perjantai 23. marraskuuta 2018

Palanen sun persoonaa


Laitoin eilen Instagramin tarinoihin videoita aiheesta identiteetti ja persoonallisuus, ja miten se näyttäytyy omassa elämässäni. Aihe herätti aika kivasti keskustelua ja sen kirvoittamana ajattelin tänne blogiin jäsennellä aiheesta myös tekstin. Toisaalta en tiedä onko tätä fiksua edes kirjoittaa, mutta päätin antaa mennä. Teen paljon työtä stigman vähentämiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi ja toivon, että tämä ei kääntyisi itseään vastaan. Mutta ihan aina haluan olla rehellinen ja päätin sitä olla nyt myös tässä.

Yksi rajatilan diagnostisista kriteereistä on:

 Identiteettihäiriö: merkittävästi ja jatkuvasti epävakaa minäkuva tai kokemus itsestä

Tämä on omassa elämässäni näytellyt suurta osaa ainakin teini-ikäisestä asti. Olen kokenut myös kärsineeni tästä huomattavasti ja asiaa on sivuttu täällä blogissa useampaan kertaan. On ollut turhauttavaa kun koskaan ei keksi kuka on, mitä haluaa, missä haluaa olla ja vaikka mitä mieltä on asioista. Ja heti kun luulee tietävänsä, se muuttuukin taas. Vasta diagnoosin jälkeen ymmärsin miksi näin on ja sitä kautta saatoin sen myös vihdoin hyväksyä itsessäni. Kääntää osittain jopa voimavaraksi.

Teini-iässä en ollut oikein mitään mieltä asioista, en nähnyt asioita tarpeeksi tarkasti ollakseni niistä jotain mieltä. Siksi onkin varsin hassua, että yläasteella minusta kirjoitettiin kronikkaan, että omien mielipiteidensä valtias. Vaan en koskaan ollut. Olin pääasiassa vain toisten ihmisten mielipiteiden valtias, jotka olin omakseni muilta ottanut. Tämä koski kaikkea vähemmän tärkeästä tärkeämpään, kuten kuka on sun lemppari Spice Girlseistä tai kuka on susta meidän luokan nätein tyttö. Mm. nämä mielipiteet varastin muilta. Itse en osannut edes yrittää valita, ennen kuin joku teki sen puolestani ja sitten saatoin julistaa olevani sitä mieltä. Ne asiat, joista itse tykkäsin ihan itsenäni, oli asioita jotka herätti niin huomattavasti tunteita, että niitä en voinut olla huomaamatta. Kuten että Bruce Willis on ihana tai Formula 1 on parasta. Kaikki muu oli jonkun toisen keksimää. Nykyisin sentään omaan ihan omia mielipiteitä.

Se, mikä ainakin osalle meistä rajatiloista on tyypillistä on se, että meillä on tavallaan monta persoonaa (ei siis oikeasti, vaan tavallaan), sillä sopeudutaan ja muokataan itseämme koko ajan sopivaksi kulloiseenkin ympäristöön ja toiseen ihmiseen. Tähän vaikuttaa mm. oma senhetkinen tunnetila ja vaikka nukutut tunnit. Jos olen itse kovin väsynyt tai uupunut, en jaksa olla yhtään mitään. Jos olen energinen ja iloinen, voin olla ihan mitä vain. On lopulta vaikea tietää miten suuri osa itsestä on ihan sitä ominta persoonaa ja mikä luotua. Toisaalta kaikki niistä on sitten taas ihan yhtä paljon omaa itseä. Siitä itsestä vain riittää moneksi - vaikka muille jakaa. Aivan kirjaimellisesti. 


Siihen aivan todelliseen omaan itseeni pääsen käsiksi oikeastaan miettimällä kuka olin ennen kuin tulin teini-ikään, ja mitkä asiat on sieltä asti kantaneet mukanaan tähän päivään asti. Niitä on mm. jo lapsena aloitettu valokuvaus, piirtäminen, kirjoittaminen, luominen, luonnossa liikkuminen jne. Nämä on olleet pysyviä ja siten ovat osa omaa identiteettiäni tänä päivänä. Muutoin on ollut vain kasa vaiheita, joita olen sinä hetkenä kuuluttanut totuuksina, mutta jotka ovat kuitenkin matkalla jo moneen kertaan muuttuneet. Ne ovat olleet reaktioita kulloiseenkin ympäristöön ja siinä olleisiin ihmisiin.

Selkeää on se, että itsessäni asuu kaksi puolta, persoonaa, joista molemmat ovat sen viisikymmentä prosenttia. Toinen niistä on intensiivisempi ja sen tarpeet huutaa kovempaa, mutta keinot niiden tarpeiden tyydyttämiseen on myös yleisesti haitallisempia. Olen tuon puolen itsestäni nimennyt Lauraksi. Nimi tulee Laura Palmerin salaisesta päiväkirjasta, josta kirjoitin omaan päiväkirjaani jo kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Minussa asuva Laura on hyvin paljon samanlainen kuin Laura Palmer, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. 


Heidi on se järkevä aikuinen, joka osaa tehdä hyviä valintoja ja joka haluaa rutiineita ja kaikinpuolin hyvää elämää, tietää mikä on itselle hyväksi ja pitää niistä asioista kiinni. Laura taas on liian aikaisin aikuistunut kaltoinkohdeltu varhaisteini, jolla ei ole keinoja käsitellä sitä kaikkea myllerrystä, mitä sisällä on ja siksi saattaa joutua ongelmiin. Laura on impulsiivinen, reilusti dark & twisted, pahimmillaan itsetuhoinen. Se voi siis mennä välillä rumaksi, jos Heidin ote ei ole astetta vahvempi. Ja siihen pyritään aina. Laura ei kuitenkaan ole pelkästään huono puoli, vaan osaa olla myös hauska ja hyvää seuraa ja niin iso osa minusta, että senkin tarpeita täytyy välillä tyydyttää. Muuten muutun levottomaksi, jos en saa sitä välillä päästää ulos.


Näistä kahdesta persoonan puolesta saa muut oman muokatun versionsa. Ei ole kahta ihmistä, joiden kanssa olisin samanlainen. Kukaan ei voi tavallaan tuntea minua kokonaan, koska yksi ihminen saa minusta pääasiassa yhden version. Mies toki näkee vähän useampaa puolta minusta, mutta ei hänkään näe sitten taas sitä mikä olen kun olen kaksin jonkun tietyn toisen ihmisen seurassa. Tämän vuoksi olen myös onnistunut saamaan ympärilleni varsin kirjavan ystäväjoukon. Sieltä löytyy hiljaista ja äänekästä, nuorta ja vanhempaa, miestä ja naista, vähän hullua ja tasaisempaa tyyppiä, kilttejä ja tuhmia tyttöjä ja poikia. Ja jokainen näistä saa sen version minusta, mikä on sopiva juuri hänen kanssaan. Toisten kanssa se on puhtaasti Heidi ilman Lauraa, toisten kanssa molempia, toisten kanssa Laurakin saa vähän riekkua enemmän välillä. Aivan kaikista kotoisimmillani olen heidän kanssa, joiden kanssa nämä kaksi on vähintään tasapainossa, ja joiden kanssa Lauraa ei tarvitse kokonaan laittaa piiloon. Haastavinta on silloin, kun samassa huoneessa on useampia näistä ystävistä samaan aikaan, yksi vähän joka lokerosta. Silloin en tiedä miten olisin, ja menen vähän lukkoon. Tunnun tällöin tuovan esille enemmän kilttiä ja hiljaisempaa, koska sen kestää kaikki, kun taas äänekästä ja kahelia, kiroilevaakin, ei jokainen jaksaisi katsella. 

Tämä persoonan sovittaminen toisen persoonaan on automaattista, eikä sitä tarvitse yleensä mitenkään miettiä. Se vaikuttaa selkeästi myös mm. puhe- ja erityisesti kirjoitustyyliin. Jokaisen ystäväni kanssa minulla on erilainen kirjoitustyyli, kirjoituspersoona, ja tämä määräytyy sen toisen ihmisen persoonan mukaan. Tavallaan nappaan sieltä piirteitä itselleni, sillä toisten ihmisten ja ympäristön piirteistä ja palasista minut on ylipäätään rakennettu. Niitä piirteitä on hyvinkin yksityiskohtaisia käytetystä kielestä ja sen tyylistä, murteesta, pilkuista, pisteistä, hymiöistä ja isoista ja pienistä alkukirjaimista lähtien. Tämä hioituu ajan kuluessa niiden kanssa, joiden kanssa keskustelee enemmän.

Itseäni fiksummassa seurassa olen oikeastaan aina tuntenut pientä ahdistusta, vaikka toisaalta sitten taas se on ihmisryhmä, jonka seuraan mielelläni hakeudun. Siinä on se ongelma, että en pysty millään vastaamaan samaan tapaan heille, koska en ole yhtä fiksu. Ja minun kohtalaisen mustavalkoisessa maailmassani se tarkoittaa sitä, että jos en voi olla yhtä fiksu niin sittenhän olen lähinnä tyhmä. Se on paikka jossa ei mielellään olisi, mutta olen oppinut sietämään sitä ja olemaan tässäkin itselleni armollisempi. Mm. avioliittoni on ollut hyvä siedätin tähän. 

Toisten ystävien kanssa kasvokkain keskustellessa otan käyttöön heidän tietynlaiset äänensävynsä ja tavan puhua yleensäkin. Toisilla ei ole niin voimakasta omaa tyyliä, jolloin puhun miten sitten puhunkin. Joskus nappaan murteita niin, että kanssaolijatkin hämmentyy. Kun Savossa kassaneiti kysyi jotakin murteella vääntäen, väänsin takaisin niin, että mieheni hämmentyi, että kuka oikein olen ja mitä olen tehnyt hänen vaimolleen. En itse edes huomaa tätä. Tämä oli kuitenkin aivan vakioilmiö Kuopiossa asuessa, paikallisten kanssa puhuessa ja asioidessa. 

Yleensä nämä piirteet on kuitenkin sellaisia, että niitä alkaa napata vasta joskus pidemmän ajan kuluttua, ja sitä ennen on lähinnä ollut jollain oletuspersoonalla siinä tilanteessa mukana. Joskus taas tämä piirteiden nappaaminen toiselta tapahtuu hieman liian nopeasti omaan makuuni. Sitä saattaa törmätä johonkin tuttuun ja hänen uuteen naisystäväänsä ja parin minuutin päästä huomaa nauravansa aivan kuten tämä nainen, jota ei edes vielä tunne. Se saattaa jopa hävettää vähän, sillä jos toinen sen huomaa, voi siitä helposti kuvitella että tahallaan lähdin toista matkimaan. Tiedä vaikka ajattelisi, että koittaisin hänen nauruaan pilkata. Tässä tapauksessa nauru oli minusta kuitenkin vain jotenkin ilahduttava. Hetkessä se olikin sitten jo minun nauruni, enkä enää tiennyt miten nauroin ennen sitä, jotta olisin voinut vaihtaa takaisin omaani. Vai oliko sekään omani?


Vaikka nappaankin toisilta piirteitä persoonaani, identifioidun silti voimakkaimmin tietynlaisiin ihmisiin. Jotkin piirteet, vaikka varastettuja olisikin, tuntuu eniten omilta. Vaikka osaan olla mitä vain, niin hyvin vähän olen lopulta esimerkiksi rauhallinen, hyväpuheinen ja siisti. Omimmalta tuntuu kun on suorapuheisessa, vähän kahelissa seurassa, jossa kirosanat paikoin lentelee ja saa nauraa epäsoveliaasti. Ne on hetkiä, jolloin ei tarvitse koskaan tuntea olevansa luodussa persoonassa, vaan kaikki tapahtuu luonnostaan. Ehkä siis olen itsekin oikeasti aika suorapuheinen, kirosanoja käyttävä, kaheli ja ei-niin-naisellisesti naurava. 

Ainakin tällä hetkellä, tässä paikassa. Huomenna voi kai kaikki olla taas toisin.


Tällaisesta lukeminen on varmaan joidenkin mielestä varsin kummallista ja voisin kuvitella, että kaikki eivät tätä välttämättä hyvällä katso ja voivat jopa tuomita. Jotkut ystävistäni varmasti vahtaavat tämän luettuaan tapaani kirjoittaa tai puhua ja olla, ainakin jonkin aikaa. Mutta kuten alussa sanoin, olen tämän itse saanut käännettyä voimavaraksikin. Tämän vuoksi osaan olla ihmiselle tarvittaessa juuri oikeanlainen, olen joku jolle on pitkälti ihan aina ihmisten ollut helppo puhua. Kuka tahansa voi minusta löytää ystävän ja minä voin löytää ystävän kenestä tahansa. Kaikki on vain kemiaa ja oikeastaan millään muulla ei ole sen lisäksi väliä, koska minä kyllä sovitan persoonani sopivaksi sinun omaasi, jos tahtotila siihen on olemassa. Saat olla minkä näköinen, kokoinen tai ikäinen tahansa ja lupaan, että saat uniikin version minusta, jota kukaan toinen tuskin koskaan näkee siten kuin sinä. Se minä, joka siinä hetkessä on sun kanssa, on vain sun. Olen isoksi osaksi reaktio siihen, kuka sinä olet. Ja jos satun olemaan sinusta mahtava, niin olen sitä siksi, koska sinäkin olet.

Jotkut ehkä näkee tämän niin, että tavallaan ns. aitoa minua ei ole olemassakaan, koska se, miten minut on rakennettu, on muiden tekosia ja alati muuttuvaa. Mutta toisaalta tämän voi ajatella myös niin että ne, joilla ei ole omaa vahvaa identiteettiä, ovat aidoimmillaan juurikin silloin kun ovat keränneet palasia sieltä täältä ja koristelleet niillä itsensä niin, että kykenevät olemaan ja elämään mahdollisimman täysillä, kohdaten mahdollisimman monen ihmisen henkilökohtaisella tasolla ja aivan pinnan alta asti. Eikö se, jos jokin, ole lopulta sitä kaikista aidointa? Että on rehellisesti tässä, viis siitä mistä varaosat on hankittu. Niine osineen istuu rehellisesti toisen edessä juuri niin kuin molemmille on paras. Tuntea yhteenkuuluvuutta, suoda se toiselle myös ja luvata, että ihan aina ymmärtää, mitä ikinä toinen sanookin, tuntee tai kokee. Olla paras mahdollinen ihminen ihmiselle. Ei se ole epäaitoa. Se on joskus uuvuttavaa, mutta ei koskaan epäaitoa. 

Koska se mistä se kaikki tulee, on aina puhtaasti sydämestä ja tunteiden kautta. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Viimeksi minä...


(Kirjoitettu viime yönä.)

Viimeksi minä ilahduin…

...tänään illalla, kun puhelimeen kilahti viesti siitä, että jokin juoksutaho Ruotsissa oli ihastunut täällä paikalliselta maratonilta ottamiini kuviin ja kysyi, saako julkaista niitä heidän jossain omassa lehdessään mainiten tietysti kuvaajan nimen kuvien yhteydessä. Luonnollisestikin sanoin kyllä, ja lähettävät myös lehden tänne nähtäväksi. Aika kivaa!

Ei maraton- vaan SwimRun-kuvauskeikalta aiemmin

Viimeksi minä harmistuin…

...kun en saanut erästä haluamaani työtä. Ei sillä, että mitään työtä olisi tarjollakaan ollut, mutta on olemassa töitä joita enemmän kuin mielelläni tekisin ja lähestyn sellaisia firmoja oma-alotteisesti. Tämä työn puute on jokapäiväinen stressi tällä hetkellä itselleni. Kaikki muu on kohdillaan, vain tämä yksi, suhteellisen suuri asia, ei ole sillä tolalla kuin se saisi olla. Ja koska edelleen voimani on rajalliset, pettymysten jälkeen aina vähäisemmät, sitä vähemmän kykenen koko ajan asian eteen tekemään. Mutta uskon silti, että löydän vielä jotain erityisen siistiä. Mitä tahansa työtä en enää suostu tekemään, vaikka kokemusta on vaikka mistä, kivastakin. Erityisesti kuitenkin mielenterveyteni vuoksi pitäydyn nyt alassani. Ja ylipäätään sen vuoksi, että valmistuin viime vuonna elämäni ensimmäiseen ammattiini ja maksoin siitä koulusta itseni ja äitini kipeäksi. Sitäpaitsi nimenomaan sillä saralla täällä on minulle markkinat ja ihan oikea tarvekin. Harmi vaan, että yllättävän usea tuntuu sanovan, että haluavat palkata ja sitten sen jälkeen ei kuulukaan enää mitään. Näin on käynyt jo kahdesti. On jo luvattu ja sitten vain kadottu.

Viimeksi minä päätin… 

...että nyt loppui suklaan mussuttaminen. Päätös on toistaiseksi pitänyt kaksi päivää. Viime viikon maanantaina tein saman päätöksen. Sen nyt vaan jostain syystä joutui tekemään taas uudemman kerran.

p.s. Oispa suklaata.

Viimeksi minä innostuin… 

...pari päivää sitten, kun päätin että joku päivä vielä lennän ystäväni kanssa Kanadaan katsomaan suuria puita ja sitä odotellessa löytyi Helsingistä tatuointitapahtuma, jonne ensi vuonna mennään yhdessä. Olisipa jo maaliskuu!


Viimeksi minä itkin… 

...tänään. Itken pitkälti joka päivä, milloin mistäkin. Harvemmin siksi, että olisi niin kurja olla, mutta toki sitäkin joskus. Yleensä kuitenkin vaikka siksi, kun katson esimerkiksi videota valaista. Mun suurin unelmani taitaa olla se, että näen joskus valaita jossain luonnon vesissä. Norjassa, todennäköisesti. Sinne joskus katsomaan niitä ja itkemään. Varmaan menee huutoparkumisen puolelle, mutta sillä mennään.

Viimeksi itkin kuitenkin tänään illalla elokuvissa Bohemian Rhapsody- elokuvaa katsellessa. Mieletön.

Viimeksi minä kokeilin jotain uutta… 

...tänään? Eilen? Edellispäivänä? En ole ihan varma, mutta pitkälti joka päivä tässä tulee kokeiltua jotain uutta, kun on muuttanut vieraaseen ympäristöön, vieraan kielen keskelle. Uuden kokeileminen on aina kivaa ja kehittävää. Ehkä konkreettisin esimerkki tähän aiheeseen tulee mieleen kuitenkin parin viikon takaa, kun olin normaalia kävelylenkkiäni tekemässä metsässä ja vastaan tuli neljä lammasta, jotka eivät siis olleet siellä missä niiden piti olla. Päätin ottaa missiokseni viedä ne takaisin kotiinsa, missä kuitenkin epäonnistuin, mutta siinä välissä opin ainakin sen miten lampaisiin saa liikettä ja miten niitä kannattaa paimentaa. Tehokkaasti paimensin ne jonkun toisen pihalle heidän vaivoikseen ja siten saatoin itse jatkaa matkaa kotiin ennen kuin metsään tuli pimeä.


Viimeksi minä nauroin… 

...tänään elokuvissa ainakin ja miehen kanssa hassutellessa. Mutta se, että naurattaisi oikein kunnolla, on sellaisia hetkiä mitä on oikeasti aika harvoin. Jos puhutaan siis oikein sellaisesta, että ei meinaa saada naurua loppumaan ja vatsaan sattuu, posket särkee ja meinaa lirahtaa pöksyyn. Niitä sellaisia hepuleita saisi olla ainakin yksi viikkoon, mutta enemmänkin niitä tuntuu olevan yksi puoleen vuoteen, jos sitäkään. Olen huomannut, että vaikka pidänkin kaikenlaisesta hassuttelusta, läpän heitosta ja hyvästä huumorista (tilanteesta riippuen joko äärimmäisen tyhmistä tai sitten fiksuista jutuista), niin olen lopulta aika vakava luonteeltani ja iloiseksi ja kuplivaksi minua ei kai kukaan koskaan luonnehtisi.

Yleisesti ottaen olisi kiva nauraa enemmän. Mutta kun ei naurata. Useimmin nauruni on sitä, että hymähdän. Toki silloin mulla on kivaa, joten tässä tuskin mitään ongelmaa on.

Viimeksi minä sairastuin…

...borrelioosiin yli kuukausi sitten, mikä katosi parin viikon antibioottikuurilla. Punkin puremajälki on edelleen ihossa ja taitaa olla vielä pitkään, kun mulla tuntuu kaikki jäljet iholla säilyvän melkein ikuisesti.

Paitsi viiltojäljet. Ja hyvä niin.


Viimeksi minä tappelin…

...tänään Instagramin kanssa. Halusin tehdä videoita Instagramin tarinoihin, mutta ei onnistunut, kiitos maailmanlaajuisten ongelmien. Sitkeästi yritin parikin tuntia.

Viimeksi minä tilasin… 

...nenärenkaan, minkä pitäisi saapua pian. Olen jo pidempään tahtonut kokeilla rengasta tuohon lävistykseeni ja kohta toivottavasti pääsen kokeilemaan. En tiedä tykkäänkö ennen kuin kokeilen. En tiennyt tykkäänkö koko lävistyksestä ennen kuin sen otin. Tykkäsin. Tykkään.

Viimeksi minä ihastuin… 

...viikonloppuna. Ihastun helposti ja kehen vain. Naiseen, mieheen, tavalla tai toisella. Nyt viikonloppuna palan sydäntäni vei meillä kyläilemässä ollut mieheni pappa.


Viimeksi minä jännitin…

...tänään, kun ei tiennyt ehditäänkö ennen leffan alkua saliin asti. Lippujonoa oli yllättäen ulos asti ja salissa pyöri poikkeuksellisesti trailerit jo etuajassa. Valot sammui kun etsittiin paikkaa ja elokuva alkoi kun saatiin pyllyt penkkiin.

Viimeksi minä suutuin… 

...varmaan melkein kolme kuukautta sitten, jos puhutaan ihan oikeasti suuttumisesta. Saatan pettyä ja saatan kiukustua ja kiukutella, mutta kunnolla suutun harvemmin. Tuolloin suutuin ihmiselle, joka kohteli minua huonosti ties kuinka monennen kerran, mutta mitä en enää sietänyt. Winning.

Viimeksi minä hämmästyin… 

...ihmisten loputtomasta typeryydestä, todennäköisesti. Esimerkkejä löytyy oikeastaan mistä tahansa kommenttikentästä, mihin tahansa uutiseen tai muuhun juttuun liittyen. Onneksi Facebookissa on nykyisin nauramisreagointimahdollisuus. Käytän sitä säälimättömästi kommenttikentissä suunnilleen joka päivä. Eikä tämän pitäisi hämmästyttää enää, mutta aina löytyy yksi sellainen kommentti, mitä ei osannut odottaa. Aivan käsittämättömiä ovat joidenkin ihmisten aivoitukset ja tarpeet sanoa asioita ääneen.


Viimeksi minä herkuttelin… 

...mm. suklaalla viiikonloppuna. Yllättäen. Ettei suklaaelimeni pääse kuihtumaan. Pitää ruokkia sitä säännöllisesti.

Viimeksi minä ostin… 

...sellaisen paperisen jouluvalotähtijutun ikkunaan, jos sitä nenärengasta ei lasketa. Muita jouluasioita ei olekaan, vaikka tykkään niistä. Mutta en edes tiedä vielä vietetäänkö joulua tänä vuonna. Viime jouluna piti viettää jonkinlainen, mutta suunnitelmat muuttuivat. Joulu on mulle kai kaikista ristiriitaisin asia koko maailmassa. En osaa suhtautua siihen, koska en tiedä mitä tunnen sen suhteen. Olen ollut jouluja yksin, olen ollut viettämättä sitä useana vuonna, olen joskus ostanut kuusen ja koristellut sen, laittanut lahjoja kuusen alle, tehnyt jouluruokia. Ja taas seuraavana vuonna hypännyt koko asian yli. Viettäisin sitä varmasti jos puoliso olisi jouluihminen, mutta kun ei ole sekään. Ja sitten en vain tiedä miten olla ja mitä tuntea. Asiaan liittyy niin paljon kaikenlaista henkilökohtaista, että ehkä ne jää joskus tulevaisuudessa terapeutin kanssa taas pohdittavaksi. Lumiukko-elokuvan katson kyllä silti tänäkin vuonna. Vaikka en tiedä mikä on sekään tunne, mikä sitä katsoessa tulee.

Viimeksi minä yllätyin… 

...kun sain miespuoliselta tutulta yhtäkkiä kuvan hänen takapuolestaan. Ei ollut iloinen yllätys se, ei.

Viimeksi minä hymyilin… 

...varmaankin jollekin meme-kuvalle ennen kuin aloitin tämän tekstin. Erityisesti mielenterveyteen liittyvät memet on lähellä sydäntä. Parhaat on juurikin niitä. Etenkin rajatilasta saa revittyä jos jonkinlaista hauskuutta.


Viimeksi minä juhlin…

...suklaatauon loppumista syömällä suklaata?

Viimeksi minä kuuntelin… 

...autossa tänään SpringsteenFM:ää, kuinkas muuten. Kotona televisiota, mikä on päällä tälläkin hetkellä kellon ollessa puoli kolme aamuyöstä.

Viimeksi minä luovutin… 

...tavoitteestani oppia puhumaan sujuvaa ruotsia. Tämä oli pakollinen ja pelkästään hyvä luovuttaminen, sillä kun kerta toisensa jälkeen itki sitä, miten ei opi ja miten kaikki sanat vain katoaa päästä hetken kuluttua pois, oli aika katsoa tavoitteita realistisemmin ja olla itselleen armollisempi. Ymmärtää, että aivoni eivät ole kuin useamman, koska PTSD on niitä muuttanut. Siksi en voi vaatia itseltäni sitä, mitä useammat voivat itseltään vaatia. Laskin siis vaatimuksiani kielen oppimisen suhteen sille tasolle, että yritän nyt oppia mahdollisimman paljon, jotta ymmärrän aina enemmän. Tämä vaatimustason lasku johti siihen, että kertaakaan ei ole enää tarvinnut itkeä kieltä opiskellessa ja samalla se toi rentoutta omaan kanssakäymiseen ruotsinkielisten kanssa, koska poissa oli paine siitä, että minun olisi kieltä puhuttava. Tämän vuoksi olen keskustellut paikallisten kanssa niin suomeksi kuin englanniksikin tilanteissa, joissa aiemmin olisin ollut jossain piilossa hiljaa ja toivonut, että kukaan ei minulle puhuisi.

Toisaalta olen myös voinut käyttää ruotsia tilanteessa, jossa osaan sitä vain yhden sanan, enkä enää etukäteen pelännyt sitä, että kun siitä seuraa keskustelua, en osaa mitään. Se ei haitannut. Menin miehen luo, sanoin ruotsiksi tässä ja ojensin metallisen kepin, joka oli telineestä pudonnut jota hän siinä uudelleen kasasi ja jota hän ei nähnyt ennen kuin menin sen hänelle ojentamaan. Mies puhui ja mietti ääneen mistä se on irronnut ja vaikka en osannut muuta sanoa, sain jotenkin osoitettua mihin se kuuluu ja kuinka se sinne kuuluu, koska minä olin nähnyt mistä se putosikin. Teline tuli korjattua ja mies tuskin edes tiesi, etten puhunut ruotsia, vaikka vain sen yhden sanan sanoin.

Iso voitto. Kun enää ei tarvitse ottaa paineita. Enää ei ole pakko osata. Kunhan ymmärtää jotain, eikä pelkää, vaikkei lopulta ymmärtäisi juuri mitään.


Viimeksi minä matkustin… 

...Ahvenanmaan sisällä. Pitkälti jokaisena viikonloppuna mennään tutkimaan jokin uusi paikka, uusi luontoreitti ja uudet maisemat. Niitä täällä tuntuu riittävän valtavasti, vaikka muutoin mikään suuri paikka tämä ei olekaan. Välimatkat on niin lyhyitä, että minne tahansa näistä saarista on helppo tehdä päiväreissuja. Viime viikonloppuna käytiin Prästössä, jossa on jos jonkinlaista historiaa hautausmaineen. Kuoleman saareksikin sitä on joskus kutsuttu.

Viimeksi minä hämmennyin… 

...kun kävelin tiettyyn huoneeseen asunnossa, ja valot ei syttyneetkään automaattisesti. Eteisessä meillä on liiketunnistinvalo, samoin kun kylpyhuoneessa. Siihen tottuu niin, että sitä kävelee monesti makuuhuoneeseen, olohuoneeseen tai keittiöön ja ihmettelee, että mikä nyt on, kun valoja ei tule.

Lisäksi hämmennyin tietysti siitä tuttavani takapuolikuvasta. MIKSI.

Viimeksi minä pelkäsin…

...mitäpä en, ja milloin en pelkäisi. Elämä on mulle aika pelottavaa, kiitos PTSD:n (tai lähinnä siihen johtaneiden asioiden), mutta onneksi tiedostan yleensä sen mikä on todellista riskiä ja mikä ei, sekä kykenen miettimään niiden todennäköisyyksiä. Siten pystyn tekemään asioita pelosta huolimatta. Olen myös kova puskemaan pelkoa päin, mikä on ollut varsin hyvä ominaisuus, sillä siten olen saanut monet pelot lievitettyä jättimäisistä siedettäviksi.

Viimeksi minä rukoilin…

...varmaan joskus lapsena. Koskaan en ole kylläkään mihinkään rukoiltavaan uskonut. Mutta onhan sitä varmaan päänsä sisällä ei-uskonnollisessa mielessä hokenut kerran jos toisenkin, että pliis pliis pliiiisss anna tämän nyt onnistua tms.

Viimeksi minä säästin... 

...lapsena tämäkin, luulen. Ehkä pupun suurempaa häkkiä varten. Se maksoi yli 500 markkaa. Sen jälkeen en ole tainnut säästellä kertaakaan. Joko vain käytän rahaa tai sitten en käytä, mutta mitään tiettyä varten en ole tainnut juuri säästellä.

Viimeksi minä ymmärsin…

...etten pääse ikinä nukkumaan, koska kello on yli kolme ja tämä on vielä kesken, enkä osaa lopettaa ennen kuin edes tämä tekstiosio on valmis.


Viimeksi minä epäonnistuin… 

...vaikka missä. En tosin muista nyt yhtään konkreettista esimerkkiä, mutta tältä tuntuu usein. Etenkin tässä työtilanteessa. Tunteesta huolimatta kaikki näistä ei ole omia epäonnistumisia siltikään. Toisaalta epäonnistumisessa ei myöskään ole mitään pahaa ja se kuuluu elämään. Lisäksi tuo työasia on kielen opiskelun ohella aihe, jossa voisin oppia antamaan itselleni vähän enemmän armoa.

Viimeksi minä opin… 

...joka päivä kasan kaikenlaista uutta. Maailmasta, ja itsestänikin. Hiljattain olen katsellut suuren määrän dokumentteja ja oppinut mm. itsemurhien syistä, erilaisista pommeista ja niiden arvostetusta irakilaisesta purkajasta, narsismin synnystä ja vaikka USA:n vankiloissa toimivien terapiaryhmien tapahtumista ja ihmiskohtaloista. Muutaman viikon päästä tuskin muistan näistä enää mitään, mutta vielä olen iloinen kaikesta uudesta tiedosta, jota olen saanut oppia.

Lisäksi opin hiljattain, että Suomessa haravoidaan kuulemma metsiä. Tätä tietoa (rake news!) tuskin unohdan koskaan.

Viimeksi minä erosin… 

...rakkaastani suklaasta sunnuntaina viimeisen palan jälkeen.

Mutta me tavataan vielä. <3


maanantai 15. lokakuuta 2018

Kuppa ja kuus muuta (eli kokemuksia Ahvenanmaan terveydenhuollosta)


No okei. Ainakin borrelioosi. Ja kuus muuta.

Kaksi viikkoa ja kolme päivää punkin puremasta, siitä elämäni ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta siis, istuin hoitajan vastaanotolla yksityisellä lääkäriasemalla. Olin ollut heihin yhteydessä jo muutama päivä pureman jälkeen, jolloin tiedustelin sähköpostitse (englanniksi) olisiko heillä tarvittaessa englanniksi tai suomeksi puhuvaa lääkäriä. Mainitsin ohimennen asiani, joka silloin oli, että saatan tarvita lääkäriä, koska pureman seudulla näkyy jonkinlaista reaktiota. Sain vastaukseksi (englanniksi) ohjeen, että voin hyvin odottaa viikon ja tarkkailla tilannetta.

Odotin viikon, jonka aikana pureman seutu näytti rauhoittuneen. Sitten aloin kuitenkin tuntea oloni vähän kuumeiseksi, mutta mitattaessa ei kuumetta kuitenkaan ollut. Ulkona yhtäkkiä hengästytti pienempikin nousu ja jalat menivät hapoille. Heräsin yöllä ja aamusta siihen, että vaatteet olivat hiestä märät. Toinen puoli naamasta tuntui hassulta. Vähän oli rytmihäiriöitä ja outoja kipuja kehossa. Ja kun sitten kaulaa rapsutellessani osui sormeni kovasti turvonneeseen imusolmukkeeseen, päätin laittaa uutta viestiä kyseiselle lääkäriasemalle, että jokohan nyt kannattaisi tulla itseään tutkituttamaan. Sanoivat, että tule. Soita. Soitin ja varasin ajan. Puhelu hoitui englanniksi hyvässä hengessä. Hihiteltiin molemmat pariin otteeseen, kun tavattiin puhelinnumeroita ja osoitteita ja henkilötunnuksia. T like what? Uhm, T like.. tractor! Kyllä, ensimmäinen t-kirjaimella alkava sana, joka englanniksi mieleeni tuli, oli siis traktori.

Ajan sain seuraavaksi aamuksi. Se annettiin hoitajalle niin, että jos jotain reseptiä tai lisätutkimusta tarvitsee, hoituu aika tarvittaessa lääkärille sitten lisäksi. Vastaanotolla ilmoittauduin englanniksi ja se hoitui hyvin. Hoitaja tuli hakemaan ruotsiksi ja kysyin häneltä talar du engelska eller finska? Johon hän vastasi puhuvansa kyllä myös suomea. Kerroin, että bra, jag talar inte svenska. Ännu. Ja tuosta noin vain hän vaihtoi suomeen ja se tuli kyllä lähes kuin äidinkielenänsä olisi sitä aina puhunut. Itsellä on näissä kohti jotenkin hirveän vaikea sitten taas puhua suomea. Yksinkertaistan omaa puhumistani aivan sinne yksinkertaisimpaan muotoon asti, ainakin aluksi. Aivan kuin en itse yhtäkkiä osaisi äidinkieltäni niin hyvin. Hän kysyy, että mikä minut on sinne vastaanotolle tuonut, ja vastaan että no, punkki. Purema. Kaksi viikkoa. On oireita. Imusolmuke. Yhteyttä näillä? Yleensä tämä helpottaa hetken päästä, mutta jostain syystä taannun hyvin yksinkertaiselle tasolle aina hetkeksi, kun tiedän että toinen vaihtoi suomeen ihan vain minun vuokseni. Koitan kai olla mahdollisimman selväsanainen, ettei toiselle olisi siitä sen suurempaa vaivaa, etten osaa itse vielä puhua ruotsia.

Hoitajan kanssa puremakohtaakin katseltiin, josta sanoin, etten itse siinä mitään sen ihmeellisempää näe. Kaikki oireet huomioonottaen hän kuitenkin oli sitä mieltä, että lääkärin olisi hyvä minut tutkia ja katsoi koneelta keitä heillä on töissä ja kuka puhuisi suomea. Sellainen löytyi, hän odotti että edellinen potilas oli poistunut, kävi kertomassa tilanteeni, palasi ja sanoi, että todennäköisesti saan antibiootit ja että lääkäri ottaa minut parin potilaan välissä vastaan. Siirryin siis taas vastaanottoon, jossa odottelin ehkä vartin, jonka jälkeen minut kutsuttiin huoneeseen. Lääkäri puhui alkuun ruotsia, mutta koska tiesin jo, että hän suomea puhuu, kysyin suomeksi, että puhut myös suomea? Tästä eteenpäin keskusteltiin suomeksi ja en olisi tiennyt, että se ei hänen äidinkielensä ole. Ehkä onkin, vaikka nimi antoi kyllä olettaa jotain muuta.

Lääkäri tutki ja katsoi myös puremakohdan, jossa hän näki borrelioosille tyypillisen rinkulan muodostumisen. Yllätyin tästä, koska en ollut itse sellaista havainnut, mutta kun hän piirsi kynällä sen reunat, näin sen itsekin kotona myöhemmin. Paikkahan siis on kyljessä ja näen sen ainoastaan peilin kautta hieman hankalasti, jolloin tämä oli mennyt itseltäni ohi. Olin myös ollut siinä uskossa, että rinkula kyllä sitten tosiaan näkyy, jos sellainen on tullakseen. En tiennyt, että se voi olla myös niin haalea, että se on vaikea havaita.

Koska punkki oli ollut ihossani kiinni 2-3 päivää ennen kuin sen huomasin (kiitos välinpitämättömän asenteeni punkkitarkastuksia kohtaan), oli riski jo senkin vuoksi suuri, sillä borrelioosi vaatii siirtyäkseen vuorokauden tai kaksi. Kaikki merkit siis olivat tässä vaiheessa selvät, eikä asiaa tarvinnut pohtia. Antibioottikuuri kirjattiin kahdeksi viikoksi ja sillä borrelioosi lähtee lähes sataprosenttisesti. Näin varhaisessa vaiheessa siis. Jos olisi päässyt myöhäisvaiheen oireiluun, olisi tilanne ollut eri. Ensisijainen antibiootti borrelioosiin ei itselleni käy, minkä tiedän siitä kun söin sitä 2009 keuhkokuumeeseen ja sain ihottumaa kyljet täyteen. Silloin se tietysti vaihdettiin toiseen. Nyt laitettiin heti kakkosvaihtoehto, minkä huonona puolena on se, että auringonvalolle ei saa altistua pitkäksi aikaa.

Kiitos ja hei, ja sitten maksamaan. Odotin kohtalaisen kokoista summaa, koska olinhan yksityisellä, nähnyt ensin hoitajan ja sitten lääkärin ja reseptikin oli kirjoitettu. Yllätyin, että summa oli vain seitsemänkymppiä. Mantereen puolella on tottunut hieman erilaisiin summiin. Tässä ei laskutettu mitään muuta kuin lääkärikäynti. Ei hoitajaa, ei reseptiä. Lisäksi sain täytettäväksi lapun, jonka voi palauttaa sinne ja summasta saa osan takaisin.

Resepti odotti viereisessä apteekissa. Tarkoitti sitä, että jollain kielellä minun pitää mennä sinne ja kertoa, että minulla on resepti siellä odottamassa. Tällaiset tilanteet on olleet itselleni vähän työn takana täällä, sillä heti alkuun, kun vielä mökillä asuttiin, jouduin kahdesti tilanteeseen, jossa minulta kaksi ihmistä odotti vastauksia ruotsiksi. Silloin en puhunut tämänkään vertaa, kun edelleenkään en juuri puhu muita kuin harjoiteltuja lauseita. Tilanteet oli minulle ahdistavia, koska en osannut sanoa edes sitä, että en osaa. Ymmärsin mitä minulta kysyttiin, mutta mitään keinoja vastata (ruotsiksi) ei ollut ja minusta tuli käsiä levittelevä ahdistunut mykkä. Koin siis oloni varsin tyhmäksi ja nurkkaan ajetuksi ja tämä vaikutti siihen, millaiseksi koko kieliasian olen täällä ylipäätään kokenut. Siksi en ole halunnut edes kassalle mennä yksin maksamaan ostoksiani, koska en ole vastaavaan tilanteeseen halunnut enää kolmatta kertaa.

Mutta nyt oli mentävä ja edellisistä kokemuksista hoitajan, lääkärin ja vastaanottovirkailijan kanssa rohkaistuneena asia ei ollut edes kovin jännä enää. Merkittävä silti, sen tiesin. Farmaseuttina oli vanhempi naishenkilö. Tervehdin ja kysyin alkuun taas ruotsiksi, että puhuuko hän englantia tai suomea, johon hän vastasi ruotsiksi ymmärtävänsä jonkin verran suomea (aivan kuten minä ruotsia). Tämä mahdollisti sen, että sain sanoa suomeksi, että minulla on resepti siellä, johon hän kysyi ruotsiksi/suomeksi, että har du ett kelakortti? Kyllähän minulla oli, annoin kortin, lääkkeet tuotiin siihen, hän varmisti ruotsiksi kuurin pituuden ja ohjeet lääkkeen ottamiseksi, ja sanoi sen varmuudeksi myös suomeksi. 14 päivää, kaksi kertaa päivässä. Sitten vain tack så mycket, hej då! 

Ja näin tämä pieni kohtaaminen mahdollisti sen, että voin jatkossa olla paljon itsenäisempi asioissa, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kielitaidosta ei etukäteen tiedä. Sitä on kuitenkin kolme mahdollista kieltä joiden kanssa kommunikoida, ja aika helposti riittää, että kaksi ihmistä ymmärtää edes vähän toisensa äidinkielestä. Vaikkei niitä puhuisikaan kuin pari sanaa. Asiat hoituu silti.

Nyt on antibiootteja takana reilut kolme päivää ja öinen hikoilu on jäänyt pois. Kestävyyskuntoa en ole päässyt testaamaan, sillä ulkona on ollut liian aurinkoista, jotta siellä voisin enemmästi liikkua. Seuraavana pilvisenä päivänä tulee testattua. Imusolmuke on vähän laskenut. Rytmihäiriöt on menneet pois. Kipeästä olosta en osaa sanoa, sillä nuo antibiootit väsyttävät siihen malliin, että koko pää on höttöä. Kolme yötä niiden kanssa ja olen yhtenä nukkunut yhdeksän tuntia, kahtena yksitoista, ja päivisin väsyttää silti. Tempur-sängystä huolimatta näin pitkät ajat taju kankaalla johtaa siihen, että niskani ja selkäni on aivan tuhannen juntturassa, enkä saa tällä hetkellä päätäni edes käännettyä normaalisti, koska sattuu ja jumittaa. Mutta ilahduttavaa on silti nukkua näin hyvin. Määrällä ei niin väliä, mutta näin sikeästi. Herään ehkä vain kolme tai neljä kertaa yössä. Normaalisti pidän hyvänä unena sitä, kun herään vain noin kymmenen kertaa, sen kahdenkymmenen sijaan. En siis oikeastaan koskaan nuku hyvin, jos mitataan ns. normaalin ihmisen mittapuulla. Nyt nukun.

Punkin taisin saada rakkaudesta eläimiin, ja todennäköisesti tänä kyseisenä päivänä,
tätä ihanuutta rapsutellessa. Samana päivänä, kun toinen pässi pukkasi takapuoleen 
mojovan mustelman. Menestyksekäs päivä. Pässin pukkaisu takalistoon ja borrelioosi.

Tämä ei ollut ensimmäinen kosketukseni terveydenhoidon palveluihin Ahvenanmaalla. Kävin myös hammaslääkärissä jo noin kuukauden päästä siitä, kun tänne oltiin tultu. Ikenessäni oli pieni patti, jonka halusin tarkistaa, koska näin suositellaan aina, jos suusta patti löytyy. Ahvenanmaallahan ei ole julkista hammashoitoa (tietyn iän jälkeen?) laisinkaan, joten kaikki tuo tapahtuu yksityisellä. Valitsin sen, jonne oli mahdollista saada aika varattua netin kautta, sillä soitteleminen paikkoihin, joista et tiedä puhutaanko yhteistä kieltä, on aina vähän epämukavaa. Ajanvarauksen jälkeen piti tulla vahvistus, mutta sitä ei koskaan tullut. Laitoin perään sähköpostia, johon ei myöskään vastattu. Löysin toisen sähköpostiosoitteen, johon laitoin jälleen viestiä, ja sitten puhelimeni soi. Heillä oli jostain syystä lähteneet vahvistukset ja sähköpostit jonnekin väärään osoitteeseen, ja siksi en ollut niitä koskaan saanut. Puhelimessa puhuttiin englantia ja saatiin varattua aika hammaslääkärille, joka puhuisi englantia. Soittivat vielä päivän päästä, että tulenko kymmentä minuuttia myöhemmin kuin alunperin oli sovittu, ja tuo toki sopi hienosti edelleen.

Paikan päällä ei tarvinnut siihen kellonaikaan vielä ilmoittautua, vaan sai suoraan istua odottamaan. Jonkin ajan päästä kutsuttiin huoneeseen ja hammaslääkäri aloitti ruotsiksi ja vaihtoi ehkä hämmentyneen ilmeeni nähdessään heti englantiin, ja kysyi mitä voivat hyväkseni tehdä. Kerroin asiani, istuin penkkiin, sain lasit silmilleni ja tilanne tutkittiin. Patti osoittautui ärtyneeksi ikeneksi, eli mitään huolta ei asiassa ollut, ja kaksi minuuttia myöhemmin olin huoneesta ulkona maksamassa. Summaksi tuli kaksikymmentä euroa. Veikkaan, että normaalisti siihen olisi mennyt enemmän, sillä vastaanotossakin tunnuttiin asiaa hieman ihmettelevän (kävi tarkistamassa hammaslääkäriltä, että onko oikeasti näin). Siispä vain kaksikymppiä köyhempänä kävelin tyytyväisenä ulos hammaslääkäristä, huojentuneena siitä, että suutani kiusasi vain ien, eikä mitään sen pahempaa.

Molemmista paikoista koen saaneeni aivan loistavaa palvelua. Itselleni tulee turvallisempi olo täällä olla, kun palvelua saa kielillä, joita minä puhun. Samaan aikaan tekisi mieli kaikille sanoa, että opettelen koko ajan ja yritän ja haluaisin jo puhua teidän omaa kieltä ja se on minulle niin vaikeaa mutta parhaani teen ja anteeksi, etten vielä osaa. 

Mutta luulen, että ei kukaan ole oikeasti pahastunut siitä, etten ole vielä osannut. Ei ole ainakaan sitä mitenkään selväksi tehnyt, että näin olisi. Kaikki ovat olleet niin kovin hymyileväisiä ja ystävällisiä. Itse itseltäni vaadin ehkä paljon enemmän. Mikä on sinänsä hassua kun ajattelee aikaa Saksassa, jossa en kieltä puhunut. En edes yrittänyt, koska en halunnut. En mistään löytänyt sitä motivaatiota, että olisin opetellut, vaikka koko kieliasia oli niin suuressa roolissa siellä aiheuttaen suurta turvattomuutta ja turhautumista. Ja nyt mietin, että minä olen paikassa, jossa jo pelkästään kunnioituksesta sen yksikielisyyttä kohtaan haluan puhua kieltä, jota täällä puhutaan, enkä haluaisi vaatia keneltäkään mitään muuta vain minun vuokseni. Joku päivä vielä.

Siihen asti toivotaan, että trendi ei lääkäriasioiden osalta mene samalla tavalla. Että ensimmäisenä kuukautena hammaslääkäri, toisena lääkäri, kolmantena.. sairaala?

Jospa ei. Koska täällä on oikeasti kivaa.


Eläimiä en jätä jatkossakaan rauhaan vaan rapsuttelen läpi kaikki, jotka rapsutuksia vain haluavat. Mutta sen opin, että punkkitarkastukseksi ei riitä nopea vilkaisu jalkoihin, vaan läpi on katsottava koko kroppa. Tarkasti. Osa punkeista on niin jumalattoman pieniä, ettei niitä meinaa edes erottaa. Mitään huonoa tuuria täällä ei ole se, että ulkona oleskelun jälkeen itsestään punkin löytää, vaan se tuntuu enemmänkin olevan sääntö kuin poikkeus. Ainakin jos miehen lenkin jälkeisiä punkkimääriä katselee. Huonoa tuuria taitaa olla vain se, että jos yksi ja ainoa punkki pääsee puremaan, niin se on juuri sellainen, joka borrelioosia kantaa. Omaa tyhmyyttä sitten taas on se, että ei tee kunnollista tarkastusta ja siten bakteerin on ylipäätänsä mahdollista siirtyä ihmiseen. Vahinko olisi eri asia, mutta tässä olin kyllä itse ihan vain tyhmä.

Kantapään kautta, kuten aina. Onneksi ei tällä kertaa tämän pahemmin. Ja loppupeleissä tämäkin on aika hassu juttu. Yksi punkki ja heti borrelioosi. Mikä tuuri! Onpahan autenttinen ja kokonaisvaltainen kokemus Ahvenanmaasta menossa.

Aikamoinen seikkailu on tämä elämä. Ja se on parasta juuri niin.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Kuppeja, sarvia ja kapuloita


Aivan odotetusti elämä täällä ei ole alkanut pelkästään kaikella sillä, mikä autuaaksi tekee ja ylimakeaa hattaraa kokijansa suuhun syöttää. Itseasiassa nämä ensimmäiset viikot on olleet aika haastavia. Osa haasteista ei tullut yllätyksenä, osa vähän enemmän. Ja koska olen ympäristöni summa ja reagoin siihen, mitä elämässäni on ja mitä siinä tapahtuu, menen tällä hetkellä välillä pitkälti pitkin seiniä. Tosin se, että reagoin ympäristööni juuri täällä Ahvenanmaalla, on myös pelkästään plussaa. Koska samalla se tarjoaa kaikesta taukoa ja parantaa.

Yllätys ei ollut se, että PTSD hieman leimahti täällä vahvemmaksi. Sen tiesin jo etukäteen. Sitä kun siirtyy tutusta ja turvallisesta jonnekin tuntemattomaan, jossa ei kieltäkään puhu, ei se suoranaisesti ruoki yleistä turvallisuudentunnetta. Huolimatta siitä, että tietyissä paikoissa sitä saattaisikin kokea olevansa enemmän turvassa kuin aikoihin. Tämä on näkynyt selvästi mm. siinä, kun lähdin yksinäni ensimmäistä kertaa metsään kävelylle, jossa ei ketään muuta missään ollut ja hiljaisuus syleili joka suunnasta. Se, että siellä ei ketään missään ole aiheuttaa sen, että skannaan ympäristöäni vieläkin kovemmin, sillä tiedän että jos siellä joku yhtäkkiä jossain olisikin, en voisi tietää millä asialla se joku siellä on ja säikähtäisin aivan valtavasti. Se on hypervirittyneisyyttä, jossa on koko ajan varpaillaan, pää pyörii ympäriinsä, säikähtää jokaista ääntä, luulee jatkuvasti silmäkulmastaan näkevänsä liikettä mitä ei ole ja näiden ansiosta vatsanpohjaa vihlaisee jatkuvalla syötöllä ja sydän hypähtelee kurkkuun. En erityisesti pidä tästä, koska se on valtavan raskasta. Hyvää siinä on se, että tiedostan mistä se johtuu ja tiedän, että mitään hätää ei minulla oikeasti ole. Siksi voin siellä metsässä olla silti. Ei se niin rentouttavaa ole kuin mitä se saisi olla, mutta yhtä kaikki koitan siitä nauttia silti, koska tiedän tykkääväni siellä olla, vaikkei se joka hetki siltä tunnukaan.

Toinen mikä PTSD:n vahvemmasta otteesta kertoo on univaikeudet ja painajaiset. Näitä ei onneksi ole kuitenkaan joka yö, eikä PTSD ole siis vallalla. En usko, että se myöskään vallalle pääsee, koska mitään todellista syytä tai tapahtumaa sillä ei ole sinne valtaan hypähtää.

On olemassa varsin selittävä ns. kuppiteoria siitä, miten PTSD-aivot kestävät stressiä. Havainnollistava kuva alla.


Kaksi ensimmäistä kuppia on ns. normaalin ihmisen aivot, jossa ensimmäisessä on päivittäinen hyvä stressi ja toiseen lisätty päivittäinen huono stressi. Nämä on siis asioita, joita jokainen joka päivä kohtaa. Tilaa jää näiden kahden jälkeen vielä reilusti kaikelle odottamattomalle ja erinäisille muille vastoinkäymisille. PTSD-aivoissa sitten taas itse PTSD lohkaisee niin suuren osan sieltä, että jokapäiväiselle huonolle stressille on paljon vähemmän tilaa kuin ns. normaalilla ihmisellä. Kuppi on jo siten aina täynnä, ja loppu läikkyy yli, kun aivot ei vain pysty käsittelemään määräänsä enempää.

Lisätään soppaan vielä rajatila, joka reagoi ympäristöönsä voimakkaasti ja jonka kokemat tunteet on potenssiin miljoona, niin kaiken keskellä tuntuu välillä, että haluaisin repiä itseni nahastani ulos koska en pysty enkä mahdu olemaan itsessäni enää.

Meillähän eletään tällä hetkellä jonkinlaista ihmeellistä aikaa, jossa saadaan pitkälti joka päivä huonoja uutisia jostain suunnasta. Oli ne sitten sovittujen asioiden peruuntumisia, yllättäviä suuria laskuja tai muuten vain niitä päivittäisiä asioita, jotka eivät vain toimi niin kuin pitäisi. Melkein joka ikinen päivä tuntuu, että taas ei mikään onnistu. Ja kun kuppi on jo valmiiksi täynnä, ei sinne yksinkertaisesti mahdu edes ne pienimmätkään jutut, kuten että ruoka jää raa'aksi, pesukone vain haisee kaikesta puhdistuksesta huolimatta tai että oltiin vahingossa tilattu väärän väriset tuolit keittiöön.

Eikä sinne varsinkaan mahdu se, että ruotsia täytyy opiskella ja että sitä teen oikeasti motivaatiolla, mutta kun en vaan opi. Yhtäkkiä on olo kuin olisi taas lapsena tekemässä matematiikan läksyjä, joita ei vaan kertakaikkiaan ymmärrä ja sitten sitä itkee turhautumisensa vuoksi, eikä sen jälkeen oppimisesta tule varmastikaan yhtään mitään. Tässäkin on otettava huomioon se, että kuppi on täynnä ja läikkyy jo valmiiksi yli. Onko siellä ylipäätään tilaa uudelle kielelle? Ainakin sen eteen joutuu tekemään kaksinverroin töitä, ellei kovemminkin. Tämän vuoksi on myös oltava itselleen armollinen, koska koen itseni helposti tyhmäksi, mutta lopulta en sille mitään voi että aivoni eivät toimi kuten normaalilla ihmisellä. Kaikenlainen uuden tiedon prosessointi, oli kyse sitten mistä vain, ja sen laittaminen muistiin on huomattavasti hankalampaa kuin ihmisillä, joiden aivot toimivat kuten kuuluukin.


Kaiken vastapainoksi on toki onni, että sitä on juuri täällä, missä ympäristö on sellainen, mikä ihan vain olemassaolollaan parantaa. Poikkeuksetta kaikkien kanssa on pystynyt kommunikoimaan englanniksi (ja suomeksikin, joskin itse preferoin englantia), eikä kieliasiakaan ole siten oikeasti ongelma. Ihmiset on ystävällisiä ja tervehtivät vastaan tullessa. Kaupoista saa selkä vääränä kantaa kaikenlaista kivaa ja maistuvaa kotiin, mitä ei mantereen puolelta löydy. On hoidettu yksi valokuvauskeikka Åland Eventille ja toinen odottaa tämän kuun lopussa. Valokuvausta tulee harrastettua myös tietysti edelleen omaksi iloksi, kun kamera kulkee mukana joka paikassa. Välillä illalla vilkaistaan ulos ja hypätään vauhdilla autoon ja matkataan katsomaan auringonlaskua yhteen lempipaikoistamme Herröskatanissa. Viikonloppuisin käydään yhdessä tutkimassa erilaisia kohteita ja liikutaan luonnossa paljon. Joskus sen seurauksena kiskotaan punkkia kyljestä yhdeltä yöllä ja pelätään borrelioosia ja joskus lähdetään pässiä karkuun, joka päätti minua pukata ihan kivalla voimalla takapuoleen, jossa vielä kahden viikon jälkeenkin on kohtalaisen kokoinen mustelma asiasta muistuttamassa.

Kuulin myös olevani saaren ainoa natiivi suomenkielinen copywriter ja minua on jo lähestytty asian tiimoilta. Teen siis töitä ainakin toistaiseksi freelancerina, erilaisia kirjoitushommia ja käännöstöitä (ja valokuvausta). Tämä on itselleni aivan unelmatila olla, kunhan siitä saa vaan säännöllisempää mitä se nyt pakostikin ainakin alkuun on.


Kuten elämällä on siis monesti tapana, on se tännekin heittänyt kapuloita rattaisiin ja jopa iskenyt sarvia kannikkaan (mikä oli minusta valtavan hauskaa kaikesta huolimatta). Mitään en helpoksi etukäteen kuvitellutkaan, joten siihen nähden tämä menee juuri niin kuin oli odotettavissakin. Kivaa toki olisi, jos pikkuhiljaa helpottaisi ja kuppi pysyisi vain täytenä, eikä ylitsevuotavana.

En siis pyydä, että ole hellä minulle, Ahvenanmaa. Ei merikään ole hellä rantakalliolle, vaan se väsymättä ja väkisin hioo siitä lopulta sileän ja kauniin.

Pyydän vain, että hio minustakin lopulta sileä ja kaunis. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Rapsutan, kosketan


Viikko takana eloa omassa kotona ja vaikka kaikenlaista vielä puuttuu, jotta tästä kunnon kodin saa rakennettua, tuntuu Ahvenanmaalla elo oikein mieleiseltä. Valinta ottaa asuinpaikaksi maaseutu keskustan sijaan oli ehkä se suurin ja tärkein valinta, joka tässä koko prosessissa tehtiin. Rauhaa, tilaa ja ihmeteltävää tänne tultiin hakemaan ja sitä kaikkea on tarjolla. Ihan yllinkyllin.

Tuolla ulkona kävellessä on tullut kovasti Saksa-ajat mieleen. Ne ajat, kun kamera kourassa käveli siellä, maaseudulla myöskin, kilometreittäin ja kuvaillen kaikkea sitä mitä vastaan tuli. Se oli se asia, miksi Saksassa oli mieluista ja se on se asia, miksi täällä on mieluista. Toki Saksassa oli mahdollisuus päästä vuorille ja seikkailuille vaikka mihin, mutta eihän se arki ollut sitä. Se arki oli siellä maaseudulla. Se oli juurikin sitä, että käveli kamera kourassa peltojen keskellä kuvaamassa lintuja ja muita eläimiä. Ja siitä pidin kaikista eniten.

Täällä tuoksuu samalta. Näyttää osittain samalta, metsää on enemmän ja pellot vihreämmät. Tonava puuttuu, mutta tilalla on loputon meri. Lintuja (lajeja) on huomattavasti vähemmän, mutta muita eläimiä on runsaasti lintujen puutetta korvaamassa. Ja näitä eläimiä pääsee rapsuttamaankin, kun kodin läheltä löytyy hevosia, lehmiä ja lampaitakin. Kauriita on myös paljon, joskaan niitä ei rapsuttamaan pääse, mutta kameralla niitäkin saa kiinni.


Täällä on samanlainen rentous ilmassa kuin Saksassakin. Ei ole kiire, elämästä ja luonnosta pysähdytään nauttimaan. Nämä (edelleen kuumat) syyspäivät muistuttavat tunnelmaltaan hyvin keskieurooppalaista sunnuntaita, ja se sopii aivan erityisesti omalle sielulleni. Tätä se on huutanut. 

Halusin saada asua jossain, missä haluan olla ulkona. Missä haluan olla jossain, näkemässä jotakin, liikkumassa ja kokemassa. Vaikka Kuopion keskustassa asuminen oli kaikin puolin kätevää ja aivan oikeasti erittäin mukavaa, oli sieltä matka luontoon ja erityisesti sen rauhaan aika pitkä. Täällä se on jo oven takana. Ja se, miten kovasti olen innostunut jälleen valokuvaamisesta kertoo omaa tarinaansa siitä, miten oikea tämä paikka minulle on ja miten tämä ympäristö toteuttaa juuri sitä haavettani paikasta, jossa haluan olla paljon ulkona. Se tarkoittaa samalla aina myös liikkumista ja se tarkoittaa sitä tässä tapauksessa myös pienen lisäpainon kanssa, kun kameraa pitkällä putkella roikottaa mukanaan (mikä ei tee niskalleni hyvää, mutta siitä viis!). Perusluonteeltanihan olen laiska enkä liiku liikkumisen ilosta, mutta nautin siitä kun sitä saa tehdä ympäristössä, jossa viihtyy erityisen hyvin ja varsinkin, kun siihen liittyy muitakin mukavia aspekteja, kuten se valokuvaus ja eläimet ylipäätään.

Tuntuu osittain siltä, että sitä on palannut jollain tavalla juurilleen. Muuttoja on takana suunnilleen yhtä monta kuin elettyjä vuosiakin, siihen mahtuu kolme maata + nyt Ahvenanmaa, ja asuinkaupunkeja on ollut lukuisia. Ne omat suosikit on lähes poikkeuksetta olleet niitä missä on eniten tilaa, vähiten ihmisiä ja hyvät mahdollisuudet liikkua luonnossa. Ainahan sitä on sanonut, että haluaisi asua maalla, mutta hirveän harvoin on sinne maalle päätynyt. Maaseutu oli lapsenakin se lempipaikka. Kaikki ne lomat mummolassa poissa omasta kohtalaisen kaoottisesta elämästä, siellä lehmien, kissojen, hevosten ja koirien keskellä, sekä luonnon ympäröimänä. Siellä olin aina onnellisin ja todennäköisesti sain siitä myös turvaa.

Ehkä saan siitä sitä edelleen, ja siksi pidän siitä. Vaikka täysin turvassa en koskaan tunne olevani (PTSD), niin vähiten mikään pelottaa silloin, kun ympärillä on pelkkää tilaa ja eläimiä, joita ystävikseni kutsun. Silloin ei ole jatkuvasti valppaana ja varpaillaan (jota valitettavasti olen ihan kotonakin aina jossain määrin, kodista riippumatta), vaan silloin minäkin rentoudun. Ja aivan kuten Lapin hiljaisuudessa, täälläkin olen kosketuksissa itseeni ja omaan sisimpääni. Siihen, kuka siellä sisälläni asuu. Pystyn kuulemaan sen, mitä se kertoo.

Toistaiseksi se kertoo tunteiden kautta sitä, että tämä oli tärkeä, oikea ja onnea tuova muutos. Kipeästi kaivattu ja juuri se peliliike mikä pitikin tehdä, jotta voin rakentaa itseni uudelleen ja pysyä mahdollisimman terveenä. 


Ahvenanmaa on juuri tarpeeksi Saksan kaltainen ollakseen juuri sen mielenterveyteen positiivisesti vaikuttavat tärkeät puolet, olematta samalla kuitenkaan yhtä kaukana, jolloin ihmisystävien luokse pääsee muutamassa hassussa tunnissa ja mukavalla matkustustyylillä. Täällä tunnen oloni jatkuvasti inspiroituneeksi ja luovaksi, ja ajatus tulevaisuudesta kuplii sisällä mukavasti kun mietin kaikkea sitä, mitä haluan ja aion vielä tehdä ja toteuttaa. 

Tästä saattaa ihan oikeasti tulla hyvä ja hieno juttu. Ihan oikeasti se voi tapahtua. 

Tuntuu hyppysissä. 

Kosketan.

torstai 23. elokuuta 2018

Nähdään


Perjantaina kuukausien prosessi tuli päätökseensä, kun sitä heräsi vihdoin muuttopäivään. Unta oli saanut sen verran vähän parina edellisenä yönä, ettei tulevaa oikein edes vielä ymmärtänyt. Odottava fiilis oli kuitenkin läsnä, joskin se siinä vaiheessa kohdistui vielä edessä oleviin konkreettisiin vaiheisiin ennen varsinaista muuttoa. Ensin tavarat, sitten loppusiivous, sitten tuntikausien ajomatka hotelliin Turkuun (jonne lopulta saavuttiin vasta puolenyön aikaan), ja vasta seuraavana aamuna matkustettiin laivalla kohti Ahvenanmaata. Ja täällä sitä ollaan, vuokramökissä yhteensä pari viikkoa ennen kuin päästään muuttamaan meidän uuteen kotiin. Alun tunnelmat Ahvenanmaasta on juuri sitä, mitä täältä odottikin. Tilaa.

Tiesin jo etukäteen, että kunhan Kuopiossa sen kotioven laittaa viimeisen kerran kiinni ja istahtaa autoon matkalle pois itselle rakkaasta kaupungista, itku siinä tulee. Pärjäsin oikeastaan aika hyvin siihen asti kunnes laitoin valtavan tärkeälle, Kuopioon jäävälle ystävälle heippa-viestiä. En meinannut enää nähdä koko puhelimen ruutua kun siinä matkalla kirjoiteltiin. Ehkä tunnin verran sitä itkua kesti ja sitten helpotti aina siihen asti kunnes häntä jälleen ajattelin, jolloin kyyneleet tulivat välittömästi takaisin näköä sumentamaan ja poskille vierimään. Onneksi mitään hyvästejä ei kuitenkaan sen koommin tarvinnut heittää, vaan riitti kun sanottiin, että nähdään. Mantereen puolella tulee kuitenkin käytyä varmasti ihan useamman kerran vuodessa, kun samassa ajassa pääsen laivalla Maarianhaminasta Turkuun kuin mitä kesti mennä Kuopiosta bussilla Helsinkiin. Esimerkiksi siellä Helsingissä tuli viime vuonna käytyä reilut viisitoista kertaa.

Ikävä jäi ystävän lisäksi myös itse Kuopiota kohtaan. Sitä ei voi millään kieltää, ja sen tiesinkin. En ole koskaan mitään muuta kuin rakastanut Kuopiota ja kaikista paikoista, joissa olen asunut, on tuo kaupunki noussut ihan kirkkaasti kärkeen. Huolimatta esimerkiksi siitä, että olen asunut lempimaassani Saksassa, ihanalla maaseudulla Tonavan varrella. Silti. Kaikkialta muualta on puuttunut jotakin, ja se on ollut ne ihmiset. Ei ehkä konkreettisesti puuttuneet, mutta kuitenkin siten, miten olen heitä kaivannut. Savolaisten keskellä on kuin olisi sylissä ollut. En usko, että mikään paikka tulee tältä osin olemaan aivan yhtä ihana ja hyvä koskaan. Kuopio oli parasta. Mutta paraskaan ei valitettavasti voi uudeksi aluksi muuttua, eikä ihminen kovin helposti voi itseään kasata siellä, missä palasiksi meni.

Kuopiossa Natunen sairastui ja kuoli. Kuopiossa ollessani isä kuoli. Kuopiossa taistelin pitkään ja hyvinkin synkissä vesissä oman mieleni kanssa. Kuopiossa koin yhden vaikeimmista ihmissuhteistani, mikä ei lakkaa kai sattumasta koskaan.

Vaan silti minä rakastin. Rakastan. Iso osa minusta toivoi, että Kuopio olisi ollut se paikka, jonne voisi jäädä. Mutta elämää tapahtui liikaa, sattui liikaa, ja se kaikki repi ne puoliksi istutetut juuret maasta irti hyvinkin varmalla otteella, pikkuhiljaa kiskoen sentti sentiltä ylemmäs. En enää tiedä tuleeko niitä pysyviä juuria oikeasti istutettua koskaan mihinkään ja koitankin nyt lähinnä vain hyväksyä itsessäni tätä levottomuuden piirrettä. Sillä vaikka kaipuuni löytää joskus jostain pysyvä koti on suuri, niin ehkä sellaista ei vain lopulta ole minulle tarkoitettu. Siinä mielessä, että se ei näin ailahtelevaiselle luonteelle vain sovi, joka itsensä peilaa niin vahvasti aina ympäristöstään, niin hyvässä kuin pahassakin. Koko tähänastinen elämä ainakin kertoo tarinaa siitä, kun takana on lukuisia eri asuntoja useissa eri kaupungeissa ja maissa. Mitään ei silti toki voi ennustaa, enkä edes yritä. Osa minusta edelleen toivoo, että jonnekin voisi joskus jäädä, mutta sitä en voi tietää meneekö siihen vuosia vai vuosikymmeniä, ja missä se paikka sitten on. Elämä lopulta näyttää, onko sitä missään. Till then tramps like us, baby we were born to run.

Kuopioon palaan vähintään käymään. Sillä välin nautin siitä, että täällä Ahvenanmaalla on tilaa hengittää, on rauhaa, eikä luonto lopu kesken vaan hämmästeltävää ja koettavaa riittää. Entuudestaan täysin uuden paikan parhaita puolia on myös se, että saan luoda itseni uudelleen juuri sellaiseksi kuin haluan ja voin vihdoin alkaa luoda, jälleen kerran, perustuksiani taas ehjäksi niiltä osin mihin säröjä ehti Kuopiossa tulla. Osa niistä on niin suuria, että taidan rakentaa ne tällä kertaa erilaisiksi. Ehkä kestävät silloin paremmin.

Rakastan uusia alkuja valtavasti, ne on yksiä lempiasioitani koko maailmassa. Mutta uusiin alkuihin liittyy aina vanhan loppu ja siitä en pidä yhtään. Onneksi tässä muutossa ei todellisuudessa tarvinnut luopua oikeastaan mistään. Pitkälti kaikkea voi helposti käydä tankkaamassa reissuilla Manner-Suomen puolella.

Aivan erityisesti niitä sinne jääneitä rakkaita. Käydä välillä täyttämässä sydän pullolleen naurua, syviä keskusteluita ja yleistä hassuttelua.

Ja ehkä vähän Fresitaakin.


Nähdään.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Parantava pohjoinen


Kolmena perättäisenä vuonna ollaan tehty reissuja pohjoiseen, kahdesti vuodessa, ja joka vuosi ne on olleet jollain lailla aivan sisuksia myöten ravisuttavia kokemuksia. Pohjoinen tuntuu olevan paikka, jossa avaan vuosikausia kestäneitä turhia lukkoja ja teen ylipäätään asioita vuosikymmentenkin tauon jälkeen. Parasta siinä on se, että sen kaiken tuo aina mukanaan kotiin, eikä se jää sinne turhautuneena pyörimään, odottamaan vierastaan taas saapuvaksi seuraavana vuonna tai seuraavalla reissulla.

En tiedä miksi pohjoinen saa minussa aikaan tällaista. Ehkä se on se rauhallisuus siellä, mikä asettautuu asumaan omiin ytimiin asti, ja sen luoma turvallisuus. Siellä on turva kokeilla asioita, luopua lukoista, antaa mennä, heittäytyä. Pieniä uusia alkuja pari kertaa vuodessa, joista pidän valtavasti erityisesti siksi, koska saan luoda itseni aina uuden alun myötä uudelleen.

Vuosien varrella olen kerännyt itselleni kasan kaikenlaisia turhia mentaalisia lukkoja, joiden olen tiedostanut olevan turhia, mutta jotka eivät silti vain aukea. Sinänsä pikkuasioita, mutta lopulta koko elämän mittakaavassa varsin rajoittavia, sillä ne tuntuvat estävän sellaisten asioiden tekemisen, joita nimenomaan haluaisi tehdä. Näitä lukkoja syntyy useimmiten suhteessa toisiin ja ne sitoutuvat paikkaan. Jos olen jo jossain luonut itseni tietynlaiseksi, tai valinnut olla tietynlainen suhteessa toiseen ihmiseen, en välttämättä saa tällaisia lukkoja auki ja muutettua itseäni ja asioita. Tämä liittynee vahvasti jälleen rajatilaan ja sen aiheuttamiin identiteettiasioihin.

Mutta Lapissa, tai Norjassa, siellä kuuluu aina kliks. Uudessa ympäristössä voin luoda itseni nopeasti toisenlaiseksi, paremmaksikin ja erityisesti vapautuneemmaksi versioksi. Harjoitella sitä siellä, tuoda se mukanani kotiin, ja pitää siitä kotonakin kiinni.


Katsoin jo jokunen kuukausi sitten Netflixistä dokumentin nimeltään Fishpeople. Se vaikutti minuun syvästi. Katsoin sitä ja itkin. Katsoin sen uudelleen saman päivän aikana, koska halusin sen miehellekin näyttää, ja itkin taas. Se oli minusta suureksi osaksi niin valtavan kaunis. Se yhteys, mikä ihmisillä veteen (siinä tapauksessa mereen) on, oli asia jonka ymmärsin, tiesin ja tunsin. Ja minä ymmärsin samassa sen, että siihen nähden miten paljon olen aina uimista rakastanut, teen sitä aivan hirveän vähän. Kirjoitin sen tavoitelistaani, johon lisään itselleni muistiin asioita joita haluan vielä joskus tehdä, saavuttaa ja kokea. Että vielä joskus minä taas uin.

Sitten tuli loma Lappiin, helleaalto ja ihanan viileä Ounasjärvi. Heitin sinne talviturkkini, joita olinkin kerännyt ylleni jo yli kymmenen vuoden ajalta. En vain saanut ravisteltua niitä pois, vaikka uimista aina kaipasinkin. Lukko oli kuitenkin vahva. Mitään kovin järjellistä syytä sille ei ole ollut, mutta silti sen avaaminen on vaatinut jotain aivan tietynlaista rohkeutta. Lapissa pystyin siihen.


Kun kävi selälleen veteen makaamaan 
ja antoi sen kannatella, 
laski korvansa pinnan alle 
ja kuunteli sitä kaikkea mitä ei kuulunut, 
mutta mikä kuitenkin äänekkäästi puhui. 
Täällä asuu onni, se sanoi. 
Ja minä laskin silmäluomeni toisiaan vasten 
ja kuuntelin sitä 
kunnes aivan varmasti tiesin, 
mistä haluan pitää kiinni
aina. 



Lapista jatkettiin lomalle Norjaan, jossa helteet jatkuivat. Jo Lapissa voivottelin shortsien puutetta, mutta siellä sellaisia ei ollut mahdollista mistään ostaa. Tähän liittyi myös yksi lukko.

Olen viimeksi pitänyt shortseja julkisesti jalassa ala-asteella. Sen jälkeen tulin liian tietoiseksi itsestäni, omista rimppakintuistani ja myöhemmällä iällä myös kaikenlaisista epätäydellisyyksistä. Tämä lukko lähti kuitenkin avautumaan Lapissa ja lopullisesti se avautui Norjassa, kun hetki ennen sulkemisaikaa hikihatussa kierrettiin muutamassa vaateliikkeessä etsimässä shortseja. Löysin niitä lopulta kolmet. Seuraavan päivän vietin yhdet niistä jalassa. Se tuntui alkuun hyvin vieraalta ja ihan oikeasti jännitti astella ne jalassa ihmisten keskellä. Hammasta purren tein sen silti ja joka askeleella siitä tuli normaalimpaa. Jokaista askelta seurasi tunne vallasta omaan itseeni ja kehooni. Otin kontrollin itselleni sillä, että laitoin ne shortsit jalkaan kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi, ja kun päätin hyväksyä itseni juuri tällaisena fyysisenä olentona kuin olen, ilman tarvetta olla mitenkään erilainen. Syleilin sitä kaikkea, ja se vastasi voimaannuttavasti. Shortsit on pysyneet jalassa kotonakin, eikä asia ole enää millään lailla ihmeellinen. Ihmeellinen on ajatus siitä, että niitä ei ole voinut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen pitää.


Ahvenanmaalle on paljon mukaan vietävää. Tämän kaiken oppimani pakkaan reppuuni ja avaan uudessa kotona taas käyttöön. Lisäksi on varmasti monia muitakin lukkoja, jotka avaamista odottaa, ja uudessa paikassa niitä saa taas lähteä raottamaan itseni uudelleen luomisen kautta.


Tämä on ensimmäinen kesä kohta vuosikymmeneen, josta nautin. Vaikka on lämpöherkälle liian kuuma, niin sekään ei nyt haittaa. Minussa on vastakuoriutuneita uusia puolia, jotka sopivat varsin sujuvasti juuri tällaiseen säähän. Ensimmäistä kertaa vähän jopa toivon, että tämä kesä ei loppuisi koskaan, jotta saisin ikuisesti uida näissä vesissä. Hetkeen ei mikään ole ollut ihan näin kaunista, kuin mitä tämä kesä on minulle jo nyt ollut.


Ja silloin mökillä Lapissa tiesi saavuttaneensa 
jonkinlaisen ylimmän onnellisuuden tilan, 
kun laittoi erikseen merkille miten hyvältä tuntui 
paljaat varpaat sujauttaa pehmeisiin lakanoihin. 
Miltä tuntui varpaissa se kaikki niitä syleilevä valloittava pehmeys, 
ja miten se vaikutti itseen. 

Ihan sielussa asti hymyilytti. 


lauantai 7. heinäkuuta 2018

Vitamin sea


Eilen paljastin Instagramin ja Facebookin puolella jo sen asian, mitä olen joutunut panttaamaan jo hyvin pitkään. Projektin ei ollut tarkoitus kestää ihan näin kauan, mutta se vei sen aikaa kun se vei. Nyt se kuitenkin tuli eilen siihen pisteeseen, että tiedon voi kertoa eteenpäin.

Meidän uusi koti on ensi kuussa Ahvenanmaalla.

Marraskuussa kirjoitin, että jokin asia oli masennuksen verhon saanut nousemaan. Jokin, minkä eteen oli itse tehnyt päätöksiä ja muutoksia, mutta että en vielä voinut asiasta valitettavasti kertoa. Ja toistan sen taas tässä, että oma (toistuva) masennukseni on sellainen, että sen syntyyn on aina jokin tilanteellinen syy, johon ei välttämättä voi vaikuttaa laisinkaan, mutta siihen, miten kauan se pysyy yllä vai pysyykö ollenkaan, voi kyetä vaikuttamaan. Kaikilla näin ei todellakaan ole.

Silloin marraskuussa kirjoitin:

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen.

Tuolloin oli elämässäni tapahtunut kaikenlaisia asioita, jotka olivat ensin pitkään tyydyttäneet sitä uutta kohti pyrkimistä, mutta jotka eivät epäonnistuessaan sitä voineetkaan pitää enää yllä. Lopulta niiden väistyminen yksi toisensa jälkeen antoi kuitenkin mahdollisuuden jonkin uuden ajattelemiselle. Ja koska seikkailut mieheni kanssa on parasta tässä maailmassa ja muutos oli hänellekin mahdollinen, oli luonnollista valita kyseinen suunta. Mikään ei minua ole enää täällä juurruttanut. On tuntunut jo pitkään, että tämä kaupunki on tarjonnut jo sen kaiken mikä sillä on ollut annettavaa ja siten on tuntunut, että täällä on ollut jumissa. Ilonpilkahdukset on olleet lähinnä muista ihmisistä riippuvaisia tai esimerkiksi reissuja Kuopiosta toisaalle, joita on tullut tehtyä aivan valtavasti. 

Enkä myöskään pidä siitä, miten tietynlainen tuuli kotipihalla ja juuri oikeanlainen hämäryys ja tuoksu ilmassa tuo välittömästi takaisin mieleen sen saman tunteen, minkä viime vuoden synkkyydessä tunsin luitani nakertavan. Se ei ole vain ikävä muisto, vaan se on myös vaarallinen. Koska se jollain kierolla tavalla aina vähän houkuttaa, ja antautuminen sille ei ehkä vaatisi kovin paljoa. Aina ei ole huono asia lähteä toisaalle myöskään työntövoimalla, vaikka vetovoima on tässä muutossa myös suuri.

Kuopio on ihana. Kuopio on hyvä. Kuopio on kaunis. Mutta Kuopio ei kertakaikkiaan enää riitä.

Kallaveden jäällä on ollut ihmisen hyvä tallustaa.

Päätyminen Ahvenanmaalle ei sitten taas ollut mikään kertapäätös. Lopulta se oli aika sattumaa ja nopea päähänpisto. Se, että se ylipäätään valikoitui, oli monen vaiheen takana.

Lähtökohta kaikelle oli se, että ympäristön on oltava sellainen, että se tarjoaa niitä mahdollisuuksia, jotka meille on tärkeitä. Näitä tekijöitä on useita, kuten esimerkiksi ilmasto, luonnon tarjoamat mahdollisuudet, ylipäätään elämisen laatu ja toki työmahdollisuudet. Oli otettava huomioon myös paikallinen mielenterveydenhoito, mikä ei kaikkialla ole niin hyvällä tolalla, sekä erilaisten tekijöiden vaikutus huonontavasti esimerkiksi PTSD:hen. Kriteerit tarkentuivat koko ajan matkan varrella ja suunnitelmat vaihtuivat moneen kertaan.

Lähdettiin prosessissa liikkeelle sillä, että päätettiin muuttaa Maltalle. Malta on paikka, mitä mietittiin jo muuttaessa Saksasta pois, mutta silloin päädyttiin Skotlantiin. Tällä kertaa tuntui siltä, että Maltan aika voisi olla nyt, ja tehtiin jo suunnitelmia ihan lähdön ajankohtaankin liittyen. Viimeistään keväällä meidän oli tarkoitus sinne muuttaa, mutta mitä enemmän asiaan tutustui, sitä enemmän ajatus alkoi tökkiä. Maltalla oli lopulta valtavasti asioita, joiden vuoksi eläminen ei siellä olisi niin mieluisaa kuin sen pitäisi olla, ja vaakakuppi kellahti väärään suuntaan. Malta ei enää ollut vaihtoehto.

Siispä suunnattiin hakua toisaalle. Ensimmäiseksi Gibraltarille ja pian eri paikkoihin Keski-Eurooppaan. Sieltä se laajeni lopulta esimerkiksi Hollantiin, Irlantiin, tiettyihin paikkoihin Englannissa, kuten Lontooseen. Myös Barcelona oli hetken aikaa vaihtoehto pienen sattuman oikusta, joskin sinne olisin mennyt pitkin hampain (en siedä niin kuumaa, saati kostean kuumaa). Hakuja meni myös tietyille alueille Kanadassa ja myös sinne Uuteen-Seelantiin. Sieltä täältä asiat lähti etenemään, mutta eivät liikahtaneet mistään niistä loppuun asti. Jatkettiin kuitenkin koko ajan hakua ja päätettiin, että oli se paikka lopulta mikä vain, niin sinne mistä (hyvä) työtarjous tulee, sinne mennään.

Ja sitten tuli vuosittainen lomareissu Kuusamoon, mikä jälleen muovasi ajatuksia ryminällä ja oleelliseen suuntaan. Kun olin yksin siellä erämaan ainutlaatuisessa hiljaisuudessa ja pysähdyin, ja kun kuulin sen kaiken keskellä pitkästä aikaa itseni, ihan sisuksia myöten, tunsin aivan ytimiäni myöten kokonaisvaltaista onnea. Se oli sellaista, mitä en ole aikoihin kokenut ja vain ohimennen Kuopiossa kävellessäni yksin kaukana järven jäällä pakkasessa. Ymmärsin, että pitkästä aikaa olin kosketuksissa siihen kuka minä ihan pohjimmiltani olen, ja ymmärsin, että oma onneni asuu hiljaisuudessa. Se asuu luonnossa. Ja siellä keskellä karua erämaata lukuisia hirven jalanjälkiä ihmetellessäni mietin, että miten voisin koskaan sopeutua ja kokea tarpeeksi onnea esimerkiksi Lontoon kaltaisessa suurkaupungin hälinässä. Ajatus siitä, että päätyisi lopulta sinne, oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Oli selvää, että rauha oli valintakriteerinä suuri. Sitä ei voinut sivuuttaa, hiljaisuuden onni syvällä ytimissäni huusi liian kovaa.


Näin vaihtoehdoksi tuli myös Suomi. Erilaiset mahdollisuudet asua ehkä hieman pohjoisemmassa, käydä Lapissa useamman kerran vuodessa, Norjassa, vuokrata mökki, olla ja elää ja nauttia siitä, että ympärillä on rauha. 

Ja sitten salakavalasti hyvin hiljattain mainittiin ääneen Ahvenanmaa. Se lähti alusta asti aikamoisella ryminällä etenemään niin, että eilen sille ja koko noin kahdeksan kuukauden prosessille tuli vihdoin päätepiste. Tuli työtarjous, ja sen hyväksyminen. Tuli helpotus siitä, että vihdoin tietää mihin päätyy. Helpotus, että uutta elämää saa vihdoin alkaa kunnolla järjestellä. Helpotus siitä, että menee sitä rauhaa kohti. Ei tätä vielä edes oikein ymmärrä todeksi, kun prosessi on ollut niin pitkä ja paikoin on tuntunut, että se polkee vain paikoillaan. Mutta näin niitä kivoja asioita vain tapahtuu. Asiat lutviutuu ja kaikki lopulta järjestyy. 

Nyt alkaakin uudenlainen ryminä. Viimeistään elokuun lopussa on oltava siellä, ja tässä välissä on maanantaina alkava kahden viikon lomareissu taas Lappiin ja Norjaan. Olisi löydettävä mieluisa asunto Ahvenanmaalta, pitää myydä käytännössä lähes kaikki, ja tietysti kaikenlaisia erilaisia asioita täytyy hoitaa, joita aina riittää hoidettavaksi kun muuttaa. Aikataulu on lopulta kuitenkin muihin muuttoihin suhteutettuna väljä, sillä muutto tapahtuu nyt sen verran lähelle. Jos sitä onnistui muuttamaan aikoinaan Saksaan kuudessa viikossa (ja menemään naimisiinkin sen ajan puitteissa) ja Skotlantiin neljässä, niin kyllä sitä Ahvenanmaalle pääsee varmasti tässä ajassa helposti. Vaikka se kaksi viikkoa ajasta meneekin lomaillessa. Kaiken keskellä on puhelimeen myös jo asennettu sovellus, jolla näin alkuun verestän muistoja ruotsin kielestä, jota en ole käyttänyt kertaakaan yläasteen jälkeen. Olen motivoitunut opettelemaan.

Ahvenanmaa. Siellä on se ympäristö. Luonnon määrä, eläinten määrä, ihmisten vähyys, saaristo, meri, auringonlaskut ja -nousut, valokuvausmahdollisuudet, inspiraatio. Se rauha. Pidän myös erittäin positiivisena sitä, että mantereelle pääsee käymään nopeasti ja helposti ja näin useamman kerran vuodessa tulee edelleen nähtyä ystäviä. Ei tarvitsekaan sanoa hyvästejä, eikä mistään tarvitse oikeastaan luopua. 

Koska kaikki mikä jää, on silti aina lähellä. 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Vakaa epävakaa


Aloin vuoden alusta pitää bullet journalia, mikä on eräänlainen itse koottu kalenteri kaikenlaisine lisäosioineen, mitä siihen sitten tahtookin laittaa. Se on ehkä pääasiassa kalenterin, muistiinpanojen ja päiväkirjan yhdistelmä. Itse kirjaan sinne mm. unimääräni ja näkemäni unet/painajaiset, kuukautiskiertoni, kipupillereiden syöntimäärät ja kivun tason, miten mielenterveyteni oireilee, sekä teen erilaisia mielenkiintoisia listoja ja pidän kirjaa päivittäisestä mielialasta. Nyt kun kuusi kuukautta tätä vuotta on eletty, voi mielialaseurannasta nähdä jo helposti yhtä sun toista.

Vaaleanpunainen = iloinen, tyytyväinen, ok
Vihreä = vihainen, kärttyinen
Sininen = surullinen, masentunut
Oranssi = vuoristorata
Vaaleansininen = sekopää (ei vielä yhtään tällaista päivää jee!)
Keltainen = väsynyt
Musta = ahdistunut

Tästä kirjaamisesta on oppinut kaikenlaista, kun se pakottaa miettimään olosuhteita ja syitä kaiken takana ja sen vuoksi pystyn siitä myös suoraan näkemään mitä on milloinkin tapahtunut. Se täytyy tietysti tätä katsellessa muistaa, että yksityiskohtia tässä ei näy, vaan kirjaan sen, mikä on ollut hallitsevana kyseisenä päivänä. Jos ei mikään, niin sitten se on ollut vuoristorataa. Joskus on ollut kaksi hallitsevaa, ja olen kirjannut molemmat.

Ensimmäisenä silmään pistää ehdottomasti vaaleanpunaisen määrä, ja se on hienoa että se on näin suuressa enemmistössä. Sanoisinkin, että tällä hetkellä vointini on vakaa. Olen oppinut mm. sen, että mitä vähemmän elämässäni on tapahtumaa, sitä vakaampi olen. Se ei ehkä ole kuitenkaan pidemmän päälle kovin hedelmällistä, sillä se tarkoittaa sitä, että päivät toistavat suunnilleen samaa kaavaa, eikä sitä tee mitään ihmeellistä oikein koskaan tai näe juuri ketään. Mutta kun on ihminen, joka reagoi ympäristöön ja sen ihmisiin ja rakentuu siitä kaikesta, on tämä rutiininomainen tämänhetkinen elämä ollut toipumisen kannalta varsin oivallinen. Pinnan allahan kuplii koko ajan kaikkea kivaa, mutta se ei muuta tämänhetkistä arkea, tai vaikuta siihen huonontavasti. Päinvastoin, se pitää yllä innostuneisuutta, mikä sekin tietysti vaikuttaa hyvään ja sitä kautta lopulta tasaisempaan mieleen.

Toinen asia, minkä olen oppinut, on se että mieleni ei muutu synkäksi tai ahdistuneeksi ilman syytä. Tokihan jo viime vuonna keksin mikä masennustani piti yllä, ja tämä kirjaaminen on ollut myös tuolta kantilta katseltuna mielenkiintoinen. Tässä on niitä masentuneita päiviä jokunen, mutta jokaiselle on syy. Ei keskenään aina sama, mutta kuitenkin, ja tämän kirjaamisen avulla muistan ne tarinat niiden takana. Esimerkkinä voisi ottaa maaliskuun masennus- ja ahdistuspäivät. Silloin viime vuonna menettämäni ihminen alkoi minulle kirjoitella niitä näitä aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja tuo aiheutti välittömän syöksyn. Tunnistin sen nopeasti ja pyysin lopettamaan. Hetken päästä mieli parani jälleen, kun tämä triggeri lähti uudelleen pois. Samasta syystähän hänet viime vuonna menetin. Koska oli pakko, mielenterveyteni takia. 

Minun on siis valtavan tärkeää tunnistaa ihmiset, jotka triggeröivät esiin näitä huonoja tuntemuksia ja vointeja minussa (oli syy siihen mikä hyvänsä). Tämä vaatii myös eniten vahvuutta, sillä samaan aikaan tunnun tarttuvan kovimmin juurikin tällaisiin ihmisiin (mikä ei ole kovin kummallista, kun on tietoinen syistä siellä taustalla) ja he ovat monesti sellaisia, joita ilman ei koe voivansa elää, mutta silti ei voi elää heidän kanssaankaan. Koska nykyisin ymmärrän asiaan vaikuttavat tekijät, osaan jo ottaa ja vaatia sitä etäisyyttä kun sille on tarve. Joskus se vaatii sen, ettei voi olla tekemisissä laisinkaan ja sen seurauksena voi joutua tekemään radikaalejakin muutoksia. Mutta se on sen arvoista. Kaikki tuo pinkki on sen arvoista.

Olen oppinut myös sen, että yleensä alkoholin nauttimisen jälkeisenä päivänä (tai joskus kahtenakin) mieli on masentunut, ahdistunut ja myös kiukkuinen. Olen huomannut, että hormonikierto aiheuttaa minussa väsymyskausia. Olen huomannut, että se mitä syön, vaikuttaa ihan suoraan energiatasoihin, unenlaatuun ja mielialaan ja myös PMS-oireisiin. Reagoin hyvin herkästi verensokerin muutoksiin, meni ne sitten ylös tai alas. Lennän nousuissa ja romahdan laskuissa, ja yleensä suurempi herkuttelu vaikuttaa seuraavaan päiväänkin huonontavasti. Eri asia toki on, että jätänkö tämän kaiken vuoksi herkuttelematta, mutta ainakin tiedostan sen vaikutukset. 

Suurin haaste omalla kohdallani on pysyä vakaana, koska sellainen en ole. Rajatilahan on epävakaa persoonallisuushäiriö. Epävakaus on minussa. Mutta sitä pystyn lopulta aika hyvin pitämään kurissa omilla valinnoillani tietynlaisissa elämäntilanteissa, kun sattuu niin onnekas jakso, ettei ulkoapäin tule negatiivisia vaikutteita. Tiedostan siis, että kaikki tämä pinkki saattaa heittää häränpyllyä hetkenä minä hyvänsä. Ei se lopulta vaadi kuin yhden tapahtuman, joka pääsee vaikuttamaan omaan itseen laajasti. Pienet asiat eivät sinne enää pääse, eivätkä kenen tahansa suunnasta. Eivät tällaisena hetkenä kun ohjaimissa on tunteiden sijaan järki.

Kaikkia näitä taulukon värejä katsoessa ei ehkä uskoisi, että minulla on ne diagnoosit kuin on. Toki masennus on luokkaa toistuva eikä ilman syytä syntyvä, eikä sen kuulukaan oireilla tällä hetkellä. Ahdistuksen olen yhdistänyt nimenomaan osaksi PTSD:tä ja tietysti se kuuluu myös rajatilaan. Rajatilassa se oireilee lähinnä tietynlaisten ihmissuhteiden tai niiden luomien tilanteiden kautta, PTSD:ssä sitten taas traumaan liittyvien asioiden aiheuttamien tunteiden kautta. Nämä kaksi, PTSD ja rajatila jollain tasolla oireilee joka päivä, mutta se pointti onkin se, että ne eivät (juuri nyt) hallitse. Minä olen se, joka hallitsee niitä

Mitä enemmän näihin liittyviä asioita kirjailee ylös, mitä enemmän asioista oppii, sitä enemmän niitä pystyy järjellä miettimään ja sitä kautta osa kontrollista siirtyy niiltä takaisin itselle. Tieto on valtaa. Diagnoosit ovat valtavan hyödyllisiä. Terapia on ollut äärimmäisen tarpeellista. Ja se oma työ, se on ollut tämän kaiken suhteen todella suurta. On pitänyt katsoa todella syvälle itseensä, analysoida menneisyys, ottaa se sellaisena kuin se oli eikä vähätellä sitä kuten ihmisellä on helposti tapana, hyväksyä se, on pitänyt antaa menneille tapahtumille oikeat nimet, liittää muistoihin tunteet takaisin, on pitänyt lakata syyllistämästä itseään, on pitänyt oppia miksi minä olen tällainen kuin olen, miksi tunnen ja ajattelen tietyllä tavalla, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Vasta sitten, kaiken tämän työn jälkeen, on ollut mahdollisuus muuttaa näitä asioita ja siten siirtää kontrollia takaisin minulle itselleni. Tämä kaikki työ näkyy vaaleanpunaisena tuossa taulukossa.

Nämä asiat on kuitenkin asioita, joiden kanssa eletään koko elämä, joten kokonaan poissa ne eivät ole enkä voi koskaan julistaa itseäni mitenkään parantuneeksi. Mutta erityisesti siksi on äärimmäisen tärkeää se, että oppii keinoja, joilla niitä hallita. Tiedän, että jossain kohtaa näistä jokainen tulee ryminällä takaisin, kuten aina, mutta joka kerran jälkeen olen aina viisaampi. Siinä synkkyyden keskelläkin kykenen analysoimaan tilannetta, eikä järki jätä hulluimmassakaan hetkessä. Se on aina läsnä, ja työkaluja on joka kerran jälkeen aina enemmän. Esimerkiksi viime vuoden masennusjakson aikana ymmärsin miksi se piti otettaan ja tämän ymmärrettyäni kykenin tekemään vaadittavia muutoksia elämääni, jolloin se päästi minusta irti. Sama koski rajatilaoireilua. Piti tehdä kipeä valinta, jotta jatkossa sattuisi vähemmän ja siten olisin enemmän itseni hallinnassa. Joskus kipu on kaiken arvoista, erityisesti jos se on valtavan opettavaista. Jatkossa tiedän jo aiemmin mitä pitää tehdä ja lyhentää näin turhaa kärsimystä ja kamppailua. 

Toivon, että loppuvuosi on täynnä aina vain enemmän vaaleanpunaista. Paljon jänniä juttuja on odotettavissa ja muutoksia on tulossa. Vähän jännittää miten kaikkeen reagoin ja millaiseksi muutun, mutta tuskin unohdan sitä kaikkea mitä olen oppinut.

Nyt on hyvä.

Onnea on kai tuntea olevansa niskan päällä. Vaikka edes hetken, niin se hetki on valtavan arvokas. Koska silloin tietää, että sinne niskan päälle on ylipäätään mahdollista päästä. Erityisen hyvältä se tuntuu siksi, koska työn olen tehnyt minä itse.

Siispä tämä hetki on minun. Tämä kesä. Ensimmäinen kesä kai kahdeksaan vuoteen, kun voin sanoa, että tämä kesä tässä on minulle hyvä ja lempeä.