torstai 16. toukokuuta 2019

Tarina kuvan takana


En mä edes oikein tiedä miten se tapahtui. Mun teki mieli suklaata. Mä taistelin vastaan koko sen päivän. Sitten aloin olla jo siinä fiiliksessä, että voisi aloittaa treenin. Sen sijaan että aloitin sen, mä tajusin käveleväni keittiöön ja päässä hoin, että jos ihan kaksi tai kolme palaa vain. Siellä mä istuin sitten lattialla enkä pystynyt lopettamaan. 

Jossain kohtaa havahduin siihen, että kohta on varmasti jo sata grammaa mennyt. Lopetin ja menin koneelle ja kirjoitin sulle, että sun täytyy viedä ne pois, että lähti käsistä. Ei pahasti, mutta lähti kuitenkin. Mua ahdisti suunnattomasti. Ahdisti niin, että mä en oikeasti tiennyt, mitä mä nyt teen. Mun piti treenata. Mutta nyt mä söin suklaata ja treeni on ihan turhaa. Mä olin tehnyt siitä ihan turhaa. Miksi sitä sitten treenata? Mitä enemmän mä mietin sitä, mitä mä olin juuri tehnyt, mitä enemmän mä punnitsin vaihtoehtojani, mitä enemmän mä mietin sitä, miten turhaa treeni oisi siihen perään, sitä enemmän mua ahdisti. Se oli kuin painolasti, iso tunnemytty, sellainen uhkaava, pimeä, musta solmu sisällä ja mä en meinannut saada henkeä. Mähän olin päättänyt, että suklaaseen ei kosketa. Mitä sille päätökselle tapahtui? Missä oli se asia, josta olen itsessäni ehkä eniten ylpeä? Se, mitä aina mainostan, että se on yksinkertaista. Sitä vain tekee päätöksen ja loppu on helppoa. Mä en ymmärtänyt, mitä mulle oli tapahtunut, miten mä olin sallinut itseni vajota näin alas, ettei mulla ole kontrollia itseeni enää.

Tästä eteenpäin en edes oikein muista mitään, ennen kuin tajusin, että söin, söin ja söin.. Keittiön lattialla, söin suklaata kuin en oisi koskaan mitään ruokaa saanut. Havahduin vähän todellisuuteen ja tajusin syöväni vaikka kuinka paljon. Laitoin suklaat taas pois. Tällä kertaa en edes noussut lattialta, kun jatkoin jo taas. Jossain tässä kohtaa mä taisin tehdä alitajuisen päätöksen, että nyt syön niin paljon kun pystyn ja oksennan sitten. En mä ollut todellisuudessa kiinni. Mä jatkoin, söin jokaista laatua, lisää. Seuraavaksi mä olinkin vessassa sormet kurkussa ja oksensin. Aika varhaisessa vaiheessa mä tajusin hetkeksi olevani siellä oksentamassa ja sitten tulikin sellainen heikko hetki, että vollotin ääneen. Ja jatkoin oksentamista. Ihan sumussa kävin sitten keittiöstä hakemassa vielä sen ruokailuveitsen, kun ei meinannut sormia käyttäen saada kunnolla oksennusrefleksiä ja oli jokin millä tökkiä kurkkua. 

Mä en tiedä kuinka kauan mä siellä vessassa olin. Ainakin puoli tuntia. Voi olla, että kauemminkin. Helpotti suunnattomasti, että sain sitä suklaata itsestäni ulos, että sain edes osan niistä ahmituista kaloreista ulos. Mä suunnittelin, että jatkan oksentamista niin kauan, että ulos tulee jotain muuta myös kuin vain suklaata, niin sitten tiedän ettei herkkuja ole enää kehossa. Mutta en mä saanut enää mitään ulos. Mä vaan yökkäilin tyhjää. Vedet silmissä mä pidin sitä veistä kurkussa ja yökkäilin, mutta mitään ei enää tullut ulos. Jatkoin varmuudeksi tätä tyhjän yökkäämistä pitkän aikaa, kunnes luovutin. Koko keho tärisi, kurkku oli rikki. Mä havahduin taas tilanteeseen ja näin itseni siinä, polvilleni kumartuneena pytyn ylle, pyjama päällä. 

Mä niistin nenäni, kuivasin kasvoni ja nousin. Katsoin peiliin enkä tunnistanut itseäni. Tuijotin pitkään ja mietin, miten ihmeessä tämä henkilö voi olla minä. Silmät turvoksissa peilistä katsoi takaisin tyttö, joka oli juuri oksentanut ulos - itseaiheutetusti - suklaata ahmimisen jälkeen. Ei se voinut olla minä, eihän? Menin koneelle ja ihan robottimaisesti mä kirjoitin sulle, että mä olen juuri oksentanut. Olin ihan turta siinä vaiheessa. En taas muista oikein mistään mitään, ennen kuin sä vastasit mulle.. Sun vastauksen myötä siitä kaikesta tuli totta. Mä olin sen tehnyt, mä olin siitä kertonut sulle ja sä tiedät nyt. Mä hajosin ihan täysin sen meilin jälkeen. Mä itkin taas ääneen. 

Itkukohtauksen loputtua huomasin, ettei kehokaan enää tärise ihan kamalasti ja päätin, että mun on pakko treenata nyt tai muuten vihaan itseäni vieläkin enemmän. Muuten mä annoin vain itseni ahmia ja oksentaa, enkä tehnyt mitään asian eteen. 

Niinpä mä treenasin. Yllättävän paljon niitä voimia sitten löytyi.


Teksti ja kuva 2010.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Oodi keholleni


Törmäsin eilen eräässä kyselyssä kysymykseen: "Jos saisit muuttaa yhden asian ulkonäössäsi, mikä se olisi?" Huomasin, että mieli alkoi heti hakea erilaisia vaihtoehtoja ja löysi niitä runsaasti. Koin, että kysymys oli itselleni ainakin lopulta varsin haitallinen. Ei enää siinä vaiheessa kun asian tiedosti, mikä tapahtui onneksi nopeasti, mutta potentiaalia siinä oli.

Olen siinä vaiheessa itseni ja kehoni kanssa, että olen vihdoin, ensimmäistä kertaa elämässäni oppinut itseäni rakastamaan. Siihen meni aivan hirveän monta vuotta. Se oli piilossa pysyttelemistä, se oli itsensä ja oman seksuaalisuutensa kieltämistä ja pahana pitämistä. Kehoni oikeutta olla jotakin sellaista, mitä voi juhlistaa, mikä ansaitsee sen, on jo hyvin varhain koitettu viedä pois pahojen miesten toimesta. Pala palalta olen alkanut sitä ottaa takaisin ja tehnyt tätä matkaa itseeni ja kehooni nyt noin vuoden verran. Edelleen on askeleita jäljellä, mutta koko ajan matka etenee.

Mutta siitä olen tässä vaiheessa jo vahvasti vakuuttunut, että kehossani ei ole mitään vikaa. Sen ns. viat eivät enää näyttäydy vikoina, kieltäydyn kutsumasta niitä sillä nimellä. Epätäydellisyyden sietäminen, ymmärtäminen ja lopulta rakastaminen on ollut valtavan antoisaa (ihan koko elämässä). Ja jos alan miettiä minkä yhden asian kehossani muuttaisin, saatetaan lähteä helposti takapakkia. Keskittyisin asioihin, jotka olisivat kehossani vialla, väärin, korjaamisen tarpeessa, ja tie tyytymättömyyteen voisi olla odottamassa taas ihan parin askeleen päässä.

Tuon kysymyksen jälkeen alkoi mieli heti laukata. Ottaisinko täydellisen pyllyn? Ohuemmat ja kiinteämmät reidet? Poistaisinko kaiken selluliitin? Ottaisinko ne suuremmat pohkeet, joihin halusin jo teini-iässä ottaa implantit? Suuremman suun, jolloin hymyni olisi kauniimpi? Luonnostaan paksumman tukan? Tummemmat piirteet, jotta näyttäisin ilman meikkiä kauniimmalta? Littäemmän vatsan? Kaksoisleuan pois? Ehkä jopa suuremmat tissit, vaikka en niitä ole koskaan halunnut, ihan vain tasoittaakseni kehon mittasuhteita?

En lopulta voisi valita vain yhtä asiaa, vaan yhtäkkiä kaikki olisi korjaamisen tarpeessa ja vääränlaista. Niin sanotuista vioista tulisi taas ihan oikeasti vikoja ja yhtäkkiä en taas olisi tarpeeksi sellaisena kuin olen. Olisin nopeasti tyytymätön ja kykenemätön rakastamaan jotakin sellaista, mikä niin paljon korjausta ja muuttumista kaipaisi. Enkä halua sinne tielle enää koskaan.

Koska se vapaus minkä siitä saa, kun rakastaa kehonsa ihan jokaista kohtaa, niitäkin jotka on aikoinaan mieltänyt epäviehättäviksi ja jopa rumiksi piirteiksi, on kuin hengittäisi ensimmäistä kertaa. Muka-rumat kohdat alkaa pikkuhiljaa muuttua asioiksi, joihin suhtautuu ymmärtäen ja hyväksyen, lempeydellä ja rakkaudella.


Sillä mun pylly on täysin ok. Reidet juuri sopivat. Selluliitti kuuluu elämään. Pohkeeni on kapeudessaan täysin riittävät. Hymyni on omanlaiseni. Tukka ohut ja harva, mutta siten voi käydä, kun kamppailee elämänsä kanssa. Pääasia, että on tässä ja lisätukkaa saa halutessaan aina kaupasta. Kuka kaipaa tummempia piirteitä, kun on loistokkaat siniset silmät? Vatsani pehmeys kertoo nautinnoista, siitä että osaan nykyisin elää, ja välillä vilkkuva kaksoisleuka kertoo samaa tarinaa. Ja ne tissit. En niitä yhä edelleenkään halua, koska omani on aivan tarpeeksi ja maailman parhaat. Ihan niin kuin koko kehoni. Koska se on minun omani.

Ja ensimmäistä kertaa elämässäni haluan sitä juhlistaa. Kehoni on koitettu viedä minulta pois, sitä on kohdeltu ikävin tavoin ja vastoin sen omaa suostumusta tai edes kykyä sanoa ei, sitä on koskettu väärin, sille on naurettu ja sitä on kiusattu. Olen sitä itsekin rangaissut monin eri tavoin, olen näännyttänyt, survonut täyteen ruokaa ja oksentanut, olen viiltänyt, olen laiminlyönyt, olen pakottanut tekemään asioita äärirajankin tuolla puolen, olen vuosikausia vihannut. Vihannut kehoani siitä, ettei se sovi yhteyskunnan asettamiin kauneusihanteisiin. Vihannut sitä, että kehoni on ollut vääränlainen, jotta se saisi olla uima-asussa, shortseissa, kesässä.

Vihannut sitä, että se on houkutellut puoleensa vääränlaista seuraa ja antanut tapahtua asioita, joiden ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Mikä ei tietystikään ole kehoni tai itseni vika muutoinkaan, mutta silti siitäkin vihannut.

Nyt on mun vuoroni ottaa takaisin. Näyttää niille kaikille, jotka koittivat kehoni, seksuaalisuuteni ja itsevarmuuteni minulta riistää, että heidän valtansa on tullut päätökseensä. On mun vuoroni lentää.

Ja sieltä pilvistä näytän keskisormea kaikille niille, jotka joka tavoin yritti tämän estää. Minut. Kehoni. Elämäni.


Tää on teille. 

tiistai 7. toukokuuta 2019

Eeppinen road trip 2019


Mies: Voisi kattoa jotain ultrajuoksukisaa ulkomailta tälle vuodelle.
Minä: Oon muuten aina tahtonut käydä Italian Toscanassa (puolivitsillä, koska ajomatka).
Mies hetken googlettelun jälkeen: Siellä olisi kyllä yksi aika kiva kisa..

Ja siinä oli lähtökohta. Hyvin nopeasti se lopulta päätettiin ja ryhdyttiin suunnittelemaan reittiä. Lentääkin olisi voinut, mutta kun tykätään ajella ympäriinsä ja nähdä ja kokea kaikkea mieletöntä matkalla, ei sitä lentämistä tarvinnut edes harkita sen enempää. Koska reittihän menisi Keski-Euroopan läpi, eikä sitä vaan kukaan tervejärkinen voi haluta missata. Okei, meistä ainakaan kumpikaan. Vaikka ei ehkä niin tervejärkisiä ollakaan. Ainakaan toinen meistä. En paljasta kumpi.

Kahden päivän aikana tutkittiin Airbnb:n tarjonta sen mukaan, mitä paikkoja matkalla haluaisi nähdä ja millaisia matkoja minäkin päivinä haluaisi ajella. Toiset paikat otettiin ihan pelkästään yöpaikoiksi ja toiset paikat myös kokemista varten, jolloin välimatkatkin oli lyhyempiä ja aikaa kokemiselle jäi runsaasti. Lopulta meillä oli varattuna 12 eri yöpaikkaa 17 päivän reissulle. Airbnb:n kautta otettiin kaikki paitsi pääpaikka periltä, Castiglione d'Orciasta. Se otettiin aika paljon samankaltaisen järjestelmän, HomeAwayn kautta. Tuon samaisen palvelun kautta otettiin aikoinaan myös meidän lomamökki Skotlannista, jossa asuttiin alkuun, kunnes löydettiin sieltä oma koti.

Kotiin tältä reissulta tultiin edellisyönä ja tuntuu, että nyt voisi nukkua noin viikon. Ajattelin nukkumisen sijaan kuitenkin muistella vähän reissua, että mitä tapahtui ja mitä nähtiin ja koettiin. Viime yönä tuli kerättyä kuitenkin 12 tuntia unta, joten sillä luulisi porskuttavan hetken. Luulisi, mutta haukotuttaa..

Ja tämähän on muuten sitten pitkä.

Päivä 1:
Ahvenanmaa - Slagelse, Tanska

Ensimmäisenä päivänä istahdettiin autoon jo aamulla kuuden jälkeen, ajettiin satamaan ja sieltä Rosellaan. Matkattiin lyhyt pyrähdys Ruotsin Kapellskäriin, josta ajettiin aina Tanskaan asti. Ajoa tuli heti ensimmäiselle päivälle aika reilusti, kun noin 850km pamahti mittariin. Sää suosi koko matkan. Aurinko paistoi ja asteita oli siinä 23°C tuntumassa. Eteläisen Ruotsin maaseutu ja Tanskan maaseutu herätti molemmissa ihastusta. Se taas johtui siitä, että nuo muistuttivat kovasti meidän maaseutua Saksassa.

Perillä Tanskassa oltiin illalla, mutta valoisaan aikaan vielä kuitenkin. Heti pihalla meitä tervehti kaksi kissaa, pullea tyttö ja solakka kolli. Molempia sai rapsutella. Vastapäisen naapurin pihalla oli kaksi lammasta. Pihalla oli tuttu haju, jonka lähdettä en kuitenkaan keksinyt ennen kuin seuraavana aamuna, kun takapihalla parveili kanoja. Talo oli todella hieno, kaksikerroksinen, jossa oli yhdistelty vanhaa ja modernia keskenään. Ja illalla meitä tervehti elämäni suurin kuu. Se väreili noustessaan, eikä pysynyt muodossaan. Ja se loisti punaisena.



Päivä 2:
Slagelse, Tanska - Hessen, Saksa

Toisena päivänä jatkettiin reissua reippaana seuraavaan kohteeseen, mikä Saksassa sijaitsi. Kovasti sitä jo odotti, että Saksaan pääsee. Se on siitä hassu paikka, ettei se ole koskaan lakannut tuntumasta kodilta. Lukuisissa kaupungeissa ja jokusessa maassakin asuneena ei mikään vain ole koskaan kolahtanut kuten Keski-Eurooppa. Eikä siihen tarvitse edes niitä vuoria, jo pelkästään tieto niiden läheisyydestä riittää. Ja se maaseutu, joka niin tutuksi tuli aikoinaan. Autobahnilla päästiin kokeilemaan vihdoin paljonko meidän autosta saa irti (214km/h) ja auringon laskiessa, Springsteenin laulaessa muistoja aivan erityisesti Saksasta, vieri kyynel jos toinenkin poskelle. Koti-ikävä sinne, missä nyt oli, mutta lopulta kuitenkin vain käymässä.

Perillä meidän yöpaikassa oltiin vasta pimeällä. Sain siinä illan aikana myös kiukuttelukohtauksen, kun olin ennen reissua poistanut puhelimestani sovelluksen, jota nyt olisin ehdottomasti tarvinnut eikä sitä enää takaisin saanut. Tämä harmittaa edelleen, sillä sitä kautta sain ladattua täysikokoisia pystykuvia Instagramiin ilman, että kuva kutistuu siinä ohessa neliöksi. Luulin, että sama onnistuu toisenkin sovelluksen kautta, mutta väärässä olin. Toistaiseksi en ole tilalle löytänyt toista ohjelmaa, jolla tuo onnistuu. Asiasta kiukuttelu jäi kuitenkin sinne Hesseniin. Siellä lensi banaanitkin. Anteeksi, banaanit. Oli nälkä ja kiukku ja nälkäkiukku.

Päivä 3: 
Hessen, Saksa - Neu-Ulm, Saksa

Ehkä henkilökohtaisesti eniten odotettu päivä, sillä edessä oli visiitti meidän vanhoille kotiseuduille. Lähdettiin jo varhaisella liikenteeseen, vaikka ajomatka ei kovin pitkä ollutkaan. Aikaa tutkimiselle halusi jättää kuitenkin runsaasti. Sää suosi meitä jo kolmatta päivää putkeen, ja perillä Neu-Ulmissa oli jo aika paahtava helle. Asunto oli jälleen upea, kaksikerroksinen kattohuoneisto, jonka ikkunoista näki meille kovin tutun Ulmin tuomiokirkon (Ulmer Münster). Käytiin tuossa kohtaa siellä lähinnä heittämässä kamat sisälle ja vaihdettiin kävelyyn sopivat vaatteet päälle ja lähdettiin entisiä kotiseutuja katsomaan. Pihalla avasin rautaportin auton poistumista varten ja vedin sen nilkoilleni. Teki muuten kipeää ja siitä ruhjeesta on edelleen jäljet nilkassa.

Meidän pieni Risstissenin kylä Ehingenissä sijaitsee siis Ulmin läheisyydessä. Matka Ulmista entistä kotikylää kohti toi kaikenlaisia muistoja mieleen. Mitä lähemmäs kylää päästiin, sitä tutummalta kaikki näytti. Ja sitten edessä olikin jo meidän vanha kotitalo, jonka koko ylin kerros oli joskus meidän. Sieltä ikkunasta on Natunen joskus kurkkinut, siellä Natunen on ollut vielä elossa. Hevosia oli edelleen pihalla ja kissoja kulki pitkin pihamaata. Lehmät oli navetassa ja possut sikalassa. Meidän koti. Meidän kolmen. Tuolla kirjoitin blogia, treenasin hirveät määrät, pidin asunnon siistinä ja kiiltävänä ja loikoilin bikineissä parvekkeella. Sen reilun vuoden aikana, kun tuolla asuttiin, nähtiin ja koettiin aivan mieletön määrä asioita, joita vain näillä seuduin voi nähdä ja kokea.


Halusin käydä kävelyllä samoja reittejä peltojen keskellä ja Tonavan varrella, joita silloin kävelin useampana kertana viikossa kameran kanssa. Ihan samasta kohtaa entisen kotitalon läheltä ei voinut reittiä aloittaa, sillä sen tukkeeksi oli noussut talo. Löydettiin toisaalta kuitenkin sopiva kohta, jätettiin auto pellonlaitaan ja lähdettiin kävelemään. Ihan ei ulkomuistista jokainen käännös enää tullut ja jonkin verran oli paikat muutenkin muuttuneet, mutta oikeille reiteille löysi lopulta aina. Myös tunnelma oli aivan sama kuin silloin. Oli kuuma, kamera napsi kuvia, linnusto oli runsas ja Tonava kaunis. Tuolla jossain peltojen keskellä koin silloin muinoin ensimmäistä kertaa aivan uudenlaista onnea ja sain siitä kiinni tälläkin kertaa. Se tuntuu elämältä. Se, että on kuuma, saa kävellä rauhaksiin peltojen keskellä ja Tonavan vartta, nähdä vaikka mitä ja napsia kuvia. Se on minulle vahvasti sitä, mitä elämä parhaimmillaan on.

Mentiin tuttuja reittejä, sekin kohta jossa nähtiin silloin kerran majava, ja jossa nähtiin tälläkin kertaa majava. Nähtiin tutut haukat, kattohaikarat, hanhet, rantakanat ja joutsenet. Poissa entisistä tutuista oli lähinnä vain kärpät ja afrikanhanhet. Suurilta osin tuntui, ettei mikään ollut muuttunut ja elämä tuntui aika kauniilta hetken aikaa. Ei pelkästään nostalgiselta, vaan sen kaiken kohtasi nyt aivan uudentasoisella arvostuksella. Nykyisellä päällä elämästä yksinkertaisesti saa entistä enemmän irti. Silloin aiemmin pää oli isoksi osaksi paljon sairaampi.

Pitkän kävelylenkin päätteeksi käytiin vielä Temmenhausenissa katsomassa majataloa, jossa asuttiin ensimmäinen kuukausi ennen kuin koti löytyi. Se ei näyttänyt siltä, millaisena sen muistin. Siellä asumiseen liittyy lopulta elämäni synkimpiä muistoja. Ehkei sitä ole halunnut mieleensä painaakaan.

Kun ajeltiin takaisin asunnolle, alkoi ruhjottu nilkka turvota kipeästi niin, ettei se mahtunut enää kenkään.

Päivä 4: 
Neu-Ulm, Saksa - Tiroli, Itävalta

Neljäs aurinkoinen päivä putkeen vei meidät Alpeille. Alppien näkeminen horistontissa ensimmäistä kertaa tällä reissulla tuntui lähes yhtä surrealistiselta kuin silloin, kun ne näki elämänsä ensimmäistä kertaa. Oli jälleen mieletöntä seurata, miten ne tulivat lähemmäksi joka hetki. Pysähdyttiin matkalla monta kertaa ihastelemaan luontoa, kuvaamaan ja ihmettelemään sitä, että ymmärtääkö nämä ihmiset sitä, miten upeassa paikassa maailmaa asuvat..

Olin muuten vahvasti ylipukeutunut. Mietin, että no kun vuorille mennään niin siellä 
on varmaan viileää. Ei ollut, mutta paahtavaa oli.

Tirolin asunnosta meillä oli näkymä suoraan laaksoon, jota vuoret kehystivät. Ei ollenkaan huono juttu. Käytiin ajelemassa ympäri seutua ja kun Innsbruckin vieressä majoituttiin, tuli Innsbruckia tutkittua aika paljon. Meidän oli tarkoitus mennä myös gondolihissillä jonnekin korkealle vuorille, mutta valitettavasti se ehti mennä kutakuinkin nenän edestä kiinni. Osa minusta huokaisi helpotuksesta, koska no, korkeat paikat ja gondolihissi. Sellaisella olen mennyt Norjassa pienempää matkaa ja jo se oli aikamoinen koettelemus. Joskin pelkoa päin pusken aina silti ja siksi olisin tuonnekin mennyt. Pelko on kuitenkin lopulta vain tunne ja tunteet eivät ole faktoja.

Päivä 5:
Tiroli, Itävalta - Trentino, Italia

Kun saavuttiin Italian puolelle, oli asteita 8°C ja tuuli oli aivan jäätävä. Auringosta ei näkynyt vilaustakaan ja sitä alkoi välittömästi kaivata takaisin Itävallan puolelle, joskin tuskin sielläkään enää lämpöä tuolloin oli. Matkalla oli tarkoitus saada ruksittua Dolomiitit bucket listiltä pois, mutta ne hienoimmat huiput pysyi pilvien peitossa koko matkan, enkä siis vedä tätä kohtaa listalta yli vielä. Dolomiitteja toki nähtiin melkein koko matkan mitalta, mutta ei sitä näkyä, jota varten ne sinne bucket listille on päässeet. Tarkoitus oli kuvata kyseiset vuoret kuuluisassa kuvauspaikassa St. Magdalenassa, mutta pilvien roikkuessa alhaalla ei huippuja näkynyt ollenkaan. Ne huiput on kuitenkin näissä vuorissa se juttu. Muutoinhan sumuiset vuoret on nekin oikein upeita.

..vaikka näiden kuvien laatua Blogger voimakkaasti pahoinpiteleekin.

Perillä meitä odotti erinomaisen ystävällinen opiskelijatyttö ja kaksi koiraa. Yövyttiin kyseisen talon alimmaisen kerroksen suuressa asunnossa ja tämä oli samalla myös ensimmäinen kerta, kun tavattiin asuntoa vuokraava ihminen. Aiemmissa tapauksissa avaimet oli esim. kynnysmaton alla, avainboksissa tai suoraan ovessa. Hän kovin pahoitteli säätä, sillä siinä kohtaa alkoi sataa koko ajan enemmän. Pihalta oli suora upea vuorinäkymä, mutta nyt näkyi vain jotain epämääräistä pilvien läpi. Kannettiin tavarat sisälle, jossa meitä odotti erilaiset italialaiset pääsiäisherkut, ja lähdettiin ajelemaan, seutua tutkimaan. Sade kuitenkin yltyi niin voimakkaaksi, että mitään muuta kuin valkoista pilviseinää ei oikein nähnyt. Silti oli jotenkin kivaa, varsinkin kun samalla tiesi, että aina sitä pääsee uudelleen näitä maisemia katsomaan ja vetämään ne Dolomiitit yli sieltä bucket listiltä.

Aamulla oli tarkoitus käydä suihkussa, mutta lämmintä vettä ei tullut. Boileri oli jostain syystä lakannut toimimasta vain hetki aiemmin. Oltaisiin saatu käydä heillä suihkussa yläkerrassa, mutta koska sen suurempaa tarvetta ei ollut, niin ei menty toisten nurkkiin kuitenkaan. Meitä tämä ei niin haitannut, mutta asuntoa vuokraava taho pyyteli kyllä ihan muutaman kerran anteeksi ja korjaajakin kutsuttiin samantien. Meillä jatkui matka kuitenkin eteenpäin. Sitä ennen eräs harvinaisen söpö kaveri kävi nostamassa koipeaan meidän autoa vasten. Ihan polleena, leuka pystyssä. Onneksi oli söpö niin sai tietysti välittömästi anteeksi.


Päivä 6:
Trentino, Italia - Garda, Italia

Seuraavana päivänä ilma kirkastui matkan edetessä ja välillä aurinkokin näyttäytyi. Ajeltiin Gardajärven reunustaa sen kapeimmasta päästä Gardalle asti, välillä pysähdellen ja maisemia ihmetellen. Vesi oli kirkasta, laskuvarjohyppääjiä liiteli sen yllä ja erilaisia lintuja näkyi siellä täällä. Perillä meitä odotti entisestä hotellista huonetta meille vuokraava Marco vaimoineen, jotka olivat ehkä ystävällisimmät ja puheliaimmat ihmiset, joita ollaan koskaan tavattu. Jutusta ei tullut loppua juuri millään ja kuultiin kaikki Gardajärven kalojen historiasta suomalaisen ministerin vierailuun ja eri suklaajuomalajikkeisiin, mitä heidän automaatista sai. Tapaaminen kesti varmaan lähemmäs tunnin. Siis se aika, kun annetaan avaimet ja esitellään asunto. Ei siinä muu mennyt hukkaan kuin sää. Alkoi nimittäin sataa siinä kohtaa, kun oltaisiin voitu mennä paikkoja tutkimaan. Ja satoikin ihan reippaasti. Mentiin katolle seuraamaan sitä, kun ukkonen pyyhkäisi seudun yli. Oli kyllä ihan siistiä sekin.

Meidän huone oli pieni ja söpö, joskin vanhan ja (anteeksi vain) ruman mopsin kuva seinässä oli ehkä hieman omituinen sisustuselementti. Parvekkeelta katseltiin tiheään metsään ja vuorille. Siellä lintujen runsas laulu + kosteus toi mieleen lähinnä sademetsän, eikä niinkään rannikkokaupunkia Italiassa. Gardassa olikin kauttaaltaan erittäin kosteaa, silloinkin kun ei satanut. Vaatteet oli märät eikä mikään kuivunut. Tukka oli jatkuvasti pörröllä. Sellaista se kai on, kun toisella puolen on valtava järvi ja toisella puolen vuoria ja itse siinä välissä. Seuraavana aamuna kun lähdettiin sieltä, oli koko paikka tiheän sumun peitossa.


Päivät 7-11:
Garda, Italia - Castiglione d'Orcia, Italia

Seitsemäntenä päivänä oli aika siirtyä ihan sinne reissun pääpaikalle, eli Toscanaan, Sienan maakunnassa sijaitsevaan Castiglione d'Orciaan, jossa mies kisaisi alkaen seuraavana päivänä.

Italiassa maksetaan ajamisesta moottoriteillä kulutettujen kilometrien mukaan (euro per 7 kilometriä, jos en väärin muista). Kun siirryt moottoritielle, saat lappusen ja portti avautuu ja kun poistut moottoritieltä, syötät sen lappusen koneeseen sisään, maksat ilmoitetun summan ja portti avautuu. Toistat tätä jatkuvasti ja välillä summat on suurempia ja välillä pienempiä, riippuen miten pitkän matkaa olet sitä moottoritietä kuluttanut. Tämä toimi ihan hienosti tähän kyseiseen päivään asti. Oltiin taas poistumassa moottoritieltä, syötettiin lappunen koneeseen, mutta sepä sylki sitä koko ajan ulos. Jonoa alkoi tulla perään. Joku jossakin kaiuttimen päässä oli rekisteröinyt tilanteen ja avasi keskusteluyhteyden. Italiaksi, toki, johon mies totesi italiaksi, ettei puhu italiaa. Naishenkilö siellä alkoi puhua huonoa englantia, eikä siitä saanut juuri mitään selvää. Kun pyydettiin toistamaan, hän huusi saman niin, että ääni särki kaiuttimessa ja siitä sai vielä vähemmän selvää. Ei ymmärretty vieläkään, johon naisääni kysyi närkästyneenä, että mistä oikein ollaan kotoisin. Sanottiin, että Suomesta. Sen jälkeen ei puhunut enää mitään vaan iski suurimman mahdollisen summan näytölle maksettavaksi (58 euroa) ja siinä sitten vain maksettiin, että päästiin jatkamaan matkaa. Kyllä se vähän fiiliksiä latisti. Siitä eteenpäin mentiin aina sille yhdelle luukulle, jossa oli oikea ihminen rahastamassa. Kun muutoinkin jatkuvasti maksaa tien käytöstä, tuntuu muutaman kympin menetys turhaan aika kettumaiselta.

Italiassa on toki muitakin ajoon liittyviä kiemuroita, eikä se ole oikein milloinkaan mitenkään rentoa ajamista. En suosittelekaan ketään lähtemään autolla Italiaan. On alueita, joissa saa ajaa vain paikalliset, erilaisia vaikeasti tulkittavia liikennemerkkejä niistä ja muista kiemuroista infoamassa, ajotapa on lievästi aggressiivinen, tööttiä tulee ja välillä koko touhu on kaaoksessa. Älkää menkö sinne autolla. :)

Meitä oli infottu etukäteen siitä, että Castiglione d'Orciassakaan ei saa ajaa kuin paikalliset. Tarkoitus olikin siksi, että jätetään auto mäen alapuolelle (kylä on mäen päällä) ja sieltä kuskataan tavarat ylös. Kun löydettiin parkkipaikka mäen alta ja lähdettiin sitä kipuamaan ylös ja tapaamaan asunnon vuokraajaa, oli jo selvää, etten minä ainakaan saa raahattua yhtäkään laukkua sitä ylös. Mäki oli todella jyrkkä ja aivan loputon, ja meillä sitä tavaraa oli enemmän kuin yhden reissun verran raahattavaksi. Puuskuttaen päästiin lopulta perille tapaamaan asuntoa vuokraavaa tahoa, sekä englanninkielen taitoista ihmistä, joka tuli kääntämään meille kerrotut asiat. Saatiin nopea esittely ja avaimet käteen ja sitten lähetin miehen autolle. Tarkoitus oli katsoa joku parkkipaikka ylempää, jossa vielä saatiin ajaa ja siitä sitten tavaroita kuskaamaan. Meni jonkin aikaa ja puuskuttava mies tuli ensimmäisten laukkujen kanssa ovelle. Auton oli saanut ylemmäs kyllä, mutta mitään parkkipaikkaa siinä ei ollut. Siispä äkkiä juostiin autolle takaisin ja loput kassit yhdellä reissulla ylös. Meinasin kuolla jo siihen pätkään, ylämäkeä oli edelleen ihan kiitettävästi ja kasseja oli kannettavaksi enemmän kuin sopivasti. Ilmakin oli taas yli kaksikymmentä astetta lämmin ja aurinkoa riitti, eikä asiaa varmasti auttanut sekään, että oltiin syöty viimeksi tuntikausia sitten. Mies vei lopulta auton taas sinne kauas alas ja siellä se auto saikin seuraavat päivät pysyä. Viisi päivää oltaisiin täällä samassa paikassa.


Castiglione d'Orcia oli todella viehättävä paikka ja juuri sellainen, jollaiseksi Italian pienen kylän mieltää. Kapeat kadut, mukulakivetykset, paljon historian havinaa, kissat kujilla, ikkunoiden alla kuivumassa roikkuvat pyykit, kovaäänisen naurun raikaus, oliiviöljyn tuoksu, iltaisin laaksossa kurnuttavat sammakot ja toisten lintujen kieliä puhuvat kottaraiset. Kaupat oli siestan aikaan kiinni ja muutenkin meno tuntui siltä, ettei kenelläkään ollut kiire mihinkään. Idyllistä ja kaunista, jossa viihtyi kyllä hyvin.

Siellä näin myös elämäni ensimmäistä kertaa piikkisian. Harmi vain, että se oli jäänyt auton yliajamaksi. En edes tiennyt, että niitä tuolla on, ennen kuin näkemäni jälkeen asiaa googlettelin.

Seuraavana iltana mies lähti 160 kilometrin juoksureissullensa jonnekin Toscanan kukkuloille ja vuorille ja itse vietin sen illan katsellen rästiin kerääntyneitä Emmerdaleja. Seuraavana päivänä lähdin kävelylle tutkimaan seutua ja tapasin lukuisia rauniosisiliskoja ja purjeperhosia, joiden lento näytti tuulessa kieppuvalta lehdeltä. Tuuli oli kovaa, mutta ilma silti lämmin. Yöllä mies tuli juoksultaan takaisin ja olin maalilla vastassa. Sitten vaaputtiin hiljaksiin mäkeä ylös asunnolle. Seuraava päivä meni miehen toipuessa. Viimeisenä päivänä käytiin pariin kertaan ajelulla. Oltiin herätty valtavan aikaisin, sillä sääennuste oli luvannut aamupäiväksi aurinkoa ja siitä eteenpäin sadetta. Saatiin kuitenkin sadetta niskaan ihan kunnolla ja palattiin välillä asunnolle. Iltapäivästä lähdettiin uudemman kerran reissulle. Vasta sillä kertaa Toscana näytti sen, mitä se minulle oli osaksi haaveissa aina ollut. Vihreät kummut ja puut kauniisti niiden päällä. Unikoitakin nähtiin, joskin kunnon unikkopellot odotti vielä syntymäänsä. Ei monesta päivästä jäänyt kiinni, sillä nuppuja oli runsaasti.



Sanottava on silti, että kun tuonne saapui Keski-Euroopan läpi, ei ne maisemat saaneet aikaan mitään vau-efektiä. Ei mikään oikein tunnu miltään sen jälkeen, kun on lumihuippuisia Alppeja katsellut. Kaikki on tietysti tuollakin kaunista, mutta kun mikään ei ole silti yhtä kaunista kuin ne Alpit. Jos tuonne olisi lentänyt suoraan, ilman että olisi nähnyt ja kokenut ne maisemat siinä välissä, olisi tilanne varmaankin ollut toinen. Lisäksi uskon, että Toscana näyttää parastaan auringonnousun ja -laskun aikaan, kun kummut leikkivät valoilla ja varjoilla ja usvaa nousee sieltä täältä. Tuo jäi nyt näkemättä, mutta Toscana tuli kyllä koettua ja sen saa ehdottomasti bucket listiltä vetää yli. En usko, että tuonne tulee palattua, ainakaan mitään erityistä tarvetta sille ei ole.

Päivä 12:
Castiglione d'Orcia, Italia - Varazze, Italia

Virallisesti kotiinlähdön aika! Monta paikkaa oli kuitenkin edelleen kokematta, eikä tuntunut ihan siltä, että oli kotiin menossa. Seuraavana paikkana meillä oli Välimeren rannalla sijaisteva Varazze. Matka sinne oli italialaiseen tapaan stressaava. Genovan silta oli romahtanut ja käytössä oli kiertotiet, ja Varazzessa oli menossa pyhäpäivä ja ihmisiä oli liikkeellä kuin muurahaiskeossa ja teitä oli tukittu ties millä markkinakojuilla. Ja kun asunto sijaitsi jälleen vuorilla, tarkoitti se kapeiden teiden ajamista hirvittävät matkat mutkitellen ylöspäin. Sellaisia teitä, joissa mahtuu vain yksi auto kerrallaan ja jos toinen tulee vastaan, saa pari hikikarpaloa vuodattaa että mahtuu ohi. Varsinkin, kun meillä on leveä auto. Huomattiinkin siinä, että niillä teillä oli ihmisillä tapana töötätä ennen kuin menivät seuraavaan kurviin, ilmoittaakseen mahdolliselle vastaantulijalle, että täältä tullaan.

Perillä meitä odotti Maria, jälleen erityisen ystävällinen italialaisrouva, ja hieno asunto jossain hiljaisuuden ja puisten vuorien keskellä. Vaihdettiin kuulumisia, asunto esiteltiin ja paikan historiasta kerrottiin yhtä sun toista, plus kaikkea muuta mahdollisesti tarpeellista ja kiinnostavaa tietoa. Lähdettiin siitä kävelylle, vielä hitaasti vaappuen miehen ollessa edelleen juoksusta hieman rikki ja tutkittiin luontoa. Löydettiin pieni vesiputous ja luostari, sekä paljon hienoja puita ja luontoa. Alkoi olla jo pimeä, kun vaaputtiin takaisin.

Päivä 13:
Varazze, Italia - Chamonix, Ranska

Aamulla ennen lähtöä pyörittiin vielä Varazzen satamassa ihmettelemässä huvipursien kokoa ja Välimerta. Sää oli vielä pilvinen, mutta arvaus osui oikeaan sen suhteen, että siitä se selkiytyy kun pääsee taas meren ja vuorien välistä toiselle puolelle. Siellä taivas oli aivan kirkas. Jossain vaiheessa alkoi näkyä taas lumihuippuisia vuoria horisontissa ja se ei vaan kai koskaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Taas piti pari kyyneltä tirauttaa, kun Springsteen onnistui jälleen laulamaan jotakin siitä kaikesta, mikä siihen tilanteeseen liittyi. Mikään ei vaan tunnu niin kodilta kuin vuoret. Ja niitähän tällä reissulla piisasi, ja tulivat koko ajan lähemmäksi.

Matkalla tuli vielä viimeiset tietullitaistelut, kun oudossa kohtaa tuli vastaan kyseinen maksupiste. Lopulta kun Italiasta pääsi pois, oli aika helpottunut olo. Molemmat oli sitä mieltä, että ei ihan pakko ole uudelleen tulla koskaan, paitsi niitä näkemättä jääneitä Dolomiitteja katsomaan. Valitettavasti.

Kun asunnolle päästiin, oli selvää, että näkymät oli aika huikeat. En uskaltanut vielä hurrata kun en ollut varma edessä olevan vuoren nimestä, mutta kun perheen nuorukainen meille asuntoa esitteli, hän katsoi ikkunasta ulos ja sanoi, että tuo on sitten Mont Blanc. Piru vie, miten siistiä!

Pihalta illalla.

Kiikutettiin taas tavarat sisälle ja lähdettiin ulos. Päätettiin kiivetä mutkittelevaa tietä ylöspäin ja katsoa, mitä maisemat tarjoaa. Kiivettiin lopulta 1400 metrin korkeuteen ja vuoria näkyi joka puolella. Sääkin oli oikein hyvä; aurinkoinen, muttei paahtavan kuuma. Matkalla nähtiin huikeiden maisemien lisäksi mm. hevosia, jotka eivät surukseni suostuneet rapsuteltaviksi (yritin, kuten aina) ja lava-auton lavalla alaspäin matkaavat suuret valkoiset koirat. Nähtiin myös jotakin, mitä ei olisi tarvinnut nähdä. Aika reilun matkaa tien alapuolella rinteessä olevalla talon pihalla oli pieni poika koiranpennun kanssa. Ensin katseltiin että leikkivät siellä, mutta sitten selvisikin että yrittää lyödä ja potkia sitä pentua. Sen ikäisellä ei hirveästi vielä ole voimia tai tarkkuutta, mutta kyllä muuten otti kupoliin sitä todistaa. Välillä osui ja pentu tuli aina vain uudelleen luokse. Sanoin miehelle, että potkaiseppas poika vielä kerran.. Ei potkassut, mutta otti koiran niin lujaan otteeseen (korvista? Oli sen verran kaukana ettei nähnyt), että koira vinkui kivusta. Siinä kohtaa karjasin niin, että Mont Blancillakin varmasti kuultiin. Poika kääntyi katsomaan, mutta samalla ilmeisesti hänen isänsä sanoi jotakin koiran käsittelystä ja poika kääntyi samantien katsomaan siihen suuntaan. Se oli harmi, sillä ehkä tuntemattoman karjaisu asiasta olisi ollut tehokkaampi keino tuollaisen käytöksen kitkemiseksi, kun tuskin oli ensimmäinen kerta, kun perheen piiristä jotakin asiasta sanotaan. Tilanne kuitenkin rauhoittui sen verran, että saatettiin siitä lähteä. Mutta olipas raivostuttava tilanne todistaa. Voitaisiinko kasvattaa lapset kohtelemaan nätisti eläviä olentoja? Kiehuttaa vähän kirjoittaakin tästä, varsinkin kun tietää, että se pentu on siellä tuskin rauhassa saanut olla.

Matka ylös ja takaisin alas vei kai parisen tuntia ja se oli taas ihan mielettömän siistiä. Kävellä siellä vuoristomaisemissa ja saada samalla valtavasti liikuntaa, napsia valokuvia vuorista yhä uudelleen ja uudelleen. Se jälleen kerran tuntui elämältä. Vaikka en ole luonnostani laisinkaan liikunnallinen ihminen (olen luonnostani sohvalehmä!), saan eniten nautintoa siitä, kun ympäristö inspiroi liikkumaan mahdollisimman paljon, jolloin palkinnoksi saa katsella upeita maisemia ja endorfiinit nousuun. Sitä on elämä parhaimmillaan.

Seuraavana aamuna tavaroita pakatessani löin pääni vauhdilla ja voimalla pöydänkulmaan. Onneksi oli lippis päässä ja sen ansiosta selvisin pienemmällä ruhjeella. Voimasta johtuen olisi voinut vaikka kallo paistaa, jos olisin ollut ilman lippistä. Tohelo mikä tohelo.

Päivä 14:
Chamonix, Ranska - Überlingen, Saksa

Tämän päivän pointti oli ajaa Sveitsin läpi maisemia ihastellen Saksaan. Vaan kävikin niin, että aamulla saatiin selkeältä taivaalta katsella viimeisen kerran Mont Blancia (tältä erää, ensi vuonna takaisin miehen juoksujen perässä!), tuli toisenlainen todellisuus hyvin pian vastaan. Noin puolen tunnin päästä lähdöstä ajettiin jo sateessa, ja se jatkui pitkälti ihan koko matkan Saksaan asti. Reitin varrella oli Reinin putoukset, joita ollaan aiemmin Saksassa asuessa käyty katsomassa, mutta jotka käytiin nyt vilkaisemassa uudelleen ajatuksella, että tulee nyt nähtyä edes jotakin, kun mitään muuta ei sateen vuoksi nähnyt. Ei edes vuoria. Niiden olemassaolon näki hentoina ääriviivoina siellä täällä, mutta siihen se sitten jäikin. Putoukset olivat tietysti myös sateiset, mutta tulipahan toistamiseen nähtyä.

Mitä näiden kuvien laadulle oikein tapahtuu?

Siinä kun pysäköitiin alueen parkkipaikalle, kävi hassu juttu. Kaivettiin juuri sateenvarjoa ja kameroita valmiiksi, kun kuskin puoleiseen ikkunaan koputettiin ja sitä vasten painettiin pari keskenään erilaista virkamerkkiä. Avattiin ikkuna ja saksaksi sieltä jotakin sanottiin, jonka jälkeen vaihtoivat englantiin, kun ei saksaksi ihan joka asia meillä taivu. Esittivät olevansa border police, toinen sveitsiläinen ja toinen saksalainen. Halusivat nähdä autosta yhtä sun toista paperia ja passit myös. Kyselivät myös mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Passien ja papereiden kanssa kävivät jossain ja tulivat sitten takaisin ja päästivät matkaan. Ystävällisiä olivat ja oikeat passitkin tulivat takaisin, joten kaiketi olivat ihan oikeita rajavartiolaitoksen tai muun vastaavan ihmisiä, jotka olivat tekemässä jonkinlaista tehotarkastusta tms.

Überlingenissäkin sattui hassu juttu. Saavuttiin perille noin puoli tuntia karkeaa arviota aiemmin ja avain oli ovessa, kuten oli sovittu. Mentiin sisälle ja siellä pörräsi yksinään robotti-imuri. Huonekalut olivat nostettuna toistensa päälle ja siivoustarvikkeita oli tasoilla. Selvää oli, että asunto ei ole valmis meitä varten vielä, mutta missä ihmiset oikein on? Siinä hetken kun pähkäiltiin, että mitä nyt oikein tehdään, ilmestyi asunnolle johtavien portaiden yläpäähän mieshenkilö, joka pahoitteli kovasti, ettei asunto ole vielä valmis ja voitaisiinko odottaa puolisen tuntia. Asia ei ollut ongelma ja kysyin onko lähellä ruokakauppaa, jossa voitaisiin käydä, kun se reissu oli edessä joka tapauksessa sille päivälle. Hän neuvoi tien ja lähdettiin ruokaostoksille. Kun tultiin takaisin, asunto oli valmis. Ja oli muuten kaunis asunto. Lähdettiin illalla vielä kävelylle, kun kerran Bodenseen rannalla oltiin ja sitä nyt on aina kiva katsella. Niin silläkin kertaa.


Päivä 15:
Überlingen, Saksa - Laatzen, Saksa

Tämä päivä oli lähinnä vain ajopäivä. Ajettiin noin yksitoista tuntia, keli oli sateinen, matkalle osui paljon tietöitä ja ruuhkia, tehtiin vääriä käännöksiä ja muuta kivaa. Perille saapui kaksi varsin uupunutta matkaajaa myöhään, eikä löydetty edes parkkipaikkaa. Asunnon vuokraaja asui kuitenkin itse siinä ihan vieressä ja hänellä oli takuuvarma parkkipaikka alle 200 metrin päässä asunnolta, joten päästiin lopulta ihan lukkojen taakse parkkiin. Tarvittavat tavarat sisälle ja nukkumaan. Unohdin väsymyksissäni autoon omat yöpöksyni, joten lainasin mieheltä. Vähän olivat kooltaan reilut, mutta ajoivat asiansa.

Päivä 16:
Laatzen, Saksa - Värnamo, Ruotsi

Reissun pisin ajopäivä. Kilometrejä tuli kerättyä noin 900 ja aikaa meni noin kolmetoista tuntia. Ajeltiin siis Saksasta Tanskan läpi Ruotsiin. Matkalla oli suureksi osaksi aurinkoa, mutta sadekuuroja tuli varmaan viitisentoista. Hienoja, muhkeita, yksittäisiä sadepilviä näkyi siellä täällä ja aina välillä osuivat kohdilleen, kunnes taas tuli kirkasta. Oltiin perillä niin myöhään, ettei maisemia paikan päällä nähnyt. Tiedettiin, että järvi on siinä ikkunan takana, muttei sitä siihen aikaan katseltu. Ovi oli jätetty meille auki ja päästiin sisään kauniiseen, moderniin mökkiin, jonka sänky tuntui siltä, että olisi pilveen kehonsa levolle laskenut. Ihan mieletön. Siinä kelpasi nukkua.

Päivä 17:
Värnamo, Ruotsi - Ahvenanmaa

Aamulla näkyi ikkunan takana järvimaisemat. Sää oli aurinkoinen, mutta kylmä. Edeltävänä ajopäivänä kävi lämpötila viimeisen tunnin aikana myös pakkasella. Vähän oli kontrastia ajaa samoissa paikoissa kuin menomatkalla, mutta säässä oli eroa noin 15 astetta. Kylmempään, vaikka kesää päin mentiin. Rosella odotti matkaajia kahdeksalta illalla ja aikaa oli jonkin verran tuhlattavaksi. Otettiin siis rauhallisesti ja käytiin täyttämässä vatsat McDonaldissa, kun Ruotsistakin McVeganeita saa syödäkseen. Illalla istuttiin laivassa merta katselemassa ja tuntui vähän hölmöltä palata tänne Ahvenanmaalle. Maailma oli hetken aikaa niin suuri ja nyt se kutistui aivan minimaaliseksi. Lisäksi tuntui hassulta palata kotiin, kun se ihan oikea koti oli siellä, minkä juuri taaksensa jätti. Mutta. Pohjaa tulevaisuudelle on taas rakennettu. Ja vaikka aina mielessä pyörii jos jonkinlaista haavetta ja ihan suunnitelmaakin, tuntuu ne joka kerta muuttuvan ja palaavan siihen yhteen ja samaan. Sinne, minkä joskus taakseen jätti ja jota on aina lämmöllä muistellut. Aloitin siis Saksan opiskelun jo reissussa. Jos vaikka seuraavaksi olisi ihan oikeasti jo sen paluun vuoro, josta on puhuttu vuosikausia, vaikkei se vielä(kään) ajankohtaista olekaan.

Mutta nyt taas tiedän missä koti on. Se on siellä, jossa on ilo sanoa kaupantädille saksaksi terve, kiitos ja heippa.

Ruotsin saaristoa.

Ja kun paljon on kyselty Teslalla eli sähköautolla reissaamisesta, niin loppuun muutama asiaan liittyvä juttu:

- Meillä on pienin akku ja kun sen lataa täyteen, pääsee sillä noin 330 km.
- Latauksen kesto vaihtelee tarpeen mukaan. Aina ei akku ole tyhjä ja aina sitä ei tarvitse ladata täyteen. Meille nämä lataustauot on kestostaan riippumatta oikein sopivia ja matkustustapaan istuvia, sillä pidetään muutoinkin vähän väliä jaloittelu-, eväs- ja vessataukoja.
- Tämä ei ollut paikasta A paikkaan B mentävä reissu, vaan tämä oli reissu, jolla nähtiin paljon huikeita maisemia ja tutkittiin erilaisia paikkoja. Siksi matkan kesto, taukoihin käytetty aika tai latausten määrä on meille irrelevantti asia. Se aika käytetään aina hyödyksi.
- Latauspaikkoja on tuolla Euroopassa valtavasti, eikä reittiä tarvitse suunnitella sen mukaan, vaan voi valita reitin itse ja sitten sieltä varrelta ottaa sopivia latauspaikkoja.
- Kaikki lataukset oli ilmaisia, joten siihen touhuun kului rahaa nolla euroa.


Kilometrejä koko reissulle tuli 7034,2km. Ihan sopivasti. Ensi vuonna kutsuu Ranskan Mont Blancin huikea juoksukisa ja sen ympärille voi taas rakentaa jonkinlaisen seikkailun. Ehkä se Italia vaan jätetään välistä pois, stressataan vähemmän ja keskitytään oleelliseen, mikä Keski-Eurooppana ja Alppeina tunnetaan. Oijoi. <3

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Bucket list


Bucket listille ei taida oikein suomenkielistä vastinetta löytyä. On kai vain olemassa lista asioista, joita haluan ennen kuolemaani tehdä. Ei ihan yhtä ytimekäs, mutta väliäkö sillä toisaalta. Sisältö on kuitenkin tulvillaan toinen toistaan merkityksellisimpiä asioita. Lisäksi, jos rakastaa listoja yhtään niin kovin kuin minä, on tällaisen luominen aivan erityisen nautinnollista. Puhumattakaan siitä, kun pääsee sieltä vetämään asioita yli! Bucket list toiminee myös aika hyvänä tavoitelistana. Sanovat jotakin sen suuntaista, että kun tavoitteet kirjaa ylös, niistä tulee konkreettisempia ja niiden eteen on todennäköisesti valmiimpi tekemään töitäkin.

En ole oikeastaan koskaan ennen tehnyt varsinaista bucket listiä, tai edes ihan kunnolla miettinyt kaikkia niitä asioita, joita haluan tässä elämässä vielä nähdä ja kokea. On ollut lähinnä vain muutama sellainen juttu, jotka on jossakin takaraivossa olleet aina olemassa. Hiljattain olen huomannut niiden tupsahtelevan esiin vähän vauhdikkaammin ja suuremmissa ryppäissä, joten päätin kokeilla millaisen listan saisin aikaiseksi, jos ihan oikeasti asiaa lähtisin pohtimaan. Löysin aika nopeasti listalle täytettä. Oli kiva saada näistä jokainen näin konkreettisempaan muotoon, kuin mitä olisi ollut jättää ne vain omaan päähän epämääräisesti pyörimään.

Listani näyttää tältä:

Valaat
Tämä on ollut mulla haaveena jo ihan lapsesta asti. Valaat on mun silmissä sellaisia rauhallisia, lempeitä jättiläisiä ja niiden laulu kauneimpia ääniä maailmassa. Ne lajit, jotka eivät ole ihan niin lempeitä ja rauhallisia jättiläisiä, ovat mielettömän älykkäitä ja kunnioitettavia saalistajia. Valaiden näkeminen livenä on nyt vihdoin suunnitteluasteella ja siitä innostuneena otin myös vihdoin itselleni valastatuoinnin.

Kovasti punainen tekemisen jäljiltä vielä tässä.

Toscana
Italian Toscana on ollut yksi niistä lopulta aika harvoista paikoista, jonka olen aina halunnut nähdä ja kokea. Maailmassa on toki kivoja paikkoja joissa olisi hauska käydä, mutta harva niistä on sellainen, jonka näkemättä jääminen jäisi kuolinvuoteella harmittamaan. Olen muutoinkin enemmän muuttavaa kuin matkustavaa tyyppiä. On paikkoja, joissa haluaisin asua, mutta joissa vierailu ei sitten taas ole asia, joka suuremmin kiinnostaa (esimerkkinä Uusi-Seelanti). Toscana on kuitenkin sellainen, jossa olen aina halunnut käydä. Jokin niissä sumuisissa kummuissa ja unikkopelloissa on aina vetänyt puoleensa. Ei enää kahtakaan viikkoa, kun lähdetään meidän roadtripille kohti Castiglione d'Orciaa!

Kirjan kirjoittaminen
Vaikka olenkin julkaissut runokirjan, ei se tuntunut oikein minkäänlaiselta saavutukselta mm. siksi, kun kyseinen kustantamo julkaisi niitä vuoden aikana aivan järjettömät määrät ilmaiseksi, jolloin lähes kuka tahansa saattoi saada kirjansa pihalle. Runokirja ei ole muutenkaan koskaan ollut haaveissani, se oli lähinnä hauska päähänpisto ja kokeilu. Haluan kirjoittaa ihan oikean kirjan joskus (enkä tarkoita etteikö runokirja sellainen olisi, vaan minun ei ollut). Jonkun tärkeän. Aihe on mielessä jo. Katsotaan ehtiikö joku tällä kertaa kirjoittaa sen mun puolesta ennen kuin itse ehdin edes aloittaa.. Viimeiselle idealleni kävi juuri näin.

Lentokone
Haluan joskus mennä siihen lentokoneeseen ja nähdä maailman jostakin niin korkealta käsin. Olen kirjoittanut blogissa aiemmin lentopelkoni syntymisestä ja taustoista, ja tuolloin lento oli jo lähes käsillä. Koko silloinen suunnitelma meni kuitenkin puihin, mutta nyt se saattaa olla pian taas ajankohtainen ja liittyy valaiden näkemiseen.

Santorini
Ne valkoiset rakennukset siinä meriympäristössä miellyttää omaa silmää niin valtavasti, että voisin siellä mieluusti käydä niitä ihastelemassa ihan paikan päällä. Voisin myös majoittua sellaiseen asumukseen siellä, jossa olisi ns. ääretön allas, jonka reunaa ei näy, ja siinä voisin olla ja katsella merelle.

USA roadtrip
Hyppäisi autoon ja ajaisi USA:ta ristiin rastiin viikkojen kuluessa ja kiertäisi mm. kansallispuistoja. Nukkuisi ja söisi missä milloinkin ja näkisi ja kokisi aivan hirveästi kaikenlaista.

Dolomiitit
Olen ollut varsinainen vuorihullu jo pienestä pitäen ja jotkin vuoret on selkeästi kauniimpia kuin toiset, joskin kaikki on vähintään vähän kauniita. Alpit ja sen kaltaiset vuoret on mun suosikkivuoriani varmaan aina, mutta sitten on niitä erikoisemman näköisiä vuoria, joita haluaisin ehdottomasti nähdä. Esimerkiksi Dolomiitit, ja tästä on tulossa myös totta meidän tulevalla reissulla. Itseäni muuten viehättää aina kesävuoret, ei niinkään valkoiset talvivuoret. Lumihuiput taas on aina kauniita.

Patagonia
Eli eteläisen Amerikan eteläisin kärki. Eniten siellä viehättää Torres del Painen kansallispuisto, jossa jälleen eniten vetoaa puoleensa ne huikeat vuoret siellä.

Mielenterveystyö
Joskus vielä tahdon tehdä jonkinlaista työtä mielenterveyden saralla, oli se sitten keskusteluapua, kirjoittamista tai jotain ihan muuta. Joskus.

Asuminen lämpimässä
Haluan kokeilla asumista jossakin paikassa, jossa on pitkät kesät ja lämpimät talvet. Se oli joskus aika mahdoton idea, mutta kun olen itseni antanut vapautua kehooni liittyvistä kahleista, on tuosta ajatuksesta tullut lopulta aika houkutteleva. Haluaisin myös uida lämpimässä, mielellään kirkkaassa meressä ja nämä kaksi asiaa liikkuukin käsi kädessä. Olisi hauska kokea se, kun ei tulekaan lunta ja talvea ei ylipäätään niin helposti erottaisi kesästä. Suurimman osan vuodesta voisi kulkea shortseissa ja aurinkoisia päiviä olisi valtavasti.

Kesäillat <3 

Valtavat puut
Ainakin Kanadassa ja USA:ssa on niin suuria ja hienoja puita, ettei niitä katsellessa varmaan edes oikein ymmärtäisi mitä näkee. Haluan joskus nähdä niin valtavia puita, etten pysty käsittämään mitä katson.

Kuoro
Tykkään laulaa. Mulle olisi aivan ihanteellista laulaa jossain ei-kirkollisessa kuorossa vaikka rokki- tai poppibiisejä, klassikoita tai tuoreimpia hittejä. Ai että. Kun iso määrä ihmisiä laulaa samaa kappaletta, se kuulostaa lähes poikkeuksetta aina hyvältä ja siinä päässee aika mahtavaan fiilikseen, ehkä jopa pieneen hurmioon.

Afrikan safari
Siinä olisi jotain varsin maagista ja lienee kaikille selvää, mitä eläimiä siellä näkisi.

Oma talo
Unelmoin siitä, että olisi ihan oma talo jossakin. Tämä ei ole mitenkään realistinen unelma tällä hetkellä ja vaatii aika paljon muutoksia, jotta tämä koskaan toteutuisi. Pitäisi esimerkiksi tietää mihin tahtoisi asettua. Näin levottomana sieluna en tiedä milloin tämän voisi toteuttaa, mutta osa minusta jaksaa uskoa yhä edelleen, että jostakin löytyy se koti jonne tahtoo ihan tosissaan jäädä vaikka loppuelämäksi. En tiedä missä se olisi, mutta sen etsiminen on kyllä suhteellisen kivaa. Omassa kodissa saisi olla yksi paljas tiiliseinä, suuret huoneet, saareke keittiössä, iso talonlevyinen kuisti, ikkunoita koko seinän mitalta, ilta-auringon paiste ja naapurit kaukana. Oma ranta plussaa, mutta vuoristomaisemakin erityisen ok. Tai molemmat!

Norja on kaunis.

Tanssi
Tanssia joskus julkisesti niin kuin kukaan ei katsoisi. Kotona tanssin melkein päivittäin ja pienempänä olen tanssinut ryhmä- ja paritanssia, kilpaillut ja voittanut jokusen mitalinkin. Mutta en kyllä koskaan pitänyt siitä esiintymisestä ja ehkä siitä on jäänyt jonkinlainen lukko. Joskus vielä.

Hyväntekeväisyys
Tehdä jotain konkreettista hyväntekeväisyystyötä, eli toisin sanoen saavuttaa sellainen tila elämässä, että se on mahdollista. Rahan antaminen järjestöille ei ole ihan sama asia, haluaisin itse konkreettisesti osallistua antamalla aikaani ja panostani.

Jalkaterätatuointi
Mulla on useampi tatuointi hankittavien listalla, mutta mikään muu ei päässyt bucket listille. Tämä pääsi siksi, koska toinen jalkateräni on tatuoitu ja se sattui sen verran kovasti (yksi kivuliaimpia paikkoja tatuoida), että se toisen jalkaterän tatuoiminen on odottanut aika monta vuotta. Lehmällehän siis täytyisi saada kaveriksi lammas toiseen jalkaan. Joku päivä vielä!

New York
New Yorkissa ei mikään muu ole vetänyt puoleensa koskaan kuin ne ihanat kadut, joissa asuntojen ulko-ovelle noustaan muutama porras kadulta. En tiedä miksi juuri nämä kadut näillä portailla viehättää valtavasti, mutta niin ovat tehneet siitä asti kun olen niitä joskus teini-iässä jossain tv-ohjelmassa bongaillut. Todennäköisesti Sinkkuelämää-sarjassa.

YouTube
Tehdä jotakin videosarjaa YouTuben puolelle. Todennäköisesti se olisi jotakin mielenterveyteen liittyvää.

Oma tarina
Kertoa oma tarinani joskus ihan kokonaan. Ei pelkästään palasia sieltä täältä, varoen ja kulmia hioten ja muita ihmisiä suojellen. Vaan ihan kokonaan. Sellaisena kuin se on. Ei pelkästään terapeutille, vaan koko maailmalle.


Parasta tässä listassa on se, että yksikään näistä kohdista ei ole mahdoton. Jotkut odottaa aikaansa ja toisia voi alkaa napsia listalta yli vaikka heti. Ensimmäisenä siitä saa vetää yli Toscanan ja Dolomiitit, sen jälkeen valaat ja lentokoneen.

Seuraavaa ei vielä tiedä. Se on sitten se, mitä mieli eniten halajaa.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Yhdeksän kautta yhdeksän


Punnitsin tämän tekstin julkaisemista suhteellisen paljon, sillä nimenomaan stigman ja niiden asioiden vuoksi, joista tässä kerron, voisi tämä potentiaalisesti kääntyä nopeasti itseäni vastaan. En myöskään pidä ajatuksesta, että oman rajatilani esilletuomisesta voisi olla jotain haittaa toisille rajatiloille. Mutta sitten mietin sitä, että julkaisen tai en, niin rajatilani on silti olemassa ja se on silti sellainen, jollaiseksi sen tässä kuvaan. Sama se on siis puhua siitä ääneen, kun todellisuudessa mitään salaisuuksia itselläni ei juuri ole. Ihan jokaiseen yksityiskohtaan en toki tässä mene, mutta kahden kesken voin mahdollisesti niitäkin raottaa, sillä olen pitkälti avoin kirja.

Haluan korostaa sitä, että tämä on vain oma kokemukseni aiheesta, eikä tarkoita sitä, että jokainen meistä olisi samanlainen. Niin nimenomaan ei ole.

Epävakaa persoonallisuushäiriö sisältää kaksi erilaista alatyyppiä, joista toinen on impulsiivinen häiriötyyppi ja toinen rajatilatyyppi. Ihmisellä voi olla näiden sekoitus tai selkeästi vain toinen ja monesti diagnosoidaan pelkkä epävakaa. Itse olen selkeästi rajatilatyyppi ja tämän diagnoosinkin siis sain (vihdoin) vuonna 2017. Saadakseen tuon diagnoosin täytyy diagnostisista kriteereistä luonnollisestikin täyttyä kaikki oleellinen. Itselläni kriteereistä täyttyy kaikki yhdeksän ja ajattelin niiden kautta avata omaa häiriötäni vähän laajemmin. Diagnoosia varten tarvitaan toki muutakin kuin pelkästään kriteerien täyttyminen ja niistä tulee keskustella psykiatrin kanssa.


Persoonallisuushäiriöhän on siis häiriö persoonallisuudessa, tarkoittaen sitä, että se on osa sinua ja sen kanssa elää joka päivä. Se ei ole jotain, mikä tulisi kylään vain toisinaan, vaan se on läsnä koko ajan. Oireiden voimakkuus onneksi vaihtelee ja sanovat myös, että iän myötä se saattaa helpottaa muutoinkin. Itselläni oireiden voimakkuus on riippuvainen ympärillä olevista ihmissuhteista ja niiden laadusta ja niissä tapahtuvista asioista, sekä muutoin ympäristöstäni ja niistä tekijöistä, jotka elämän mielekkyyteen tai ikävyyteen vaikuttavat. Rajatilahan nimenomaan reagoi ympäristöönsä ja se sanelee pitkälti sen, millaista elämä on. Esimerkiksi tällä hetkellä oma rajatilani on hanskassa, sillä sen eteen on tehty paljon konkreettisia asioita (kuten vaikka tämä muutto, mikä oli koko mielenterveydelle tärkeä). Olen lisäksi jatkuvassa keskusteluyhteydessä tähän puoleen itsessäni ja näin voin ikäänkuin neuvotella rajatilani kanssa. Silti se toki näkyy ihan päivittäisessä arjessa mielialojen nopeana vaihteluna ja siinä, miten voimakkaita tunteet ylipäätään on, plus se näyttäytyy silloin tällöin keskusteluissa ihmisten kanssa tai muutoin ihmissuhteissa.

Ennen kuin mennään oireisiin, laitan tähän vielä varmuudeksi trigger-varoituksen niille, jotka sellaista saattavat kaivata. Sisältää siis rehellistä kuvausta oireilusta.


1. Kiihkeitä yrityksiä välttyä todelliselta tai kuvitellulta hylätyksi tulemiselta

Itselläni on ollut aina menettämisen pelkoa ja se on välillä riistäytynyt ihan täysin käsistä. Se ei ole pelkästään pelkoa tulla hylätyksi, vaan se on menettämisen pelkoa myös muilla tavoin. Mutta hylkäämisen pelko on myös tietynlaisissa ihmissuhteissa ja etenkin niiden alkuvaiheissa (alkuvaihe saattaa kestää vuosiakin) voimakkaasti läsnä. Esimerkiksi mieheni kanssa ensimmäiset noin neljä vuotta meni siihen, että takerruin kiinni kuin iilimato, mikä on käytännössä tarkoittanut mm. sitä, että olen tarvinnut koko ajan viestejä siitä, että perille on päästy ja missä mennään milloinkin. Jos se viesti on jäänyt laittamatta vaikka töihin päästyä, ensimmäinen ajatukseni on ollut, että onnettomuus on tapahtunut ja mieheni on kuollut ja siitä on seurannut täysi paniikki.

Myöskään yksin minua ei ole voinut kovin helposti jättää, jos ollenkaan (nämä ajat on onneksi jo takanapäin). Olen myös testannut toista monella eri tavoin katsoakseni, jääkö hän siihen vai lähteekö pois.


Muissa ihmissuhteissa, etenkin seuraavassa osiossa mainittujen lempi-ihmisten kanssa, tämä pelko tulee esille ihan pienestäkin viitteestä siihen suuntaan, että kanssani ei haluttaisi olla, ei jakseta puhua, jätetään vastaamatta viestiin jne. Kaikki vivahteet hylkäämisen suuntaan eivät siis ole oikeasti todellisia, vaan sitä vain odottaa menettämistä koko ajan tapahtuvaksi ja siksi sitä alitajuisesti etsii siitä merkkejä. Rajatilat myös monesti onnistuvat tällä karkottamaan ihmisen läheltään pois ja näin saavat aikaan juurikin sen, mitä eniten pelkäävät. Se on minusta hirveän surullista, koska se pelko on niin suurta ja kipu siitä toisen pois lähtemisestä on aivan järjetön. Lisäksi joka kerta, kun joku lähtee, vahvistuu oma virheellinen käsitys omasta arvottomuudesta. Omallekin kohdalle näitä kipeitä menetyksiä mahtuu, joskin ne ovat olleet aina jotain muita kuin romanttisia suhteita (joista olen lähtenyt aina itse). Olen onnistunut työntämään pois ihmisiä intensiivisyydelläni ja jatkuvalla pelkäämiselläni. Tai lähinnä sillä, miten se jatkuva pelkääminen saa käyttäytymään. Näitä todellisia ja epätodellisia hylkäämisiä on siis koitettu estää hyvin moninaisin keinoin. Olen tehnyt kaikenlaista enemmän tai vähemmän kaistapäistä pitääkseni toisen siinä, ja niitä olen tehnyt ihan jo pienestä pitäen.


2. Epävakaita ja intensiivisiä ihmissuhteita, joita luonnehtii äärimmäisen ihannoinnin ja vähättelyn vaihtelu

Tämä liittyy itselläni vahvasti lempi-ihmiseen (favorite person, fp). Kirjoitin asiasta kuvauksen aiemmin tekstissä Rysähdyksiä ja lempi-ihmisiä, jonka kirjoitin sen jälkeen, kun olin diagnoosini saanut. Itselläni epävakaat ja intensiiviset ihmissuhteet, joissa toinen on minusta joko maailman ihanin tai maailman kamalin, on siis pääasiassa juurikin niitä ihmissuhteita lempi-ihmisen kanssa. Lempi-ihminen on ollut aikuisiällä lähes poikkeuksetta miespuolinen, joskus romanttinen mutta usein ei. Lapsena se saattoi olla myös tyttö, ja olikin. Näissä ihmissuhteissa rajatila pääsee oireilemaan ihan koko kirjossaan ja se kyllä näkyy, kuuluu ja tuntuu. Itselleni lempi-ihminen on lähes aina haitallinen asia ja syyt sille löytyy tuosta ylle linkkaamastani asiaa käsittelevästä tekstistä.


Tähän liittyy myös ns. splitting, jolle ei taida suomen kielessä olla edes omaa sanaansa, koska se ei ole vain sitä mustavalkoista ajattelua. Rajatilalle splittaaminen tarkoittaa sitä, että voit tykätä ihmisestä aivan valtavasti, mutta jos hän tekee jotakin mikä aiheuttaa itsessä vastustusreaktion (koska sitä ei ehkä jollain tasolla ymmärrä, se sattuu, se tuntuu henkilökohtaiselta hyökkäykseltä, kokee olonsa petetyksi, he muuttavat mielensä jossain valtavan tärkeässä asiassa tai eivät vain yhtäkkiä ole sellaisia ihmisiä, joiksi heitä luulit), sinä splittaat hänet ja yhtäkkiä kaikki lämpimät tunteet ihmistä kohtaan on kuolleet. Se on tahatonta, se on itsensä suojelemista, se on kuin painaisi katkaisijan toiseen asentoon. Naps, ja se on siinä. Olen aikoinaan sanonut heipat monelle läheiselle ihmissuhteelle tämän vuoksi, joista jotkin on palautuneet jonkin ajan päästä, jotkin pidemmän ajan päästä ja toiset ei koskaan. Harvoin olen jäänyt harmittelemaan jälkikäteen näistä mitään.


Syyt splittaamiselle voivat olla moninaiset ja siihen riittää pelkkä uhka jostakin, väärinkäsitys tai muu, jolloin mitään todellista tarvetta sille ei edes ollut. Mutta koska se on kuitenkin automaatio ja tapahtuu nopeimmillaan sekunnin murto-osassa, ei sitä ehdi edes aina tajuta, kun se on jo tapahtunut.

Splittaaminen on asia, johon en itse pysty yhä edelleenkään vaikuttamaan, mutta olen huomannut että pystyn siitä usein palautumaan taas normaaliin sillä, että näen vaivaa sen eteen ja keskustelen asianomaisen kanssa ja ehkä sitä kautta ne lämpimät tunteetkin sieltä herää taas. Aina en jaksa nähdä vaivaa. Nykyisin tiedän jo aika hyvin millaisista asioista tämä tulee tapahtumaan ja ehdin monesti vain todeta, että voit pojat, tässä sitä taas mennään. Tilanteen korjaaminen vaatii kuitenkin itseltä valtavasti, jotta siinä tilassa haluaisi edes mitään yrittää. Olet täysin välinpitämätön tai tunnet vain kiukkua tai ärsytystä. Näissä tilanteissa punnitaan yleensä vahvasti se, kuinka tärkeässä asemassa kyseinen ihminen on ollut ennen tätä tapahtumaa ja/tai kuinka näkyvästi hän on elämässä. Mutta ei näilläkään ole aina väliä. Joskus ei vain jaksa. Tälläkin hetkellä splitattuna on yksi ihminen ja se on ollut siellä jo jonkin aikaa, enkä ole asian eteen tehnyt mitään. En vain ole jaksanut nähdä vaivaa/kokenut sitä vaivan arvoiseksi. Aiemmin olen vain poistanut tällaiset ihmiset elämästä kokonaan, eikä se vaatisi edelleenkään itseltäni yhtään mitään, mutta nykyisin sentään koitan olla hieman aikuisempi ja ns. toimia terveemmällä tavalla. Joskus onnistun tosi hienosti ja voin itselleni antaa taputukset selkään ja joskus sitten taas en tee asioille mitään. Se, kun ei tee mitään, on se puoliväli, josta on sentään mahdollisuus vielä palata ajan myötä normaaliin. Mutta enemmän haluaisin kuitenkin pyrkiä siihen, jossa voisin niitä taputuksia itseltäni ansaita.


3. Identiteettihäiriö: merkittävästi ja jatkuvasti epävakaa minäkuva tai kokemus itsestä

Identiteetistä tai sen puutteesta olen kirjoittanut blogissa useat kerrat, esimerkiksi marraskuun lopulla tekstissä Palanen sun persoonaa. Oma identiteettini on aina ollut pakenevaa sorttia ja alati muuttuvaa. Diagnoosin kautta opin sen itsessäni hyväksymään ja olen kääntänyt sen osittain jopa voimavaraksi; voin olla ihan mitä vain haluan ja milloin vain haluan, eikä minua rajoita enää yksikään lokero, joihin joskus aikoinaan tykkäsin itseni survoa kerta toisensa jälkeen ollakseni edes jonkinlainen. Enää en asiasta kärsi, joskin silti on yhä edelleen kiva huomata kun itsessään näkeekin palasia aivan siitä sisäsyntyisestä identiteetistä. On asioita, jotka eivät ole muuttuneet sitten lapsuuden, ja sitten on vain vaiheita, jotka ovat olleet totta jonkin aikaa, mutta lopulta eivät enää. 35-vuotiaalla Heidillä on täten enemmän yhteistä 10-vuotiaan Heidin kanssa kuin vaikka 30-vuotiaan Heidin kanssa. Pitäisikin aina osata katsoa sinne kauas asti, jotta muistaa kuka on, silloin kun sen tarpeelliseksi kokee muistaa. Ne parikymmentä vuotta siinä välissä ei kerro minusta lopulta yhtään mitään.


4. Impulsiivisuus ainakin kahdella potentiaalisella itselle vahingollisella alueella (esim. tuhlaaminen, seksi, kemiallisten aineiden käyttö, holtiton liikennekäyttäytyminen, ahmiminen).

Olen kautta aikain tehnyt asioita miettimättä seurauksia tai seurauksista välittämättä. Itselleni on aina ollut myös helppo lähteä ihmissuhteista, asunnoista, kaupungeista, työpaikoista, jopa maista. Olen joskus ala-asteikäisenä tehnyt myös laittomuuksia ja asioita, joiden ajatteleminenkin kirpaisee nykyisin.

Raha on asia, jonka arvoa en ole tosissani koskaan ymmärtänyt, enkä ymmärrä edelleenkään. En tiedä mikä on kallis ja mikä halpa, en tiedä mitä ruoka maksaa, paljonko meidän taloudessa menee kuukaudessa ostoksiin rahaa, en muista meidän vuokran määrää, en osaa ajatella ja suunnitella raha-asioita pitkällä tähtäimellä ja jos jotakin olen halunnut, olen sen ostanut eikä sen hinnalla ole ollut mitään merkitystä. Tähän liittyy myös paikoin impulsiivisuutta. Esimerkiksi (huonon) vuoden 2017 kuudesta tatuoinnista tuli usea otettua lähinnä pahaa oloa paikkaamaan ja päätöksiä niiden suhteen tehtiin myös lennosta. Olen silti onnekseni tarkka mitä iholleni otan vaikka se tapahtuisikin impulsiivisesti, ja tuskin koskaan joudun yhtäkään tatuointia siksi katumaan. Tatuointien ottaminen on silti rahan käyttämistä, eikä ihan pientä sellaista.


Toinen selkeä asia on ruoka. En monesti pysty vastustamaan herkkuja ja voin siksi syödä niitä joka päivä. Tämä näyttäytyy lähinnä niin, että kun idean jostakin tietystä herkusta saan päähäni, mihin riittää vaikka sen vilahtaminen telkkarissa tai joku mainitsee siitä ääneen, en pysty sitä vastustamaan kuin harvoin. Voin käydä itseni kanssa keskustelua siitä vaikka kuinka paljon, jopa tuntikausia, mutta lopulta annan periksi kun en vain saa ajatusta päästäni pois. Tämä on yksi syy miksi hiljattain käydyissä verikokeissa oli ensimmäistä kertaa kolesteroli koholla. Nyt pitäisi tehdä muutoksia, mutta toiveet sen suhteen ei ole kovin korkealla. Koska haluan syödä herkkuni ja saada sen nautintoni siitä. Elämästäni löytyy myös hetkiä, kun olen ahminut ja oksentanut, koska en ole millään lailla kyennyt vastustamaan herkkua. Joskus se oli suklaata, joskus proteiinipatukoita. Nuo ajat on onneksi takanapäin ja silloisiin elämäntilanteisiin liittyi paljon muitakin syitä kuin pelkkä impulsiivisuus. Nykyisin nautin herkkuhetkeni lähes poikkeuksetta hyvällä omallatunnolla, enkä pidä asiaa lopulta mitenkään hankalana. Paitsi se kolesteroli...

Ylipäätään haluan palkkion heti, oli kyse oikeastaan mistä tahansa, johon voin vain itse jotenkin vaikuttaa. Syön mieluummin heti puolikkaan suklaapatukan kuin huomenna niitä kasapäin (ja itken sitten huomenna kun olisin halunnut niitä kasapäin silti). Jos haluan jotakin, haluan sen heti enkä saa siitä itseäni puhuttua pois kuin hyvin harvoin. Oikeastaan missään asiassa en kykene pitkän tähtäimen suunnitelmiin, ellei se ole olosuhteiden puolesta jotenkin pakollista. Jos ei ole, niin asioiden on tapahduttava nopeasti ja kaikki muu saattaa olla sen rinnalla toissijaista. Siltikin se selkeästi haitallinen impulsiivisuus liittyy osallani huonoihin aikoihin ja rahaa en käytä välinpitämättömästi kuin niinä aikoina. Käytän sitä yhä impulsiivisesti, jos koen jotain ehdottomasti tarvitsevani tai haluavani, mutta vain siksi, koska en yksinkertaisesti hahmota rahan pidempiaikaista tarvetta. Yli varojeni en käytä, mutta saatan varata kaikenlaista reissua ja muuta, joihin ei välttämättä sitten h-hetkellä olisikaan oikein varaa. Tämä johtuu ihan siitä suunnitelukyvyn puutteesta ja kokonaistilanteen hahmottamiskyvyn heikkoudesta. En kertakaikkiaan osaa tällaista yksinkertaista asiaa ja tunnen siksi oloni välillä aivan kyvyttömäksi olemaan aikuinen, mutta en häpeä sitä myöntää. Tällaista tämä välillä on.

Huomattavasti impulsiivisempi olisin, jos kukaan ei olisi jarruttelemassa. Onneksi on. Olenkin oppinut kysymään mieheltä, että mikä kannattaa ja mikä ei. Yleensä kuuntelen. :)


5. Toistuva itsetuhoinen käytös, siihen viittaavat eleet tai uhkaukset tai itsensä viiltely ym. vahingoittaminen

Olen jo ala-asteikäisenä ollut tietoinen itsemurhasta ja sen tekotavoista. Kerran sanoin silloiselle parhaalle ystävälleni, että olen joskus tehnyt jo hirttosilmukan valmiiksi. Oikeasti en koskaan sellaista tehnyt, mutta itsemurha oli käsitteenä tuttu jo varhain ja pidin sitä keinona päästä pois, jos ei vain enää jaksa. En niinkään vaihtoehtona omalle kohdalleni, vaan yleisesti tiedostin sen sellaiseksi.

11-vuotiaana kirjoittamassani päiväkirjassa lukee, että olen itseäni lyönyt päähän rangaistukseksi siitä, että en kirjoittanut päiväkirjaa tarpeeksi usein. 15-vuotiaana kuljin ulkona ja mietin syitä, miksi elää. Nukahdin samalla reissulla metsään mättäälle. Mitään sen konkreettisempaa ei koskaan kuitenkaan ollut. Itseni vahingoittaminen onkin ollut läsnä lähinnä ahmimisen tai syömättömyyden kautta ja nämäkin on ollut vasta aikuisiän juttuja. Pitkään syömättömyys oli yksi keinoista, joilla saatoin kontrolloida edes jotakin, kun kaikki muu tuntui olevan kaaoksessa. Kun tapahtui jotain mille en mitään voinut, päätin, että no en sitten syö mitään. Nämä olivat tosin ihan päivän tai parin mittaisia kausia ja niissä oli kyse nimenomaan siitä kontrollista, eikä niinkään itsensä vahingoittamisesta, vaikka se tottakai sitäkin samalla on.


Uhkasin ensimmäistä kertaa viedä itseltäni hengen aikuisiällä. Siitä meni vielä muutama vuosi eteenpäin kun otin ensimmäistä kertaa veitsen käteen ja viilsin. Se oli monisyinen reaktio erääseen hankalaan ihmissuhteeseen (silloinen lempi-ihminen), enkä tehnyt sitä siksi, että olisin halunnut kuolla, eikä tekovälinekään olisi ollut siihen tarkoitukseen sopiva. Toistin tuon lopulta viisi eri kertaa suhteellisen lyhyen ajan sisällä ja sitten aloin herätä siihen, että asiat eivät ole nyt kovin hyvin, eikä tuo kyseinen ihmissuhde ollut hyväksi. Viiltely jäi, kun ihmissuhde jäi taakse. Tuo vuosi oli kokonaisuudessaan hyvin hankala (2017). Silloin PTSD laukaisi masennuksen ja masennuksen kanssa rajatila on vähän kehno yhdistelmä.

70-80 % kaikista rajatiloista yrittää joskus itsemurhaa ja 8-10 % rajatiloista sillä tavalla täältä lähtee. Luvut on ihan valtavan korkeita, mutta ymmärrettäviä. Rajatilat elää niin vereslihalla koko ajan, jolloin jokainen liike, kosketus ja tunnetila polttaa toisinaan aivan sietämättömästi. Kun sattuu, tuntuu kuin palaisi elävältä.


6. Affektiivinen epävakaus, joka johtuu mielialan merkittävästä reaktiivisuudesta (esim. intensiivinen jaksoittainen dysforia, ärtyneisyys tai ahdistuneisuus, joka kestää tavallisesti muutamia tunteja ja vain harvoin muutamaa päivää kauemmin)

Tämä on sitä mun normaalia elämää. Se on vuoristorataa ihan päivän tai muutaman tunninkin sisällä ja siihen voi vaikuttaa mikä asia vain, koska tahansa. Mitä paremmalla tolalla elämä noin niin kuin muuten on, sitä enemmän näihin on kuitenkin kontrollia. Silloin ihan kaikki asiat eivät pääse aivan niin pinnan alle, eivätkä mielialat vaihtele niin laajalla skaalalla. Mutta ärtyneisyys on valitettavasti sellainen, jota voin vain harvoin hallita. Se tuntuu repivän väkisin itsensä ihosta läpi.



7. Krooniset tyhjyyden tuntemukset

Mulla on ihan aina, jo lapsesta pitäen, ollut tyhjä kolo sisällä ja olen sitä koittanut täyttää ihan millä vain mahdollisella, siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta kuin hetkeksi kerrallaan. Tuo tyhjyys tuntuu raastavalta kaipaukselta, ilman, että sitä kykenee oikein kohdistamaan yhtään mihinkään. Ja se on aina olemassa, enemmän tai vähemmän. Tämän vuoksi olen myös ajautunut tilanteisiin, joihin ei olisi koskaan pitänyt ajautua ja niistä kannan mukanani mm. PTSD:tä.


8. Asiaankuulumaton, voimakas suuttumus tai vaikeus kontrolloida suuttumusta (esim. toistuva äkkipikaisuus, jatkuva vihaisuus, toistuva tappeleminen)

Kuten yllä jo sanoinkin, ärtyneisyys on sellainen asia, jota voin valitettavasti vain harvoin hallita. Nykyisellään tosissani suutun harvoin, onneksi, ja siihen vaikuttaa jälleen se miten hyvässä paikassa olen itseni kanssa ja miten miellyttävää elämä noin yleisesti on, sekä tietysti se, kuka kiukun aiheuttaa. Jokainen ei pääse niin voimakkaasti ihon alle, jotta edes jaksaisin reagoida. Mutta silloin harvoin kun olen oikeasti suuttunut ja vihainen, joskus splittaamisen seurauksena, olen puhtaasti jäätä. Olen sellainen, jonka kanssa en itse haluaisi koskaan joutua tekemisiin, niin kylmä, että ikkunat menee huuruun myös keskellä kesää. Yleensä tällainen tapahtuu kyllä aiheesta, mutta noin niin kuin muutoin oma kykyni hallita kiukkua on vaikeimmin kontrolloitavia oireitani, eikä sen iskiessä ole väliä keitä on ympärillä ja kuinka julkisella paikalla on. Ja jos joku oikein provosoi, erityisesti jos hyppii niin sanotusti naamalle (ihan fyysisesti siis), saattaa se vaatia aivan kaiken minusta, jotta en siihen vastaa. Tuollainen noin lähelle tuleminen on jollain tasolla aina myös uhkaavaa, ja siihen reagoi minusta varmasti myös PTSD.

Joskus muinoin olen myös paiskonut tavaroita kiukuspäissäni. Etenkin puhelin on kokenut kovia. Olen ollut myös suhteessa, jossa noin viimeisen vuoden ajan olin jatkuvasti vihainen.


9. Hetkellinen stressiin liittyvä paranoidinen ajattelu tai vakava dissosiatiivinen oireilu

Olen onnistunut kerran lietsomaan itselleni aivan hirveän stressin puhumalla rumasti itseäni kohtaan ja sen seurauksena kuullut ääniä, jotka ovat käskeneet tekemään varsin ikäviä asioita. Itselleni, siis. Muutoinkin suuressa stressissä saatan kuulla mm. kuiskuttelua tai liikuskelua, mutta kun niiden syyt ymmärtää, ei ne pelota enää toisella kertaa yhtä kovin kuin ensimmäisellä. Tuona ensimmäisenä kertana olin töissä ja pakenin työpaikan alakertaan itkemään ja heijaamaan itseäni. Pelästyin siis aika kovasti. Varasin seuraavana päivänä ajan psykiatrille, jonka kanssa puhuttiin asia läpi ja sille saatiin selitys. Enkä ole muuten sen jälkeen puhunut itselleni enää rumasti, jotta sitä ei tapahtuisi uudelleen. Lempeällä puheella olen päässyt sitten taas valtavan pitkälle ihan koko elämää ajatellen.


Dissosiointi taas on tuttua melkein koko elämän mitalta. Pisin jakso löytyy teini-iältä, jolloin en tuntenut itseäni peilistä pariin kuukauteen, enkä kokenut eläväni oikein tässä elämässä. Kuvailin sitä silloin sanoilla paikalla, mutta en läsnä. Se oli hämmentävää ja pelottavaa, jonka aikana halusin vain nukkua, koska elämää ei ollut mieluisa katsella ja kokea ikään kuin kalvon läpi. Kävin sitä lääkärissäkin itkemässä, jossa suljettiin verikokeella sairauksia pois ja kun mitään ei löytynyt, todettiin lopuksi, että no teineillä on kai joskus tuollaista.

No ei muuten varmasti ollut.


Nykyisin dissosioin lähinnä jonkin sellaisen tapahtuman seurauksena, jolloin on riskinä, että sattuu. Tai jos sattui jo. Sitten en taas tunnista itseäni peilistä ja oman peilikuvan katsominen saattaa olla silloin jopa pelottavaa. Se on kuin katsoisit täysin vierasta ihmistä syvälle silmiin ihan siinä nenäsi edessä ja se tuntuu aina jotenkin pahaenteiseltä kun se vieras tuijottaa samaan intensiiviseen tapaan takaisin. Välillä hyppään itseni ulkopuolelle katsomaan jostain katonrajasta mitä teen, oma puhe tuntuu oudolta ja elelen kuin jossain kuplassa, jossa ei ihan pääse todellisuutta koskemaan, mutta silti joutuu siinä elämään. Toisinaan koko kehoni lakkaa tuntemasta. Se on paikoin hankalaa, mutta jotenkin sitäkin on oppinut sietämään. Oma disso-oireeni on kuitenkin suhteellisen lievää vielä siihen nähden, millaista se joillakin saattaa olla. Dissojaksoni kestävät yleensä muutamasta päivästä pariin viikkoon. Yksi pitkäaikainen oire tosin on välillä ihan yksinäänkin päällä, ja se on sitä, että en oikein tunnista vasenta kättäni omakseni. Tätä on vaikea selittää, mutta on kuin vasemman käteni ja aivojeni väliltä olisi yhteys melkein poikki. Kun muinoin sain migreeneitä, se yhteys meni silloin aina kokonaan poikki. Käteni ei ollut minun ollenkaan ja tämän huomaa siis vain sitä kättä katsoessa. Sitä katsoessa tuntuu aivan samalta, kuin katsoisi jonkun toisen kättä.

Dissosiointi on itselläni myös voimakkaasti PTSD:n oire ja siinä se tulee esille hieman eri syistä ja eri tavoin, mutta osittain oireet ja triggerit ovat keskenään samoja.

Diagnostiset kriteerit: Käypä hoito


Rajatilaan liittyy vahva stigma ja olen monesti törmännyt internetissä juttuihin, joissa meidät kaikki niputetaan pahoiksi ihmisiksi, jopa itse paholaisiksi. Useimmiten rajatilasta puhutaan niin, että me ollaan manipuloivia ja huomionhakuisia hulluja. Tämän vuoksi esimerkiksi psykiatrini suositteli välttämään asiasta puhumista työpaikalla, koska tapauksia oli, joissa asiat ovat menneet sen jälkeen hyvin hankaliksi. On olemassa myös lääkäreitä, jotka pitävät meitä niin hankalina, etteivät halua meitä hoitaa. Itse en ole tällaiseen törmännyt enkä ole henkilökohtaisesti saanut koskaan asiatonta kohtelua rajatilani vuoksi, mutta näitä juttuja kuulee mm. vertaistukiryhmissä. En tiedä onko Suomessa tällaista syrjintää, mutta muualla maailmassa on kyllä, esim. USA ja UK. Ja kun jatkuvasti saa lukea ja kuulla tuntemattomien suusta sitä, kuinka pahoja kuulemma ollaan, moni meistä alkaa siihen uskoa itsekin. Monella meistä on ihan tarpeeksi kurja olla ilman sitäkin taakkaa ja osataan kyllä ruoskia ja haukkua itseämme ilman ulkopuolistakin apua. Ja kun kyse on tilasta, jossa itsemurhayritysten määrä on 70-80 %, ei paholaiseksi väittäminen siihen asiaan ainakaan auta.

Todellisuudessa meistä tuskin on pahoja kuitenkaan yhtään sen suurempi osa kuin muistakaan ihmisistä ja vastapainoksi rajatilat on monesti aivan valtavan empaattisia ja kaikista välittäviä ihmisiä. Me rakastutaan helposti ja rakastetaan täysillä. Huomiota en itse ainakaan kaipaa nykyisin laisinkaan yhtään mistään muualta kuin mieheltäni (tarvitsen sitä häneltä tosin aika paljon), plus sitten mahdolliselta lempi-ihmiseltä, jollaista minulla ei enää ole, eikä toivottavasti enää koskaan tulekaan. Mitkään seuraajien, kavereiden tai tykkääjien määrät ei kiinnosta laisinkaan, päinvastoin. Manipulointiväite taas on yksi ikävimmistä, koska moni meistä sanoo, ettei tee sitä ollenkaan. Ne, jotka sitä tekee, eivät tee sitä koskaan pahuuttaan tai edes tiedostaen, vaan se on reaktio pelkoon. Menettämisen pelon sijaan menettämisen kauhu saattaisi tosin olla sille kuvaavampi termi.


Rajatilapersoonallisuushäiriö näkyy useimmiten/helpoiten ihmissuhteissa ja meitä on sellaisiakin, joilla ei ole siksi kumppania tai yhtään ystävää. Itsellänikin rajatila näkyy siis ihmissuhteissa, mutta mulla on myös ihmissuhteita, joissa se ei näy ollenkaan. Normaalitkin sellaiset on siis ihan mahdollisia, vaikka moni meistä murehtii tuleeko niistä koskaan yhtään mitään. Sen lisäksi olen ollut naimisissa useamman vuoden, mitä saatetaan pitää jonkinlaisena saavutuksena sitäkin, sillä se on asia, josta moni rajatiloista vain haaveilee. Ei me olla helppoja kumppaneita ja alkuun saatetaan olla jopa hyvin hankalia. Kumppanin täytyykin olla varsin erityislaatuinen, jotta hän siihen vierelle jää. Hänen täytyy olla ainakin vahva, huojumaton, älykäs, valmis asettamaan rajoja ja aina halukas oppimaan, ymmärtämään ja tukemaan.

Minusta jokaisella rajatilalla on silti myös vastuu omasta tilastaan, koska tämän kanssa voi saada koko elämänsä sekaisin. Ihan viimeistään siinä vaiheessa, kun se alkaa vaikuttaa muidenkin elämään, täytyy mielestäni hakea apua. Minusta ei ole reilua koskaan sanoa, että minkäs teet kun olen tällainen enkä muuksi muutu. Koska muuttuminen on mahdollista, vähintään siinä määrin, että oireilu voi lieventyä ja sen kanssa voi elää aivan erinomaista elämää. On totta, että ei voitu vaikuttaa siihen, että meille tällainen tuli, mutta olisi valetta väittää, etteikö meidän omalla vastuulla olisi sitä koittaa korjata. Jos jonkin neuvon toisille rajatiloille antaisinkin, sanoisin, että selvitä rajatilasta(si) kaikki mahdollinen ja opi tuntemaan se läpikotaisin. Silloin luot sen kanssa keskusteluyhteyden ja se mahdollistaa sen, että saat siitä aina enemmän otetta. Terapiaa suosittelen myös lämpimästi ja sille täytyy olla avoin. Ylipäätään kaikelainen tietoisuuden lisääminen asiasta lisää sitä, että ote on enemmän itsellä ja vähemmän sairaudella.

You can. <3 

Vaikka rajatiloilla onkin samanlaiset kriteerit ja oireilut pääpiirteittäin, et silti ole tavannut kaikkia kun olet tavannut yhden. Meistä jokainen on erilainen ja oireilut tulee esille eri tavoin, erilaisissa tilanteissa. Rajatila voi haitata ihan jokaista päivää ja estää normaalin elämän, tai sitten se voi olla tällainen kuin itselläni on, eli että sen kanssa tulee toimeen yleensä erinomaisesti, vaikka se elämässä tuntuukin. Oma rajatilani on paha vain kun asiat ovat hirveän huonosti ja silloinkin se vaatii sen jonkin tietynlaisen ihmissuhteen (lempi-ihminen) siihen asioita lietsomaan. Se kyllä hyvinäkin aikoina säännöllisesti kertoo korvaani ties minkälaisia tarinoita, mutta monesti tiedän sen valehtelevan ja jos en tiedä, tarkistan asioiden laidan toisaalta. Se on vähän kuin toinen persoona minussa, jonka kanssa täytyy välillä ihan istua alas ja käydä keskustelua, vaikka ihan yhteistä persoonaa ollaankin. Neuvottelen sen kanssa erilaisista asioista ja pidän sen kurissa, jottei se pääse hyppimään seinille. Joskus annan sille enemmän tilaa ja joskus vähemmän. Pelkkä huono asiahan se ei ole, vaan on siinä hyvääkin. Mutta jos voisin valita, niin olisin toki valinnut elämän ilman tätä(kin). Koska sen käänteinen puoli on aina se, missä mikään ei ole helppoa ja tunteet sattuu.


Tällaista rajatila on minulle. Tätä ja paljon muuta, joita näihin diagnostisiin kriteereihin ei mahtunut. Se on myös esimerkiksi sitä (kuten kuvassa yllä sanotaan), että aikaa ei hahmota yhtenä jatkuvana asiana, vaan se koostuu osista ja vaiheista, joiden välissä ei ole mitään. Se on myös sitä, että kun on jotain mieletöntä kokenut ja tuntenut, sitä ei pysty enää jälkikäteen tuntemaan, vaan tunnemuisto katoaa ihan totaalisesti. Asiat yhä tietää, mutta niitä ei pysty tuntemaan ja se on joskus kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Rajatilaan liittyy kaikenlaisia kiemuroita ja ulottuvuuksia, joita en välttämättä osaa koskaan edes selittää.

Se monella tapaa on kuin aikuisen sisällä elelevä, aikuisen asioilla maustettu esiteini, jonka hormonit sinkoilevat joka paikkaan ja tekee teinistä ns. hankalan. Sitähän rajatila isoksi osaksi on ja siksi sitä ei voi teini-ikäisellä diagnosoidakaan. Koska jokaisen teinin elämään kuuluu tällainen vaihe, enemmän tai vähemmän.

Joillain meistä se teini vaan jää asumaan meihin ja tuo teini tarvitsee paljon rakkautta, rajoja, pysyvyyttä ja tukea. Ja mitä enemmän teini niitä saa, sitä paremmin hän voi.

Sitä vakaampi hän on.