen Skotlannissa ja olin bongannut somesta, että eräässä tatuointiliikkeessä olisi tekijöitä vailla töitä juuri 30-vuotissyntymäpäivänäni. Siitä se idea sitten lähti. Olin jo pidempään pyöritellyt mielessäni tatuointia muistoksi ajalta kun Saksassa asuttiin, ja halusin sen jalkaterääni syystä että Saksassa olin lopulta oppinut seisomaan omilla jaloillani. Onnekseni en ollut silloin älynnyt lukea miltä jalkaterän tatuoiminen tuntuu, tai olisi saattanut jäädä väliin. Syntymäpäivänäni marssin liikkeeseen (Rebel Ink) ja sanoin, että tahdon jalkaterääni söpön lehmän. Saksassahan asuttiin maitotilan keskellä ja täten lehmät on oleellinen osa Saksa-muistoja. Tatuoinnin tekijäehdokkaaksi päätyi nainen nimeltään Ashleigh Webb, ja hän ryhtyi lehmää piirtämään. Toi näytille luonnoksensa ja kysyi miellyttääkö se minua. Hän oli tehnyt siitä oikein naisellisen silmäripsineen, enkä koskaan unohda sitä kun sanoin, että tahdon mieluummin poikalehmän.. Poikalehmän?! No, hän poisti lehmältä ripset ja muut naisellisuudet ja sain täten lehmän, joka ei niin naisellinen ollut. Pojaksi se ei muuttunut sentään, onneksi, kun en minä sonnia tahtonutkaan vaan sen lehmän.

Tekemiseen taisi mennä parisen tuntia ja paikka tosiaan oli kivulias. Jalkaterä on niin luinen ja ilmeisesti hermoja kulkee siinä pinnassa, plus lähellä varpaanvälejä tuntui myös aika mojovalta. Siispä minä kiroilin. Kiroilin kuitenkin suomeksi, joten tekijän ei tarvinnut pahoja sanojani kuunnella. Mitään traumoja asiasta ei kuitenkaan jäänyt sillä jo hetken päästä mietin, että toinen jalkaterä huutaa lammasta muistuttamaan Skotlannin elämästä. Vielä en ole sitä ottanut, sillä tuo paikka on jälkihoitoineen hankala. Oma jalkani turposi niin, etten voinut kävellä sillä kolmeen päivään, eikä kahteen viikkoon voinut pitää kenkiä. Mutta joku päivä se lammas siihen vielä tulee.

Lehmä sai nimeksi Helga, koska tokihan söpöt lehmät nimen tarvitsee. Ja saksalaiset lehmät tarvitsevat saksalaisen lehmän nimen. 


Soft Kitty

2015 oltiin Suomessa oltu jo noin vuosi. Natusella oli ensimmäinen syöpä jo sairastettu ja olin ymmärtänyt ihan toden teolla, ettei karvainen rakkaani tule olemaan siinä vieressä sittenkään enää vuosia. Selvää oli, että Natunen iholle lopulta päätyy muistotatuointina, mutta halusin ottaa sen jo tuossa kohtaa, jotta ei tarvitsisi ottaa sitä itkien Natusen kuoleman jälkeen. Selvitin lähiseudun tekijät, kun omasta kaupungistani ei mielestäni tarpeeksi hyvää löytynyt. Googlettelin niitä tekijöitä, jotka jotain kautta tiesin hyviksi, ja olin iloinen että kohtalaisen ajomatkan päässä toimii Inkku (La Escobar Familia), jonka tekemistä olin televisiosta seurannut jo jonkin aikaa. Otin yhteyttä ja varattiin ensimmäinen meidän useammasta ajasta. Inkulle ei ole helppo saada aikoja (yleensä vain pari kertaa vuodessa avaa kirjat), mutta onnistuin.

Fontin valitisin jälleen itse, halusin siitä leikkisän ja siten aiheeseen sopivan. Tekstin toiselle puolelle halusin pari tassunjälkeä ja toiselle töpöhäntäisen kissan Natusta kuvaamaan. Itse tekstihän on loistosarjasta The Big Bang Theory eli suomalaisittain Rillit Huurussa. Siinä se on toistuva laulu/loru, jota käytetään kun joku on kipeänä (tästä omaan suosikkipätkäni niistä). Ja tietysti siinä lauletaan siis kissasta. Pehmoisesta kissasta, lämpöisestä kissasta, pienestä karvapallosta. Iloisesta kissasta, uneliaasta kissasta, purr, purr, purr

Rintakehä on aika tunnetusti suhteellisen arka paikka tatuoida, mutta tämä oli helppo koska neula ei koskaan ollut iholla kovin pitkään ja kyseessä oli kuitenkin vain teksti. Muutamaan otteeseen tunsi silti hyvin kun neula osui kivasti joihinkin hermoihin, jolloin kipua tuntui hetken aikaa pitkin leukapieliä ja vaikka mitä.


Pääskyt

Myöhemmin samana vuonna otin lapsuudenystäväni kanssa samanlaiset tatuoinnit, samaan paikkaan, yhteisellä Helsingin reissulla. Pääskyihin päädyttiin niiden symbolisen merkityksen vuoksi, sillä ne kertovat mm. lojaaliudesta. Itselleni pääskyset on muutoinkin tärkeitä ja niihin liittyy monia muistoja hetkistä, joihin mielellään palaa. Tatuoinnissa niitä on kaksi, koska meitä on kaksi. Ollaan vitsailtu, että ensimmäisenä siinä menee ystäväni, jota minä seuraan pitkin Helsinkiä. Näin meidän reissut on menneet. Vähän väliä eksyksissä.

Paikkana oikeasti täysin kivuton. Tatuointi tehtiin Tattoo Shopissa ja tekijänä toimi Tay Pham. Mielettömän mukava tyyppi ja jälkeenpäin vasta kuulin, että hänkin oli tv:stä tuttu.


Seikkailut

Myöhemmin kyseisenä vuonna oli täällä tatuointimessut. Tiesin, että Inkku on sinne tulossa ja sain ajan varattua hänelle. Sillä kertaa halusin ensimmäisen vesivärityylisen kuvani ja samalla ensimmäisen kuvani, jossa on väriä. Halusin olkavarren mitalta laivaa kuvastamaan levottomuuttani, muuttoja maasta toiseen ja menneitä ja tulevia seikkailuja. Laitoin Inkulle referenssikuvan tyylistä mikä miellytti silmääni ja sen pohjilta hän piirsi kuvan, jota pidin ja yhä pidän ihan valtavan hienona. Ja niin piti myös messujen raati - voitettiin sillä sekä päivän paras tatuointi, että koko viikonlopun paras tatuointi-palkinnot.

Kuvaa tehtiin lähes neljä tuntia eikä sattunut juuri laisinkaan.


Pienempi kuin kolme

Samalla kertaa pyysin Inkkua tekemään minulle laivan jälkeen nopean pienempi kuin kolme-tatuoinnin. Hääpäivä oli silloin lähellä ja otin sen miehelleni siihen. En todennäköisesti koskaan menisi tatuoimaan kenenkään nimeä (paitsi niiden, jotka ei enää tässä elämässä ole), mutta tällaisen voin hyvin ottaa. Pienempi kuin kolme-sydän liittyy vahvasti meidän suhteen alkuaikoihin, jolloin kirjoiteltiin ihan valtavasti toisillemme, eikä silloin mitkään chatit kääntäneet sitä automaattisesti punaiseksi sydämeksi kuten nykyisin. Se on siinä miehelleni. Tästä on tosin vitsailtu paljon kotona, että otin itselleni tatuoinnin ikäänkuin lahjaksi miehelleni.


Synkkä ja kiero

2016 kävin vihdoin tatuoimassa oman merkkini niskaani. Oikeastaan mitkään kaksi muuta sanaa eivät minua niin hyvin kuvaa kuin vuosi toisensa jälkeen nämä kaksi. Se ei ole automaattisesti pahaa synkkyyttä eikä pahaa kieroutta, se voi olla myös varsin nautinnollista, esimerkiksi mustaa huumoria. Toisaalta tämä kuvaa myös kaikista parhaiten rajatilapersoonallisuushäiriötä, ja olenkin sanonut että juuri tuon rajatilan takia tämä niskassani lukee.

Otin tämän ihan paikallisessa liikkeessä (Tino's Tattoo, tekijä taisi olla Moona) valitsemallani fontilla. Tatuointi oli nopea ja helppo tehdä koska se on pieni ja simppeli, mutta sai siinä maistiaisen siitä, että ehkä kaulan tatuoiminen suuremmalla kuvalla saattaisi olla hieman arkaa touhua.


Yllätysruusut

Loppuvuodesta oli jälleen tatuointimessujen aika. Olin jo tuossa vaiheessa Inkun kanssa jollain lailla vakiotiimi siellä ja tälläkin kertaa päätettiin yhteisestä projektista. Nyt fiilistelin kuumailmapalloa laivan alle, samalla teemalla ja samoja asioita kuvaamaan. Jälleen halusin vesivärityyliä ja väriä. Koitin kuukausia etsiä referenssikuvaa, jonka voisin Inkulle laittaa malliksi suuntaa antamaan siitä millainen haluaisin sen olevan. Sellaista ei kuitenkaan tullut vastaan vaikka etsin ja etsin. Sitten yhtäkkiä pompsahti kuva ruusutatuoinnista, joka tyylillisesti miellytti silmää aivan valtavasti. Laitoin sen Inkulle saatesanoin en ole löytänyt sopivaa mallikuvaa kuumailmapallosta, mutta nyt tuli tällainen ruusukuva vastaan ja tämä on just sitä mitä haluan. Hän innostui, minä innostuin. Ei muuta kuin messuja kohti, jossa näkisin vihdoin piirroksen siitä, mitä iholleni oli tulossa. Paikalle päästyäni Inkku laittoi eteeni kuvia suunnitelmistaan. Ihmettelin hetken, että miksi minulle näytetään kuvia ruusuista kun kuumailmapalloa tulin ottamaan, ja vihdoin älysin sanoa, että ei sen ruusu pitänyt olla. Seurasi pieni kaaos molempien puolelta ja oli ihan selvää, että meille oli tullut väärinymmärrys aiheesta ja ymmärsin hyvin miksi. Inkun piirtämä kuva oli kuitenkin niin valtavan hieno, että tahdoin harkita sitä hetken. Menin syrjään istumaan ruusuluonnos kädessäni ja samalla Inkku alkoi puolipaniikissa piirtää kuumailmapalloa. Mitään muuta ongelmaa en tilanteessa nähnyt kuin sen, että pitää keksiä sille merkitys. Googlettelin ruusutatuoinnin merkityksiä löytääkseni jotakin, mikä resonoisi kunnolla. Ja kun törmäsin sanoihin symboloi uusia alkuja, oli homma sinetöity. Samaa teemaa kuin pitikin olla, ja minä niin rrrakastan uusia alkuja. Palasin takaisin Inkun luo, sanoin että tehdään tämä ja hän helpottuneena halasi. Kertaakaan en ole joutunut katumaan. Ja tällä vietiin myös päivän paras tatuointi-palkinto kotiin.

Toipumisprosessissa oli hieman poikkeava käänne, sillä sain jonkinlaisen allergisen reaktion. Näytti siltä, että punainen allergisoi. Se nousi koholle, puski väriä pihalle, se tykytti ja sattui niin että tuntui että nahka repeää siihen paikkaan, siihen tuli muutama ihmeellinen kovettuma ja jossain vaiheessa yhteen kohtaan syöpyi pieni reikä, mistä näin käteni vaaleanpunaisiin sisuksiin asti. Ei niin mukava kokemus, mutta googletellessani allergisia reaktioita pääsin minä valtavan vähällä. En ole uskaltanut koittaa enää punaista väriä toistamiseen, vaikka jälkikäteen onkin tultu siihen johtopäätökseen, että silloin testissä ollut uusi (huono) rasva saattoi reagoida sen punaisen kanssa, eikä minun ihoni värin kanssa. Yllättävän hyvin väri kuitenkin pysyi, eikä ole tarvinnut käydä värittelemässä lisää. 

Tätä tatuointia sain rasvata huomattavasti pidempään kun seitsemän kuukauden kohdalla vasta saatoin sen lopettaa. Tosin rasvaan sen edelleen suihkun jälkeen normaalilla vartalovoiteella, kuten usean muunkin tatuointini, sillä ne näyttää paljon paremmilta kun iho ei ole kuiva. Tämä myös varmasti auttaa niitä kestämään aikaa paljon paremmin. 

Tekemiseen taisi mennä 3-4 tuntia, eikä sattunut tämäkään. Kädet on niin helppoja paikkoja, kunnes mennään olkavarren sisäpinnalle. Siksi mulla ei siellä vielä olekaan mitään, koska tiedän, että sitten sattuu. Iho on siinä niin ohutta ja herkkää.


Isälle

Isän kuoltua 2016 tiesin heti, että tahdon aiheesta muistotatuoinnin. 2017 olin saanut ideani valmiiksi ja varasin ajan Ouluun Anssille (Inkfinite Art), jonka tyyli ja laatu vastasi omia tarpeitani. Olin päätynyt kirjettä kantavaan valkoiseen kyyhkyseen. Kyseinen kirje oli isälleni kirjoittama, erittäin tärkeä kirje meille molemmille ja se määritti kauniilla tavalla meidän viimeiset yhteiset vuodet. Kirje päätyi myös arkkuun isän kanssa ja yhdessä paloivat tuhkaksi. Kyyhkyn symbolinen merkitys on varmaan aika selvä, mutta rauha oli se, mikä sieltä sanana ponnahti tärkeimpänä esille. Siellä isä nyt oli, rauhassa.

Tatuointi on Anssin luomus toiveideni pohjalta, ja sitä tehtiin pitkään. Kokonaisuudessaan siihen meni 6-7 tuntia (toki taukoineen päivineen) ja kun samaista kohtaa, jota oli aloitettu jo kuusi tuntia aikaisemmin kiusattiin neulalla vielä kuuden tunnin jälkeenkin, oli sietorajani ihan oikeasti koetuksella. Kiroilin, itketti ja otti päähän aivan valtavan ankarasti. Kun Anssi sanoi loppua kohden, että hänellä alkaa selkä sattua, totesin että AI SINULLAKO. Mutta kuvasta tuli (tietysti) valtavan hieno ja kaiken kivun arvoinen. Sieltä synkistä pilvistä, mitä elämä isälle oli, hän pääsi vihdoin vapauteen ja lentää nyt vapaana mun selässäni aina. Kuva on yksityiskohtineen niin hieno, että toivoisin voivani katsella sitä useammin kuin mitä sitä näen.


Continue

Kesällä lähdin aika ex tempore-reissulle Helsinkiin muutamaksi päiväksi itsekseni ja päätin siellä kokeilla josko pääsisin ottamaan ex tempore-tatuoinninkin. Otin Instagramin kautta yhteyttä seuraamaani artistiin myöhään illalla ja kysyin mahdollisuutta tatuointiin seuraavalle kahdelle päivälle. Tämä onnistui jo heti seuraavalle aamulle. Idea toki oli jo mietitty valmiiksi siinä kohtaa. Halusin puolipistetatuoinnin (Project Semicolon), mikä on yleisesti käytetty mielenterveyden kanssa kamppailevien ja heitä tukevien keskuudessa. Kyseessä on suureksi osaksi itsemurhien ehkäisykampanja, jonka perustaja itse valitettavasti menetti henkensä itsemurhalle traumaattisen elämänsä jälkeen. Näillä tatuoinneilla pidetään yllä myös hänen muistoaan. Puolipistetatuoinnista on monenlaisia variaatioita, sen voi yhdistää vaikka perhoseksi tai käyttää puolipistettä sanassa i-kirjaimen tilalla. Minä halusin sanan. Valitsin continue, eli jatka. Oikeaan käteeni ja mahdollisimman näkyville, muistuttamaan siitä, että aina pitää jatkaa. 

Tatuoinnin teki Joel ja paikkana toimi Old 7 Tattoo. Nopea ja kivuton.



And sometimes, when you fall, you fly

Oli messuaika taas loppuvuodesta. Tälläkin kertaa olin menossa Inkulle, mutta messujen sijaan vasta seuraavalla viikolla hänen jäädessä paikalliseen liikkeeseen pariksi päiväksi tatuoimaan. Tämä tarjosi tilaisuuden ottaa messuilla tatuointi jonkun toisen tekemänä.

Olin fiilistellyt kämmenselän tatuoimista jo jonkin aikaa. Siinä oli jo toisessa sivussa continue-teksti ja toisella sivulla meni ruusutatuoinnin ns. vesiväriroiskeet kohti pikkurilliä. Siinä oli ihan selvä alue. Kämmenselkätatuointi on kuitenkin asia, jota kannattaa miettiä pitkään, eikä kaikki tekijät edes suostu tatuoimaan sitä (tai kaulaa). Tämä johtuu siitä, että niitä ei saa peittoon ja on ihan fakta, että esimerkiksi työmarkkinoilla ne saattaa olla este työn saamiselle. Joissain töissä ei saa olla näkyviä tatuointeja, eikä kaikki ylipäätään katso niitä hyvällä. Tatuointeihin liittyy edelleen kaikenlaisia uskomuksia niiden kantajista ja tatuointeja vihataan myös ihan avoimesti. Itse ymmärrän ihan täysin sen, että kaikissa töissä ei tatuoinnit saa olla esillä ja olen joskus haastatteluissa kysynyt (jos vaikka työasuun kuuluu lyhythihainen), että haittaako tatuoinnit ja näyttänyt millaisia kuvia/tekstejä ihollani kannan. Ymmärtäisin kyllä, jos ne olisi este tai jos joutuisin siksi käyttämään pitkähihaista. Tatuoinnit on oma valintani ja heidän valinta on se, haluavatko minut niistä huolimatta. 

Päädyin kuitenkin lopulta siihen ajatukseen, että annan tatuoida kämmenselkäni noin puoliksi yksinkertaisesti siksi koska haluan, ja jos se estää jonkun työn saamisen joskus, ei se työ koskaan ollutkaan minua varten. 

Halusin jälleen jonkin mielenterveysaiheisen tatuoinnin, sillä elin rankkaa vuotta sillä saralla. Olin jo aiemmin törmännyt jossain Instagramin syövereissä Neil Gaiman-nimisen tyypin Sandman-sarjakuviin ja erityisesti yhteen niistä, jossa sanonut sanat jäivät vahvasti pyörimään päähäni. Mietin, voisinko aiheesta saada jotenkin tatuoinnin niistä muistuttamaan. Sitten tajusin korpin osuuden sarjakuvassa ja idea oli sitä myötä valmis. Etsin referenssikuvan ja googletin läpi messujen artistitarjonnan, josta valikoin sopivaksi Jack Matisse -nimisen herran Seattlesta (nykyisin Berliinissä). Viestien vaihdon jälkeen varasin ajan. Jackin normaalista tyylistä poiketen tässä oli mukana hieman vesivärielementtiä. 

En muista kauanko kuvan tekemiseen meni (liian monta Breezeriä), mutta kipeää se ei tehnyt kuin rystysen kohdilla. Niiltä kohdin on myös väri vähän haalistunut, sillä iho on siinä niin erilaista. Se myös edelleen aristaa näistä kohdin jos vaikka survon käteni tiukkaan farkkujen taskuun, vaikka ottamisesta on aikaa jo seitsemän kuukautta. Tämänkin rasvaan edelleen aina suihkun jälkeen.

Käsi turposi jo tehdessä ja muutaman päivän se oli pieni pallo, kunnes turvotus lakkasi. Sama juttu siis kuin jalkaterän tatuoimisessa ja täysin normaalia näillä alueilla. 

Tämä muistuttaa siitä, että vaikka joskus putoaa, ei se tarkoita kuolemaa. Joskus kun putoaa, lentää.

“You know what happens when you dream of falling? Sometimes you wake up. 
Sometimes the fall kills you. And sometimes, when you fall, you fly.”

― Neil Gaiman, Fables & Reflections


Dopamiini

Samaisilla messuilla päätin ottaa lennosta vielä yhden. En yhtään muista firman nimeä, saati tekijää (edelleen liian monta Breezeriä), mutta jokin helsinkiläinen putiikki se oli. Otin iholleni dopamiinin kaavan. Tällä on tietysti suora merkitys jälleen mielenterveysasioihin, mutta etenkin se kertoo kaikesta hyvästä niihin liittyen. Lisäksi tällaiset kaavat miellyttää suuresti sisäistä nörttiäni. Jonakin päivänä haluan myös serotoniinin kaavan tälle kaveriksi.


Thoughts arrive like butterflies

Seuraavalla viikolla oli luvassa tatuointiaika Inkun kanssa paikallisessa liikkeessä. Olin kertonut ideani, värit, lauseen minkä haluan ja miksi. Tiesin taas, että Inkku loihtii jotain mieletöntä. Ja niin teki. En osannut odottaa geometrisiä kuvioita tatuoinnin taustalle ja kun on ihaillut juurikin sellaisia tatuointeja jo pidemmän aikaa, oli se varsin mukava yllätys. Paikkana oli säären sivu. Ehkä koska se oli jo kolmas tatuointi viiteen päivään, alkoi koko touhu ihan suoraan sanoen v*tuttaa. Se värittäminen ja sen aiheuttama kipu oli jotenkin ihan sietämätöntä. Ei sietämätöntä siksi että se sattui niin paljon, vaan koska se otti päähän aivan valtavasti. Mutta jälleen, tottakai, se oli kaiken arvoinen. Tekemiseen kulunutta aikaa en muista, veikkaan että jotain väliltä kahden ja kolmen tunnin.

Tämä on minun PTSD-tatuointi. Perhonen siinä symboloi uusia alkuja ja uutta syntymää. Väriltään se on PTSD:n väri. Sanat on Pearl Jamin kappaleesta Even Flow, jotka jokainen voi tulkita haluamallaan tavalla. Tämänkin rasvaan aina suihkun jälkeen, sillä suuresta perhosesta näkee aina heti jos iho on kuiva.

Inkun kanssa juteltiin siitä aiemmasta allergisesta reaktiosta ruusutatuointiin. Kuulin, että monesti ollaan allergisia sekä punaiselle että turkoosille, jota tässäkin käytettiin. En saanut tästä kuitenkaan mitään reaktiota, joten ehkä se aiempi reaktio oli tosiaan sen uuden rasvan reaktio väriin tai toisinpäin, eikä niinkään allergiaa itse punaiselle. Ehkä uskallan joskus vielä kokeilla. Olisi kiva jos voisin. Tarvitsen punaiset unikot toiseen sääreen. 


Yhdessä aina

Vielä loppuvuodesta ehdittiin tärkeän ystäväni kanssa Inkun neulan alle reissulla Joensuussa. Kyseessä on ystävätatuointi, ja kissat siksi koska ne meidät alunperin yhdisti ja edelleen monella tavalla yhdistää, ja värit siksi, koska minä olen tumma ja hän vaalea. Samalla kertaa meitä ei ehditty tatuoida, vaan mentiin perättäisinä päivinä. Molemmille tuli siis samanlaiset. Vähän jin ja jang -fiilistä lopputuloksessa näkyy myös, ja se on myös kovin kuvaavaa. Tatuoinnin suunnitteli jälleen siis Inkku itse meidän toimittaman referenssikuvan pohjilta.

Tatuointi oli noin tunnissa tehty. Paikka oli suhteellisen arka (koska luinen), mutta ei lähelläkään mahdoton. Kiroilumittari näytti nollaa.




Ja siinä on kaikki. Tällä hetkellä. Mitään aikaa ei ole nyt varattuna mihinkään eikä seuraavaa tatuointia päätetty. Ideoita on useita ja niitä kirjoitan ylös sitä mukaa kun niitä tulee mieleen. Jotkin ideoista on odottanut jo vuosikausia toteuttamista, vaan kun aina keksin jonkin uuden tilalle, josta innostun kovasti. Ehkä ne odottaa lottovoittoa (mitä varten pitäisi kai lotota). Rahaahan tämä vie ihan kohtalaisesti, eikä näitä voi ottaa siksi ihan jatkuvasti. Viime vuonna otin kuusi ja se on kyllä ennätys, enkä usko että noin ahkeraa vuotta tatuointien ottamisen saralla kovin helposti tulee toiste vastaan. Mutta vuosi oli huono. 

Tarvitsin paljon (neula)terapiaa. 

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Vain Heidi


Lokerot. Ei enää!

Itseni survominen tietynlaisiin lokeroihin ja identiteettini määrittäminen niiden kautta on suurimman osan elämästäni tuonut jonkinlaista suurempaakin turvaa. Olen aina tykännyt valtavasti siitä, että olen saanut määrittää itseäni tietyillä sanoilla ja siten istuttaa itseni turvallisesti istumaan jälleen yhteen lokeroon. Ehkä se on ollut osittain valheellistakin, sitä itse ymmärtämättä. Että ehkä sitä on väkisin koittanut tarttua kaikenlaiseen, mistä on vain otteen saanut ja on voinut todeta, että minä olen nyt tällainen koska tämä sopii ja tuntuu hyvältä olla tietynlainen. Se on tuonut pakollista selkeyttä omaan sisäiseen sekasotkuun. On tavallaan ollut jokin ulkopuolinen lähde, mikä on kertonut millainen pitää olla. Tokihan sellainen tuo turvaa, kun on ollut selkeitä sääntöjä mitä noudattaa, vaikka ne säännöt olisikin itse alitajuisesti asetetut. Ilman niitä olisi ollut täysin tuuliajolla.

Ehkä nyt, kun olen ymmärtänyt miten identiteettini rakentuu ja etenkin miten se ei rakennu, olen saattanut aivan viimeistään luopua kaikenlaisista määritteistä ja lokeroista. Enää ei ole pakko olla tältä(kään) osin niin kuin suurin osa ihmisistä. Minun ei tarvitse ruoskia itseäni keksimään ja löytämään itseäni, kun tiedän sen muuttuvan kuitenkin monesti ja aina. Se on lohduttavaa ja on ollut kovin helpottavaa päästää irti niistä kaikista määritteistä, joilla on itseään aina ennen kuvannut. Olen kokenut pitkään ne myös jollain lailla rajoittavina, ikäänkuin en saisi poiketa niistä, koska olen joskus sanonut olevani tietynlainen. Joskus liian kovaa maailmalle huutanut, että tämä kuvaa minua täydellisesti tai tämä tässä on minun arvomaailmani, ja vaikka olisin siitä osittain tai kokonaan joskus päästänyt irti, en ole uskaltanut astua sieltä lokerosta siltikään kokonaan pois. Koska se merkitsisi etenkin itselle sen myöntämistä, että en ole sittenkään se, joka jälleen kerran luulin olevani. Etenkin arvo- ja moraalisissa kysymyksissä tämä on välillä erityisen vaikea itselle myöntää.

Mutta nyt yritän olla itselleni armollisempi. Ja se tarkoittaa suurelta osalta sitä(kin), että päästän irti niistä lokeroista, joihin olen itseni puoliväkisin tai muutoin innostukseni voimalla sullonut, kun silloin joskus ennen se kaikki on tuntunut ehkä pelkästään oikealta. Todellisuus kohdallani on kuitenkin se, että muutan mieltäni usein jopa valtavan suurissa asioissa. Tai ei se ole edes mielen muuttamista - asiat vain lakkaavat olemasta tai ryhtyvät olemaan, samalla kun katson itse ikäänkuin sivusta, että ai nyt tämä meneekin näin. Ja sen sijaan, että asettaisin itseni asioiden ja itseni muuttuessa jälleen uudenlaiseen lokeroon kuten olen aiemmin tehnyt, päätin luopua niistä kokonaan. Koska nykyisin niiden olemassaolo enemmänkin ahdistaa kuin toisi turvaa.

Ja nyt sanonkin, että:

se, että aloin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen juomaan alkoholia uudelleen, ei tarkoittanut siirtymistä absolutismi-lokerosta johonkin toiseen lokeroon, mikä kertoo kuinka paljon ja missä tilanteissa alkoholia käytän.

se, että aloin jo noin pari vuotta sitten kyseenalaistaa tässäkin blogissa aikoinaan paljon esiintyneen erityisherkkyyden (hsp) olemassaolon ja kun otin itseni sieltä lokerosta kokonaan pois, ei se tarkoittanut sitä, että kokisin tarvetta määrittää itseni jotain uutta reittiä pitkin tai kuuluttaa, että en-oo-hooäspee-koska-en-ole-varma-onko-sellaista-edes-olemassa-oikeasti.

se, että olen ymmärtänyt, etten olekaan niin introvertti kuin olen ennen ollut, jos ollenkaan, ei tarkoita sitä, että sille mitä olen pitäisi olla jokin uusi nimike, jolla itseäni kutsuisin.

se, että lakkasin käymästä salilla kymmenen vuoden jälkeen ei tarkoita sitä, että olisi pakko keksiä jokin uusi laji tai muu aktiviteetti sen tilalle, jotta voisin itseni määritellä jonkinlaiseksi.

se, että Natusen kuoltua en ole ottanut uutta eläintä ei tarkoita sitä, että siirryin lemmikinomistajasta ihmiseksi, joka ei enää eläimiä koskaan halua omistaa, vaikka pidänkin sitä yhä edelleen (yli kahden vuoden jälkeen) erittäin todennäköisenä. Mutta minun ei tarvitse luoda lokeroa sillä, että vannon, että ei koskaan. Jos ei koskaan, niin sitten ei koskaan. Jos joskus käy niin että eläimiä taloon tulee, niin sitten käy niin.

se, että en enää nykyisin yhtäkkiä olekaan täysin vegaani ei tarkoita sitä, että elämäntavalleni/ruokavaliolleni pitäisi keksiä mikään muu nimi, kuin että vegaanisesti syövä mutta sitten taas välillä ei. Ehkä olen myös huonompi ihminen kuin ennen, mutta sitten olen. En siltikään määritä itseäni murhaajaksi, vaikka alkuun sillä nimellä itseäni kutsuinkin.

Ja se, että olin aikoinaan syömättä herkkuja ja muita hyvyyksiä kolme ja puoli vuotta ei tarkoita sitä, että olisin siirtynyt Heidistä, joka söi vain hirveän terveellisesti johonkin toiseen lokeroon, mikä kertoisi, että herkut kyllä maistuu nykyisin ja toisinaan jopa aivan liiallisesti. Minä vain syön tai sitten en syö. Useimmiten syön. Koska suklaa. En ole siltikään Heidi, joka söisi suklaata mielellään aina. 


Tällaiset erilaiset lokerot voi kai aika helposti muodostua pieniksi vankiloiksi. Sitä voi innostua jostain ja tajuta sitten, että ai niin, eihän se käy. Sillä enhän minä voikaan mennä juhliin, jossa on paljon tuntemattomia, koska minähän olenkin introvertti. Tai voih, tottakai voin antaa sille eläimelle kodin jotta se ei joudu piikille, mutta ai niin, kun olen vannonut etten koskaan ota enää eläimiä, niin en voi sittenkään auttaa. 

Tokikaan tämä ei muuta sitä, että on yksinkertaisesti olemassa erinäisiä asioita, vaikka ne eivät lokeroita olisikaan. Esimerkiksi diagnoosini. Ne on olemassa, ne on itselleni monestakin syystä erittäin tärkeitä. Niin tärkeitä, ettei kukaan muu voi edes ymmärtää sitä helpotuksen määrää kun sellaisen saa päälle kolmikymppisenä ja vihdoin ymmärtää koko siihenastisen elämänsä ja kaiken nykyisyyden. Lokeroita niistä ei silti saa. Eivät ne minua määritä, jossain määrin selittävät vain. Sen aikaa kun ovat olemassa. Hyvin todennäköisesti ikuisesti, mutta ehkä ei.

On myös asioita, joiden en näe millään koskaan muuttuvan ja jotka ovat vain vahvistuneet yhä enenevässä määrin, mutta joiden kautta en koe silti tarvetta itseäni määrittää. Kyllä, olen edelleen vapaasta tahdostani lapseton ja tämän en näe ikinä muuttuvan. Vaikka en sterilisaatiota ole vieläkään saanut hankittua (mm. koska laiskuus), olo on sama kuin kyseinen toimenpide olisi jo tehty. En silti koe tarvetta enää kutsua itseäni vela-termillä (vapaaehtoisesti lapseton), ellei se erikseen tule puheeksi. Minä en vain tahdo lapsia ja se on sillä selvä. Ja se ei muuten kerro minusta mitään muuta kuin sen, että en tahdo lapsia.

Minä olen vain Heidi. Eikä se tarkoita, että olisin jotain yhtään sen vähempää, päinvastoin. Välillä olen tietynlainen ja välillä taas toisenlainen ja joskus olen kaikkea kerralla. Olen täynnä vaiheita ja seikkailuja. Ja se ei ole lokero. Se on fakta. Että kaikki muuttuu. Erityisesti minä.

Ja se on okei.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Kertaa kolme miinus kaksi plus yksi


3 asiaa, joista pidän
Pidän kovasti siitä, kun laittaa yhden juustoviipaleen suoraan suuhun aamulla näkkäreitä tehdessä. 
Olen myös aina pitänyt roadtripeistä ja etenkin nykyisin kun niitä saa tehdä Teslalla. Pitkät roadtripit on parhaimmillaan ihan parhaita.
Mutta silti kaikista parasta on se, kun saa ihan luvalla innostua jostain aivan täysillä.

3 asiaa, joista en pidä
En pidä huonosta keskittymiskyvystäni, etenkään silloin kun todella haluaisin esimerkiksi lukea. Lukeminen on vaan toisinaan ihan mahdotonta.
Tähän päivään liittyen, en pidä aprillipäivästä. Joskus muinoin en pitänyt tästä siksi, kun hyväuskoisena uskoin kaiken. Nykyisin olen jo niin skeptinen, etten usko muutoinkaan mitään ennen taustatöitä tai luotettavia lähdeviitteitä. Ja kun maailmaan mahtuu niin käsittämättömän typeriä asioita muutoinkin, niin tämä päivä jotenkin vain korostaa sitä. Saattaa myös olla, ettei huumorintajuni oikein kohtaa perinteisten aprillipäivän vitsien kanssa.
Mutta erityisesti en pidä siitä, kun minut ignoorataan. Osittain tähän liittyen, vastausten liiallinen odottaminen saa joskus kiipeilemään seinille. Sietämätöntä. 

3 asiaa, joita tein viikonloppuna
Olen nukkunut sekä kovin huonosti, että valtavan hyvin.
Askartelin huhtikuun kalenterin jääkaapin oveen. Teen joka kuukausi siihen uuden. Aika rientää sitä vauhtia tällä hetkellä, että tuntuu että niitä saa tehdä jatkuvalla syötöllä.
Värjäsin myös vaalean juurikasvuni taas piiloon. 


3 asiaa, jotka osaan
Osaan antaa kunnolla mennä, kun haluan. Se onko tämä aina hyvä juttu on eri asia, mutta joskus se on erityisen hyvä.
Osaan myös syödä. Syödä vaikka niin paljon että tulee paha olo. Sillä eihän sitä ole syönyt tarpeeksi, ennen kuin on ähky!
Osaan muuttaa mieleni koska vain. Ihan kaikenlaisissa asioissa, vaikka olisivat kuinka tärkeitä aikoinaan olleet. Varmaan sama kyky löytyy jokaiselta naiselta, joskin koen että omat vastaavat on aika extreme-henkisiä välillä, koska jään itsekin niitä suu auki ihmettelemään.

3 asiaa, joita en osaa
En osaa meikata mitenkään muuten kuin siten miten aina meikkaan. Joskus olen koittanut erilaisia rajauksia. Tai luomivärin käyttöä. Näytän aina siltä että olen saanut turpiini tai sitten siltä, että olen samoilla meikeillä mennyt viikon putkeen ja välissä pyörinyt katuojissa.
En toisaalta myöskään osaa olla itselleni kaikissa asioissa kovin armollinen. Kun esimerkiksi epäonnistun tai teen jonkin huonosti, minä olen epäonnistuja ja huono. Pätee niihin asiohin joissa todella haluaisin onnistua.
En osaa tehdä itseäni koskevia pieniä päätöksiä. Isoja, elämää mullistavia on helppo tehdä, mutta pienet asiat on monesti itselleni ambivalenttisia. Näen niissä yleensä hyviä puolia yhtäläisesti molemmissa vaihtoehdoissa, eri suunnista vain, ja täten (pienten) päätösten tekeminen on yleensä hyvin haastavaa, ellei mahdotonta. Onneksi ne on monesti myös lopulta isossa mittakaavassa merkityksettömiä, joskin tämä piirre on välillä elämää häiritsevä. Pikkuasioista tulee helposti suuria.

3 asiaa, jotka haluaisin osata
Voisin haluta osata laulaa. Laulan paljon, mutta en ole siinä mitenkään erityisen hyvä. Voisi olla hauskaa olla hyvä.
Tietyissä tilanteissa kaipaisin ehkä vähän itsehillintää. En kaikissa, koska voisi jäädä moni kiva asia toteuttamatta, mutta joissain olisi ihan paikallaan.
Saan välillä päähäni kaikenlaista mitä tahtoisin tehdä, ja tuoreimpana taitaa olla hiphop-tanssin opettelu.

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä
Isän kuolemaan liittyviä ei-kiireellisiä asioita on edelleen hoitamatta. Pitäisi käydä myös lääkärillä hoitamassa pari ei-kiireellistä asiaa. Lisäksi aina pitäisi kaiketi siivota, mutta en siivoa aina. Siksi sitä kai aina pitäisikin tehdä, kun sitä tekee niin harvoin. Olen kyllä ylipäätään erittäin lahjakas prokrastinoimaan, joten aina on olemassa liuta asioita, joita pitäisi tehdä.

3 asiaa, joista stressaan
Hyvin harvoin stressaan mistään ja tälläkään hetkellä en keksi tähän mitään. Voin toki toivoa että asiat menisi tietyllä lailla ja voin pelätä että ne meneekin väärällä lailla, mutta stressaanko niistä? En. Niin käy miten käy.

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan
Piirtäminen nollaa aivot. Sen aikana en ajattele mitään. Samoin tekee jotkut aivan tietynlaiset TV-sarjat, jotka eivät muistuta mistään ja joita katsellessa ei pohdi yhtään mitään muuta kuin kyseistä ohjelmaa. Se on lopulta aika harvinaista, ja sama pätee musiikkiin. Äärimmäisen harva musiikki ei muistuta yhtään mistään ja parhaiten rentouttaa ne, jota kuunnellessa ei mieli vie mihinkään muualle kuin siihen musiikkiin, mitä kuuntelee. 
Vielä neljäs. Kävelyt järvenjäällä yksin, keskellä ei mitään.


3 asiaa, joista puhun useasti
Syöminen. Se nyt vaan on aina mielessä.. 
Mielenterveyden asioista koitan pitää aina mahdollisimman paljon meteliä tietoisuuden kasvattamiseksi, ymmärryksen lisäämiseksi ja stigman vähentämiseksi.
Silmäpussit tai turvotus. Mistä ne aina tulee ja etenkin silloin kuin ei pitäisi tulla?

3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle
Farkut, t-paita ja bootsit. Saman setin puin mielelläni päälle jo yli kymmenen vuotta sitten ja edelleen se tuntuu kaikista kotoisimmalta. 


3 asiaa, joita en pue päälleni
Turkista missään muodossa. Muita en keksi, en tiedä onko minulla tämän suhteen mitään rajoitteita. Tietysti kaikki täysin läpinäkyvät vaatteet tai vastaavat, mutta taitanevat olla sen verran itsestäänselvyyksiä, että niitä lienee turha edes erikseen listata.

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia
Haluaisin Amazon Alexan. En tiedä mitä sillä tekisin, mutta se kiehtoo. Etenkin, koska joskus se päästää yksikseen kahelin naurun ilmoille.
Haluaisin myös keinonahkaiset bootsit nahkaisten tilalle, joita olen käyttänyt kohta lähemmäs 15 vuotta. Useamman vuoden olen sellaisia etsinyt, mutta en ole löytänyt hyviä/mieluisia. Niiden täytyy olla yhtä hyvät kuin nykyiset, saman malliset ja samanlaisella korolla (eli matalalla).
Ja saako sanoa, että itselleni voisin myös haluta hankkia uudet aivot? 

3 asiaa, joista unelmoin
Siitä, että pääsisin pian kertomaan kaikille, mistä eniten unelmoin. 
Siitä, että viime vuoden vaikeuksien aikana entisestäänkin huomattavasti ohentunut tukkani joskus toipuisi taas.
Ja suklaasta. Aina suklaasta. Oispa suklaata..

3 asiaa, joita pelkään
Sitä, että joutuisin joskus kokemaan samanlaisen vuoden kuin millainen viime vuosi lopulta oli, saati sitäkin huonomman. 
Että joskus jostakusta tulee taas mun lempi-ihminen, ja toisaalta myös sitä, että siltä itseäni suojellessani olen ikuisesti muurit kiinni. 

3 asiaa, joita joskus pelkäsin, mutta en pelkää enää
Lentokoneella lentäminen. En ole vielä lentänyt, mutta tämä ei ajatuksena pelota enää yhtään. Elämässä on huomattavasti pelottavampia asioita kuin lentäminen voi koskaan olla.
Kontrollista irti päästäminen. Tämän onneksi opin jo jokunen vuosi sitten. Mitään pahaa ei tapahtunutkaan kun lakkasi yrittämästä pitää ihan jokaikistä lankaa käsissään.
Ihmisten kohtaaminen. Entä jos en osaakaan sanoa mitään, jos minulle puhutaan? Nämä pelot on jo aikaa sitten poistuneet ja ihmisten kohtaaminen on lähes poikkeuksetta pelkästään hauskaa, mielenkiintoista ja antoisaa.

3 asiaa, jotka toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa
Toivoisin lisää energiaa. On aivan sama nukunko kuusi tai kymmenen tuntia, miten hyvin tahansa, en silti koskaan herää pirteänä. Aivot on myös tämän vuoksi koko ajan puolitoiminnassa, eikä ajatus kunnolla kulje.
Toivoisin myös, että kohta saisin tulevaisuudesta innostua jo konkreettisesti. Tämä ei ole itsestäni kiinni tällä hetkellä ja koska kykyni odottaa ei ole parhaita puoliani, olen hieman kärsimätön.
Ja tietysti toivoisin entistä enemmän hyviä päiviä. Tulkoon siis niitä!




perjantai 30. maaliskuuta 2018

Silloin oli rakkaus


Yksi suosikkiasioistani on Facebookin On This Day -sovellus, mikä kertoo mitä samaisena päivänä menneinä vuosina on päivittänyt/jakanut. Olen käyttänyt Facebookia vuodesta 2007, joten vuosiin mahtuu jos jonkinlaisia vaiheita ja minusta näitä on aina yhtä mielenkiintoista seurata.

Alkuun lähes kaikki päivitykseni taisivat koskea töitä, kun ei muuta elämää oikein ollut. Jossain kohtaa asiat muuttuivat, tapasin mieheni ja muutettiin ulkomaille. Päivitin noina aikoina paljon kivoja arkisia päivityksiä ulkomailla elämisestä ja meidän seikkailuista. Muutettiin takaisin Suomeen ja samantyyliset päivitykset jatkuivat, sillä elämä täällä Suomessa oli tauon jälkeen yhtä ihmeellistä kuin ulkomaillakin.

Sitten aloitin terapian, löysin itsestäni aivan uusia puolia ja aiemmin enemmän piilossa olleet puolet pääsivät esille. Pikkuhiljaa kaksi selkeää asiaa muuttui: minusta tuli äärimmäisen avoin ja lisäksi jaoin ja otin vastaan rakkautta ihan sylikaupalla. Rakkaus oli yhtäkkiä voimani, ihan kaikessa. Se huokui etenkin 2017 alkuvuoden ja 2016 päivityksistä. Olin maailmani huipulla käydessäni koulua ja oppiessani koko ajan jotain uutta, ja ihmissuhteet ympärilläni oli lämpimiä. Koin olevani jatkuvasti kuin sen kaiken sylissä. Siinä oli hirveän hyvä olla, ja saatoin kukoistaa juuri sellaisena ihmisenä kuin olin aina halunnutkin olla - elämälle ja ihmisille avoimena, rohkeana, välittömänä, heittäytyvänä, innostuvana.

Koska minulla oli voima nimeltä rakkaus.

Sitä ihmistä minun on ikävä. Itseäni. Viime vuosi vei paljon ja antoi lopulta hirvittävän vähän tilalle. Se vei pois tärkeää, se saattoi viedä pois jotain lähes elintärkeää. Parin viime vuoden päivityksiä lukiessa tulee ensimmäisenä ajatuksena mieleen, että olisinpa tuollainen, kunnes tajuan että minä se joskus olin. Niin puhtoisen naiivi, joka oli kaikista aiemmista opeistaan huolimatta uudelleen oppinut mm. sen, että ihmiset voivatkin olla hyviä. Omaan henkilökohtaiseen turvaverkkooni olin saanut sen viimeisen puuttuvan palasen, jonka ansiosta verkko oli ensimmäistä kertaa pitkälti täysin ehjä. Se musta ja tyhjä kolo minussa oli täyttymässä ja pelkästään sen mahdollisuus täytti minut kaikella kauniilla. Sen verkon avulla oli helppoa kurotella unelmia ja lentää kaikkialle sinkoilevan rakkauden voimalla.

Mutta verkko ei kestänyt. Kaikki se, mitä olin oppinut uudelleen aiempien uskomuksien päälle kumoutui jälleen. Täten aiemmat, syvällä minussa olevat uskomukset kertaantuivat. Opin uudelleen asioita, jotka olin niin kovin lapsenomaisella innokkuudella halunnut hetken uskoa valheeksi. Ja minä menin rikki. Rakkaus minussa meni rikki. Avoimuus meni muurien taa.

Haluaisin, että uskaltaisin olla avoin ja välitön taas. Haluaisin, etten pelkäisi sitä, että sattuu taas niin kovin. Haluaisin, että voisin pitää sydäntäni käsissä, esillä. Haluaisin, että olisin edelleen pakahtua siihen rakkauteen, mikä uhkasi sinkoilla hallitsemattomasti kaikkialle ja mikä teki minusta vihdoin sen ihmisen, joka olin aina tahtonutkin olla.

Haluaisin, että olisin taas se hieman naiivi tyttö, joka kuulutti maailmalle, että rakastaa täysillä kaikkea ja kaikkia, ja jos siinä prosessissa sydämeen sattuu, niin olkoon niin.

Mutta sitten sattui.

Ja olkoon niin, että minusta osa kuoli ja loput meni muurien taa. Kuten aina, minä muutuin, kun jotain oleellista muuttui. Ja kun turvaverkostani lähti se palanen pois, josta saatoin peilata silloisen paikoin huolettoman minäni, en voinut enää sellainen olla.

Ja nyt pelkään. Olen sulkeutuneempi. Suodatan valtavasti. Pelkään päästää lähelle.
Koska opin (taas), että silloin sattuu.


Facebook
24.3.2017

"Hei Heidi,
Mä en kestä – sä oot niin ihana.
Sun portolio sykkii rakkautta. 
Runot. Ah.
Hissipuhe on täydellinen. Sinä.
Mä oon todella happy sun tavasta 
kertoa itsestäsi. Sinussa on jotain 
hyvin syvällistä viisautta, joka koskettaa.
Jatka vaan samaan malliin, niin täydellistä pukkaa."

Tällaista palautetta sain, kun lähetin portfolioni ensimmäisen (keskeneräisen) version tuutorille. Sen tekeminen kuuluu koulutukseen ja ilman sitä ei valmistu. Se tehdään silti meitä itseämme varten (ja tietysti siis esim. työnhakua ajatellen), ei kouluttajia varten. Sitä ei arvostella, vaan siinä autetaan. En ole ennen moista tehnyt, mutta jotain sain kyhättyä kasaan. Ilmeisen kivan version, kun tuutori (joka on vuosikausia kouluttanut mm. näissä portfolioasioissa ja joka työskentelee copywriterina maailmanlaajuisessa mainostoimistossa) siitä näin kovin tykkäsi.
Ja tykkäsi minusta.

Ihana palaute. Ihana, ihana, ihana. Se oli tullut myöhään eilen ja luin sen aamulla ensimmäisenä. Hymyilytti heti. Häkellyin siitä, miten laajasti minua voi lukea pelkästään kirjoitustyylin, valittujen sanojen ja työnäytteiden kautta. Mutta enhän minä ole toisaalta tänne maailmaan tullut pihtaamaan mitään. Sydän kämmenillä aina. Näkyvissä. Ehkä sitä kautta on syntynyt mun oma, tunnistettava tyyli tehdä asioita, ja ehkä se on myös se tyyli, jolla tulen jatkossa töitä alalla tekemään. Mun oma juttu.

Rakkaus.


Oletko sinä koskaan lukenut omasta kuolemastasi? Onneksi minua on loppumattomasti jäljellä ja ihan missä muodossa tahansa.

Mutta tämä.. tämä oli silti suosikkini kaikista niistä, joita olen ollut. Silloin minä lensin.

Silloin oli rakkaus.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Palikoita


Olen usein kirjoittanut identiteetistä, sen etsimisestä, sen melkein löytämisestä, sen löytämisestä ja kadottamisesta taas uudelleen. Nyt kirjoitan siitä taas. Tämä teksti summaa yhteen kaiken sen, miksi se ns. oman itsen löytäminen on ollut niin hankalaa, ja miksi tulee aina olemaankin.


Puutteellinen identiteettikäsitys, johon kuuluvat
Identiteetin integraatio: Heikosti integroitunut identiteettikäsitys (esim. rajallinen henkilökohtainen jatkuvuuden ja yhtenäisyyden kokemus, kokemus itsen tilojen vaihtelusta, uskomukset siitä että ulkomaailmalle esitetty itse on kulissi).
Minäkäsityksen integraatio: Heikosti eriytynyt minäkäsitys tai identiteetti (esim. vaikeudet määritellä tai kuvailla itseä, sisäinen tyhjyyden kokemus, heikot rajat itsen ja toisten välillä, minäkäsityksen muuttuminen sosiaalisessa kontekstissa).


Toiset eivät pidä diagnooseista, kokevat ne leimaavina ja määrittelevinä. Minä olen aina tykännyt diagnooseista. Ne selittää sen, kuka olen. Eivät määritä, vaan selittävät. Niiden avulla on saanut vastauksia koko elämään - miksi se on ollut sellaista kuin se on ollut, miksi minä olen sellainen kuin olen, miksi koen jotkut tietyt asiat sellaisina kuin koen ja esimerkiksi miksi jokin asia on itselleni hankalaa kerta toisensa jälkeen, vaikka muille se olisi lastenleikkiä. 

Kaikista parasta oli saada rajatilapersoonallisuushäiriön diagnoosi. Siitäkin huolimatta miten suuri stigma siihen liittyy, miten hankalina meitä saatetaan pitää, joskus jopa todellisina paholaisina paremman tiedon valossa, ja huolimatta siitä, miten paljon asiaan ylipäätään liittyy väärää ja haitallista tietoa. Se oli parasta siksi, koska se antoi selityksen kaikelle sille, mikä on koskaan itselleni ollut vaikeaa. Ja opin siitä edelleen koko ajan enemmän. Samalla jatkuvasti itsestäni.

Viime aikoina olen pohtinut identiteettiä näiden uusien silmien läpi. On ollut lohduttavaa ymmärtää se, miksi olen vähän väliä ollut ja olen edelleen hukassa itseni kanssa. Se, että tulee aina silloin tällöin ihmeteltyä, että tällainenko minä oikeasti olen, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä ihmettely ei ehkä tule loppumaan koskaan, eikä se haittaa. Enää. Koska tiedän, että identiteettini ei ole asia, mikä olisi oikeastaan millään tasolla pysyvä. Toki tietyt asiat on niitä, jotka minusta tekee minut, nyt ja aina, mutta silti suuretkin asiat ja ominaisuudet minussa muuttuvat. Ja se, kuka olen yhtenä päivänä, saattaa ihan oikeasti olla eri ihminen, kuka olen seuraavana päivänä. 


Tämä on aika vaikea selittää auki, mutta yritän. 

Se, että minulla on rajatilapersoonallisuushäiriö, tarkoittaa sitä, että identiteettini muovautuu jatkuvasti ja koko ajan peilaten kulloisestakin ympäristöstä ja niistä ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä. Se, että olen juuri se, joka tällä hetkellä olen, johtuu juurikin siitä missä asun ja keitä elämässäni on. Kun näitä palikoita hämmentää, saatan muuttua ihan toisenlaiseksi. Ottamalla sieltä pois yhden ihmisen tai lisäämällä toisen, en ole enää sama ihminen. Toisessa kaupungissa olen taas erilainen kuin kotona. Tai jos jokin muu suuri palikka elämässä liikahtaa toiseen asentoon, muuttuu identiteettini jälleen. Muovaudun aina ympäristöstä itseäni peilaten, eikä kyseessä ole pelkästään pienet asiat itsessäni, vaan kyseessä on myös ne syvimmät ja tärkeimmät arvot ja asiat, joiden olen ajatellut olevan pysyviä osasia itsessäni. Esimerkiksi kymmenen vuoden jälkeen lopetin salilla käymisen kuin seinään, koska yksi palikka oli vaihtanut paikkaa. Sali ja sen tavoitteet oli tärkeä ja valtava osa identiteettiäni. Kunnes lakkasi olemasta. Sen yhtäkkinen loppuminen hämmensi itseänikin, sillä olin rakentanut identiteettini osittain sen varaan. 

Olen ollut myös melkein yksitoista vuotta absolutisti, kunnes lakkasin olemasta. Olen ollut terveysintoilija, joka ei voinut edes ajatella syövänsä mitään sokerista tai muuta roskaruokaa. Olin sitä kolme ja puoli vuotta, kunnes en enää ollutkaan. Olen myös identifioinut itseni voimakkaasti introvertiksi, mutta olenkin tainnut olla sitä vain tietyn ympäristön vaikutuksesta ja siksi olen sitäkin kyseenalaistanut jo pitkään.

Samaan tapaan kyseenalaistan toisinaan vegaaniuttani, mikä siis kertoo niistä arvoista, jotka ovat olleet koko ikäni itselleni tärkeitä, ellei jopa kaikista tärkeimpiä. Aina en tiedä, onko enää. Ja se repii minua itseäni vähän kappaleiksi, koska toisaalta tiedän miten tärkeä asia on ja tunnen sen sydämessä asti, mutta silti kyseenalaistan sen.

Nämä kaikki on olleet itselleni suuria, aivan valtavia palasia sitä kuka olen. Tärkeitä osia minuutta, sitä mistä olen rakennettu. Enkä ole niinä vuosina tai aikoina koskaan voinut kuvitellakaan tilannetta, jolloin lakkaisin olemasta sitä mitä silloin olin.

Mutta aina on jokin palikka vaihtanut paikkaa, ympäristö muuttunut, elämään on tullut uusi ihminen tai siitä on lähtenyt yksi, ja kuin seinään lakkasin olemasta sitä mitä olin pitkään ollut. Ja lähdin taas rakentamaan uutta identiteettiä.


Tunnen myös usein, että minussa on enemmän puolia kuin vain yksi. Jo teini-iässä koin, että minussa on vähintään kaksi puolta ja nämä kaksi on kuin kaksi eri ihmistä. Kärjistettynä kyseessä on hyvä ja paha. Nämä kaksi vuorottelevat ja tulevat esiin tietynlaisissa tilanteissa, ympäristöissä ja tiettyjen ihmisten kesken. Ne myös keskustelevat paljon keskenään, mutta monesti toinen puoli myös ihan tarkoituksella jättää kuuntelematta toista. Silloin vastaan tulee taas niitä suuria hämmennyksen hetkiä, että tällainenko minä oikeasti olen? Tällaiseenko minä pystyn? Olen sen nyt ymmärtänyt, että ei se ole se joka oikeasti olen. Olen vain sen hetken ja kaikkien niiden palikoiden summa, mitkä juuri sinä hetkenä elämässäni on. Huomenna olen taas toisenlainen. Niin toisenlainen, että tuntuu, että se toinen puoli minussa oli kokonaan toinen ihminen.

Persoonallisuuden epävakauteen* voi liittyä identiteetin epävakaus. Identiteetti tarkoittaa vakaata kokemusta itsestä, joka mahdollistaa itsen kokemisen pysyvänä, samana, jatkuvana ja yhtenäisenä hetkestä toiseen. Identiteetin epävakaudesta kärsivän käsitys itsestä, henkilökohtaisista arvoista ja elämäntavoitteista voi vaihdella. Nämä vaihtelut ilmenevät äkillisinä muutoksina suhteessa työpaikkoihin, uraan liittyviin päämääriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, ystäviin ja ydinkokemukseen itsestä. Minäkuvaa sävyttää usein kokemus itsestä pahana. Lisäksi epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi ajoin kokea kuin ei olisi lainkaan olemassa. Tällainen kokemus ilmenee yleensä hetkinä, jolloin merkitykselliseltä tuntuvaa yhteyttä positiivisena koettuun, tukea antavaan tärkeään toiseen ihmiseen ei ole saatavilla tai tunteet on tilapäisesti tarvinnut sulkea pois. Yksilön toimintakyky voi vaihdella erittäin paljon mielentiloista riippuen, mikä niin ikään vaikeuttaa itsen kokemista samana hetkestä toiseen.

*rajatila on epävakaa persoonallisuus
Teksti: Terveyskirjasto

Ehkä isoksi osaksi tämän kaiken vuoksi olen myös aina tykännyt lokeroista, joihin itseni survoa. Että on ollut jotain näennäistä kontrollia siihen, kuka olen. Olen survonut itseni vuosikausiksi absolutisti-lokeroon, introvertin ja yltiöterveellisen eläjän lokeroihin ja salimimmin lokeroon. Olen pitänyt näistä lokeroista kynsin hampain kiinni, jotta ne kertoisi puolestani muille sen, kuka olen. Mutta olen huomannut, että itseään ei voi väkisin lokeroissa aikaansa pidempään pitää. Identiteettini ei pysy kasassa edes pakottamalla. 

Ei ole myöskään kovin suuri ihme, että muuttuva identiteetti näkyy toisinaan myös hyvin nopeana vaihteluna ulkonäössä. Etenkin ulkomailla asumisen yhteydessä olin täysin hukassa itseni suhteen, kun koitin peilata tuntemattomasta ympäristöstä sitä kuka olen. Kahden vuoden sisään muutin hiustyyliäni radikaalisti laidasta laitaan. Oli pitkää, lyhyttä, keskimittaista ja kaikkea näitä edestakaisin, oli kirkuvan punaista ja oli oranssia, oli mustaa, liilaa ja tuhkaa, ja oli myös sivusiilit. Kaiken tein itse itselleni, etsien sitä, mikä eniten itseltäni näyttäisi. Hetken saatoin tuntea oloni itsekseni, mutta kohta se taas muuttui. Palikat elämässä vaihtoivat alati paikkaa ja se peilautui hiuksissani.

Nyt olen jo pitkään kokenut, että olen itseni näköinen. Koen myös, että tatuointi tatuoinnilta olen aina enemmän itseni näköinen. On sinänsä hassua kokea näin, kun ei (taaskaan) tiedä kuka on. Toisaalta koenkin, että juuri tämä miltä nyt näytän, on sellainen, josta heijastuu kaikki se mitä sisälläni käyn koko ajan läpi. Näytän siltä, mikä taustani on, mitkä on diagnoosini ja myös siltä, millaisessa murroksessa elämäni koko ajan on. En tiedä miten siltä voi näyttää, mutta siltä koen näyttäväni. Siksi ulkonäössä ei ole enää tapahtunut radikaaleja muutoksia hetkeen (jos salilla käymisen lopettamisen aiheuttamia muutoksia ei lasketa). Olen löytänyt sen ulkonäön, mikä kertoo siitä, että minä muutun koko ajan. Se ei toki tarkoita sitä, että tällaisena pysytään, se tarkoittaa sitä että tällaisena pysytään juuri nyt.

Tällä hetkellä olen maaseudulla yksin kahden koiran vahtina, keskellä ei mitään. Olen täällä ihan eri ihminen kuin mitä olin vielä kotona kun sieltä lähdin kuusi päivää sitten. Kotona olin jo pitkään ollut mm. inspiroitunut ja luova. Otin siksi tännekin mukaan kaikenlaista luovaa tekemistä, kuten vaikka piirrustuslehtiön, mutta täällä en ole piirtäjä. En ole vielä keksinyt kuka täällä olen, mutta en ainakaan yhtään se, jollainen olin taas ajatellut olevani. Ajatukseni on täällä erilaisia kuin kotona, tunteeni on erilaisia kuin kotona. Olen juuri tämän ympäristön ja sen ihmisten (joita on nolla) summa. En siis oikein mitään. Ei ole juuri mitään, mistä peilata ja lähteä tämän päivän identiteettiä rakentamaan. Ikäänkuin kotiin olisi jäänyt minä ja tänne tuli joku toinen. Välillä nämä muutokset on niin radikaaleja, ettei niitä kokonaisuudessaan pysty välttämättä edes itse ymmärtämään, vaikka tiedostaisikin niiden anatomian.


On myös hassua ajatella sitä, että lopulta minusta tuli juurikin copywriter. Toisenlaisessa ympäristössä ja toisten ihmisten keskuudessa olisi minusta saattanut tulla jotain ihan muuta, ja todennäköisesti olisikin tullut. Copywriter oli haaveammattini tässä hetkessä vain siksi, että olin juuri siellä missä olin ja elämässäni oli juuri ne ihmiset, joita siinä oli. Ehkä joskus jossain toisaalla minusta tuleekin taas ihan toinen. 

Tälläkin saralla. Muilta osinhan se on täysin varmaa. Ja kohta joku minun itseni ohella hämmästelee taas, että mitä sulle on Heidi tapahtunut? 

Ei mitään ja kaikki. Elämä. 

Ne palikat. 

torstai 11. tammikuuta 2018

Kynänjälkiä ja kuminpurua


Mitäköhän taitoja ihmisissä onkaan, joista eivät itse ole tietoisia?

Piirtäminen oli pienenä yksi lempipuuhistani. Piirsin lapsena paljon ja niitä kuvia oli seinät ja ovet täynnä. Taisin piirtää eniten koiria ja kyllä, dinosauruksia. Koulussa kuvaamataito kuului lempiaineisiini äidinkielen ja biologian ohella ja ala-asteella olin luokkani parhaimpia piirtäjiä. En kuitenkaan ollut koskaan tosi hyvä ja esimerkiksi veljeni oli tällä saralla ihan selkeästi lahjakkaampi. Ikäluokassani olin kuitenkin hieman muita parempi. Mutta vain hieman.

Serkkujen kanssa mummolassa mielipuuhaani oli istua pöydän ääressä kynä kädessä ja paperi edessä, ja vuorotellen toisillemme sanottiin mitä seuraavaksi piirretään ja näin jatkettiin kunnes paperi oli täynnä pieniä otuksia ja asioita. Teini-iässä taisin eniten piirtää hevosia, koska no, hevoset on kivoja.

Mutta sitten piirtäminen jäi. En koskaan kehittynyt siinä, sillä en osannut tai ymmärtänyt siihen panostaa. Mielestäni jäin sille tasolle jossa olin jo aiemmin pyörinyt ja lopulta muut meni taidoillaan ohi. Olin se, joka oli joskus osannut piirtää ja tyydyin siihen.

Noin kahteenkymmeneen vuoteen en tarttunut kynään piirtämistarkoituksessa. Jos joskus koitin aikani kuluksi piirrellä jotakin jonnekin sivun kulmaan, huomasin etten yksinkertaisesti vain osaa, en edes mitään simppeliä ja helppoa.

Siksi onkin hassua, miten sitä on itsensä nyt yllättänyt. Laittaa miettimään, että kuinka monella on oikeasti kykyä tehdä vaikka mitä, mutta eivät tiedä sitä.

Minä en tiennyt.

Vajaa kuukausi sitten tartuin kynään ja paperilehtiöön. Idea oli jonkin aikaa pyörinyt mielessä. Että jos kokeilisi vaikka jotain ihan yksinkertaistettujen ohjeiden avulla, joissa näytetään askel askeleelta miten teos etenee, että onnistuuko se edes siten. Oli yö ja laitoin menemään. Pupu, panda, pöllö, kauris.


Huomasin, että osaan paremmin kuin missä uskossa olin ollut, mutta en mitään erityistä enkä jaksanut panostaa näihin kuviin muutoinkaan ihan täysillä, mutta innostus vei kunnolla mukanaan heti. Enkä vielä tiennyt miten paljon osaan, kun oikein asiaan perehdyn.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa kirjakaupasta oppaan, jossa havainnollistetaan miten eläimiä piirretään. Ja minä kokeilin. Piirsin kuvan, enkä voinut ymmärtää miten osasin sellaisen tehdä. Vasta toisena päivänä piirtämisen aloittamisesta.


Jatkoin piirtämistä pitkälti yötä päivää. Edelleen piirsin ohjeistuksien mukaan, joko kirjasta tai netistä löydettävien. Kirjassa kuvat on esitetty muutamalla eri vaiheella ja ovat hieman haastavampia, netistä löytyy hyvin yksinkertaistettuja ohjeita.

Tähän tyyliin :D 


Taisi olla kolmas tai neljäs päivä (yö), kun piirsin alla olevan arabianhevosen. En voinut ymmärtää enkä käsittää miten osasin sellaisen tehdä.


Olen huomannut, että edelleen pidän eniten hevosten piirtämisestä. Voisin piirtää vain niitä. Hevonen on kaunis. Pidän sen varjostamisesta, lihasten muodosta ja eleganssista. Kävin ostamassa isomman piirrustuslehtiön ja jatkoin pääasiassa hevoskuvilla (kirjan ohjeiden mukaan).



Koitin välillä edelleen piirrellä myös netin hyvin yksinkertaistettujen ohjeiden mukaan, mutta huomasin sen olevan jo aivan liiallista pilkkomista, sotkuista ja turhaa. Hyppäsin välillä kirjankin ohjeissa kohdan tai kahden yli, kun en kokenut enää tarpeelliseksi seurata jokaista vaihetta.



Pariin kertaan kokeilin suoraan valmiista kuvasta piirtämistä, mutta se tuntui oudolta ja kömpelöltä, eikä lopputuloksesta tullut niin hieno kuin olisin siitä halunnut tulevan. Silmä ei vielä ollut harjaantunut muotojen hahmottamisiin, varjostuksiin ja kynän käyttämiseen siinä määrin, että olisin osannut. Mutta muutama päivä sitten mietin, että jokohan nyt osaisin.



Kuvan nainen on ensimmäinen suoraan valmiista mallista piirretty ja lisäksi ensimmäinen ihminen, jota yritin tosissani piirtää. Kyseinen neiti valvotti koko yön aina aamuun asti. Mutta kun en osaa enkä halua lopettaa ennen kuin olen tehnyt kaiken sen mihin suinkin pystyn. Valmiista mallista piirtäminen oli/on hankalaa juurikin siksi, että mittasuhteet ja muutoinkin se, missä mikäkin sijaitsee suhteessa johonkin toiseen kohtaan on hahmotettava itse ilman kenenkään määrittämiä apuviivoja tai muita vastaavia ohjeistuksia. Siihen nähden olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka siinä virheitä näkyykin.

Viime yönä, nyt kun kuukausi piirtämistä alkaa olla täynnä, piirsin kotkan suoraan valmiista mallista. Sen piirtäminen kiehtoi juurikin siksi, että sen katse on niin hieno. En uskonut, että saisin kuvasta kovin ihmeellistä tai katseesta mallikuvaa vastaavaa, saati sitten että osaisin tehdä sille sulkapeitettä mikä yhtään sulkapeitettä edes etäisesti muistuttaisi. Mutta yllätin itseni taas. Sain kuvaan kaiken sen minkä siihen tahdoinkin saada.


Kuukaudessa on tämä uusi/vanha harrastus vienyt mukanaan hyvinkin voimallisesti. Myös oman kehityksen näkeminen näin pienessä ajassa on aika hienoa. Miltä jälki näyttää vaikka vuoden päästä?

Enää en piirrä ihan joka päivä, saati yötä päivää (piirrän lähinnä öisin), mutta paria-kolmea päivää pidempään en tahdo pitää käsiäni kynästä irti. Joka paikka on täynnä kuminpurua ja kädet on mustana lyijykynänjäljistä, enkä muista että olisin hetkeen nauttinut mistään ihan näin kovasti. Ja mikä parasta, ne muutamat tunnit mitä yhteen kuvaan menee, on mieleni hiljaa. Jälkikäteen on yleensä yllättänyt itsensä siihen malliin, että mieli pysyy hyvänä pitkään.

Jatketaan siis harjoituksia.